19.06.2011
Törnävä / Seinäjoki
33. Provinssirockin sunnuntai oli isojen, karvaisten miesten päivä: Graveyard, Circle ja System of a Down.
Provinssin viimeinen päivä lupaili tummia pilviä ja tiivistä juoksentelua keikalta toiselle. Kamat kasaan, auto täyteen ja viimeinen pinnistys alueelle.
Saavuimme X-Stagelle juuri parahiksi kun Uusi Fantasia lopetteli. Tarkoitus oli tietenkin nähdä koko setti, mutta eipä auttanut. Vaan olipa siinä sentään suhteellisen juhlava tapa kuulla ensimmäistä kertaa Freemanin kera hitiksi noussut Liian myöhään. Pätevänoloista toimintaa, toimittajalta lähinnä noloista toimintaa.
No eipä siinä, surut pois ja Jukka rintaan eli suuntana päälava sekä Jukka Poika & Sound Explosion Band, joka oli illemmalla rytmittämässä myös Raappanan notkuntaa. Toissavuotisen Provinssin Soul Captain Band -keikan vakuuttamana odotin Jukka Pojalta paljon ja yllätyin myös siitä, miten paljon sain. Tanakka ”ekoreggae” toi esiin myös Provinssin lämpöisimmät auringonsäteet, joiden lisäksi miekkosta kokoonpanoineen voisi kiittää myös todella hienoja fiiliksiä levittäneestä musiikista ja kerrankin tasan ja tarkkaan kohdilleen osuneesta esiintymisajasta. Maanläheisenä virnuilijana pitämäni artisti otti päälavan ja runsaan yleisönsä tyylillä ja rennosti. Sittenkin keikan kovimmat nostattajat olivat juurikin Soul Captain Band -osumia. Ehkäpä miekkosen soolotuotantoonkin päin voisi täten käydä vilkuilemaan uteliaammin.
Jukka Pojan keinahtelun jälkeen olikin edessä orkesteri, joka on tutkinut monenkin aktin tuotannon todella tarkkaan. Ruotsalainen Graveyard groovaili bluesahtavan hevinsä niin tarkasti Zeppelinit ja Sabbathit sisäistäneenä, että pastissimutinoita skeptisempien suunnilta ladellaan varmasti jatkossakin. Omaperäisyydestä ei bändiä ehkä tarvitse kehua, mutta sen sijaan intensiivisestä soitosta, hienovireisesti kasvatelluista biiseistä ja autenttisesta kullirock-tunteenpalosta sen sijaan on syytäkin. Bändi toki myös manasi paikalle Jukka Pojan pois ajaman vesisateen, mutta eipä tuo myrskyisten riffien ja hikisten soolojen parissa pahalta tuntunut vaan pikemminkin sopi tymäkän hevin henkeen.
Tätä myöten edessä oli enää kahden keikan verran Provinssia, mutta ne eivät ihan mitä tahansa keikkoja olleetkaan. Ensimmäisenä esiintyi Rumba-Stagella Porin taidehevi-ihme Circle. Mika Rättö saapui lavalle kielisoitinsektion dramaattisesti kantamana ja hallituin liikkein suoritettu transformaatio soitinten ääreen johdatteli eeppisen metelin pariin. Taiteellisempaa hämyilyä, Rätön falsetin kannattelemaa perinnehevijunnausta, puhdikasta mättöä ja aivan jumalaton meteli. Näiden seassa sai keräillä ajatustensa palasia ja yrittää ymmärtää, miten Circle saattaakin tuntua samanaikaisesti käsittämättömän ärsyttävältä ja upealta. Joskus asioiden kauneus piilee juuri ristiriitaisuudessa ja tämän yhtyeen kompromissiton ja konstailematon toiminta ei piilottele niitäkään. Lainatakseni kollega Hurskaisen loppukaneettia viime kesän Ilosaarirock-raportista: ”saisivat julkaista tästäkin keikasta livelevyn”.
Circlen jälkeen Provinssi alkoikin käymään jo loppusuoralle, mitä nyt yli 20 000 ihmistä odotti päälavalle soittamaan vielä jotain armenialais-amerikkalaista rock-yhtyettä, jota jotkut olivat odottaneet Suomeen jo 10 vuotta – niin myös minä. Oli kyseessä sitten rahat pois-comeback tai ei, tuntui Prison Songin pitkän introheruttelun ja jättimäisen kankaan putoamisen jälkeen siltikin kuin nuo 10 vuotta olisivat havisseet jonnekin kauas ja pois. System of a Down sai täpötäyden Törnävän polvilleen – ainakin noin kuvainnollisesti, tosiasiassahan pitit myrskysivät, kädet ja jalat heiluivat ilmassa ja yhteislaulun volyymi ylitti välillä bändinkin aikaansaaman metelin.
Hivenen harmaantuneen, hyvinkin leppoisasti pitkin lavaa pyörineen Serj Tankianin komeaa ääntä täydensi huomattavasti sekopäisemmin ja aggressiivisemmin toimiva Daron Malakian Gibsoneineen, basisti Shavo Odadjianin ja tarkasti keskittyneen kannuttaja John Dolmayanin jäädessä selkeämmin taka-alalle. Oli SoaDin keikkojen agenda mikä hyvänsä, bändin soitossa ei näkynyt hutilointia tai energian puutetta, vaikka eihän akti tietenkään ole yhtä nälkäinen kuin aktiivisimpina vuosinaan. Kolmisenkymmentä oleellisuutta kattanut setti oli silkkaa herkkua varsinkin Toxicityn (2001) ystäville. Varsinaisia yllätyksiäkin joukkoon mahtui pari, kun orkesteri esitti lujaa potkineen vanhan demoraidan sekä Hypnotize-levyn (2006) parhaisiin hetkiin kuuluvan Vicinity of Obscenityn; kappale ei Malakianin mukaan edes kuulunut settiin vaan esitettiin eturivistä bongatun toivekyltin vuoksi – ja sehän kelpasi.
Yhteen putkeen ilman encoreja edenneen keikan loppuun säästetty Cigaro - Suite-Pee – War? – Toxicity – Sugar-viisikko ei juuri jättänyt nälkää vaan lähinnä liikutuksen tilan. Kymmenen vuoden odotus ei ollut turhaa vaan bändi toimitti sille asetetut toiveet asianmukaisella intensiteetillä – eli niin lujaa kuin vain toivoa voi.
Sitten istahdin alas, yritin sisäistää viikonlopun tapahtumat ja valmistautua saapuvaan, sateiseksi sittemmin osoittautuneeseen ajomatkaan samalla kun katselin valtavan festarivierastulvan häviävän hiljalleen sillalta toiselle ja lopulta alueelta pois. Provinssirock 2011 oli ohi, kiitos ja kumarrus hienosta tapahtumasta!
Tästä Provinssirockin lauantaihin.
Tästä takaisin perjantaihin.
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Aleksi Leskinen, Teemu Nordlund
