Ruisrock 2011 – perjantai

Odottavan aika on pitkä, sanovat. Totta joka sana. Tämä tuli todistettua tämän vuoden Ruisrockissa, jonka teemaksi nousi auringonpaisteen ohella jonottaminen ja odottaminen. Onneksi muutama vakuuttava keikkakin nähtiin. Yksi oli kuitenkin ylitse muiden.

Turun luonnonkauniissa Ruissalossa järjestettävä Ruisrock onnistui edellisvuosien tapaan keräämään vakuuttavan ja monipuolisen esiintyjäkaartin. Toki festivaalilta löytyivät ne tietyt samat nimet, jotka pyörivät kaikkien kotimaisten festareiden lavoilla, mutta ulkomaiset esiintyjät olivat pääosin tuoreita. Erityisesti Elbow’n, Fleet Foxesin ja Anna Calvin Suomen-debyyttejä tuli odotettua vesi kielellä.

Mutta ennen kuin elävästä musiikista pääsi nauttimaan, täytyi päästä festivaalialueelle. Tämä ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertainen operaatio. Käytännössä Ruisrockin avaavan Carpark Northin keikalle ajoissa ehtiminen oli tehty mahdottomaksi. Pressipassia sai jonottaa turkulaisen hotellin trooppisessa ilmastossa puolisentoista tuntia, jonka jälkeen edessä oli vielä alueelle matkustaminen. Kaikki, jotka ovat Ruisrockissa käyneet, muistavat varmasti millainen via dolorosa Ruissaloon vievä tie on. Siksi pressille ja VIP-vieraille varattu laivakyyti kuulosti paperilla hienolta. Vaan käytännössä edessä oli jälleen kolme varttia odottelua ja puolen tunnin laivamatka.

No, valitus sikseen ja asiaan. Telttalavan korkannut Pariisin kevät aloitti keikkailun vuosi sitten Ilosaarirockissa, jolloin yhtyeen esitys ei aivan vakuuttanut. Muun muassa Rubikin jäsenistä koostuvan livekokoonpanon soitto imi tällä kertaa paremmin mukaansa, mutta yksi tekijä estää nauttimasta Pariisin kevään keikoista täysin rinnoin. Arto Tuunela on hieno säveltäjä, tuottaja, esiintyjä ja soittaja, mutta laulaja hän ei ole. Kapeasta rekisteristään johtuen Tuunela joutuu jatkuvasti muuntelemaan melodioita, jolloin biiseihin sävelletyt koukut katoavat. Tästä huolimatta esimerkiksi Imatrankoski soi vakuuttavasti.

Luokittelematonta musiikkia soittava jenkkiorkesteri Primus teki paluun klassisessa kokoonpanossaan. Viimeksi vuonna 1998 Suomessa käynyt trio ei ole ollut ajankohtainen aikoihin (viimeinen kokopitkä albumi on vuodelta 1999), mutta nyt Les Claypool, Larry LaLonde ja Tim Alexander ovat aktivoituneet, myös levytysrintamalla. Jerry Was a Race Car Driver, Tommy the Cat ja Groundhog Day soivat kuten kuuluikin, ja syksylle lupaillun uuden levyn kappaleet olivat tutunoloista tavaraa. Claypoolin virtuoosimainen basismi ja Alexanderin rumputyöskentely ällistyttivät, mutta keikassa oli silti hieman rutiinin makua.

Sympaattisella pikkulavalla oli seuraavana vuorossa sympaattinen pariskunta Sahalahdelta. Anssi 8000 & Maria Stereon koukuttavasta autotallirockista on vaikea olla pitämättä. Kitaran lisäksi bassorumpua ja virveliä jaloillaan soittava Anssi 8000 on välispiikkienkin perusteella jonkin sortin nero. Täytyy toivoa, että herralle tänä vuonna myönnetystä Ars Fennica -palkinnosta riittää varoja myös kakkosalbumin tekoon, sillä kaksikon uusi materiaali kuulosti varsin lupaavalta.

Rantalavalla olikin sitten luvassa jotain aivan muuta. Paramorelta löytyy taskustaan muutama keskinkertaisen radiorockin yläpuolelle nouseva sävellys, mutta tunnin setti samasta puusta veistettyä jyräämistä oli uuvuttava kokemus. Jenkkityyliin show oli ammattimainen, mutta jotenkin ulkoa opetellun tuntuinen. Energinen Hayley Williams on hyvä solisti, mutta fraasien loppuun heitettyjen kiekaisujen määrä ylitti sallitun rajat. Muutenkin yhtyeen esiintymisessä korostunut rankkuus oli ylimitoitettua. Basistille terveisiä: volttien ja 360 asteen hyppyjen heittäminen basson kanssa ei näytä kovin rajulta.

Kun seuraavana päälavalla esiintynyt Hurts oli sekin ammattitaitoista, mutta puuduttavaa jööttiä, alkoi iskeä päälle ahdistus. Tämänkö takia jonotin puolet päivästä hikoillen? Päästäkseni katsomaan kuinka jyrkässä nousuhumalassa olevat hikiset ja puolialastomat ihmiset huutavat musiikin päälle ja rynnivät eturiviin lanaten alleen kaikki muut? Eivät festivaalit ainakaan mikään musiikin riemuvoitto ole.

Juuri kun olin menettämässä toivon, astui The National apuun. Kaiken keskinkertaisen musiikkimössön ja tungoksen jälkeen hämärtyvässä illassa rauhalliseen tahtiin kappaleitaan kasvattava jenkkiyhtye kuulosti niin hyvältä, että onnen kyyneleet valuivat poskille. Olen seurannut pitkään sivusta The National -uskovaisten ylistystä, kuunnellut levyjä ja käynyt yhtyeen keikoilla ilman sen suurempaa vaikuttumista. Nyt neljännellä kohtaamisella Matt Berninger kumppaneineen taisi kuitenkin vetää minutkin mukaan lahkoon. Start A War, Bloodbuzz Ohio, Mr. November ja Fake Empire nostivat keikan koko viikonlopun parhaiden joukkoon. Viulisti Pekka Kuusisto oli lavalla lähes koko keikan ajan ja taisi innostua pestistään hieman liikaakin. Kuusiston päätös mennä tunnelmoimaan polvilleen muun yhtyeen eteen herkässä About Todayssa tuntui tyylirikolta.

Perjantain päättäneen The Prodigyn nostalgista kreisibailausta oli hauska seurata hetken mukana heiluen, mutta musiikillisesti yhtye ei pelannut kovin hienovaraisilla nyansseilla. Biitti paukkui vuoroin kovaa ja hiljaa ja Keith Flint ja Maxim Reality kiroilivat minkä pomppimiseltaan ehtivät. ”Fuck everything” -tyyppinen uho ei vaan kuulosta kovin vakuuttavalta kun tietää, että miehet ovat rahassa kylpeviä keski-ikäisiä.

Loppuun hieman festarisosiologiaa. Ruisrockissa tuli todettua, että jokaisella festivaalin kolmella päivällä on oma luonteensa. Jos perjantai on kuin ensijurrejaan vetävä teini, on lauantai kokenut, monissa liemissä keitetty kestävyysryyppääjä ja sunnuntai hienostunut, hiukan krapulainen viininlitkijä, jolle tosin saattaa sattua myös ylilyöntejä.

Tästä lauantaina tapahtumiin.
Tästä sunnuntain tapahtumiin.

Teksti: Tommi Saarikoski, Tuomas Tiainen (Primus)
Kuvat: Tuomas Tiainen