20.06.2011
Kuolemattoman maineen saavuttaneen stand-up -saarnaajan ulosanti kuulostaa hyvältä musiikilta, mutta on enemmän.
"Jesus - murdered; Martin Luther King - murdered; Malcolm X - murdered; Gandhi - murdered; John Lennon - murdered; Reagan... wounded."
Ja valitettavasti myös "Bill Hicks - dead". Stand-up -saarnaaja Bill Hicks (1961-1994) kuoli syöpään 32-vuotiaana, mutta ehti peräänantamattomalla vimmallaan niittää itselleen ikuisen, takuulla Lenny Bruceakin kestävämmän jumalmaineen. Kaksi hänen viimeistä levyään ehdittiin julkaista vasta hänen kuoltuaan, ja tämä maalis-lokakuussa 1993 Austinin- sekä San Fransiscon -keikoista kombinoitu Rant in E-Minor jäi kronologisesti hänen viimeiseksi viralliseksi tallennetuksi hengentuotteekseen.
Tietenkään Hicks itse ei varmaan olisi moisesta "jumalmaineesta" kovinkaan innoissaan. 80-luvun loppupuoliskolta saakka kestäneen kulta-ajan keikkasettien teemoihin kuuluivat poikkeuksetta mm. USA:n sotapullistelu, uskonto, huumeet, alkoholi, tupakointi, holtiton lastenteko ja raha, joista kaikista hän oli niin sanotusti väärää mieltä. Mutta hienointa oli juuri se, ettei tuo lapsesta saakka huumoriin vakavasti suhtautunut mies taantunut koskaan kansanradio-osaston halpahintaiseksi huutajaksi, kuten useat kollegansa, vaan asioista tarkkaan selvää ottaneena toi esiin ne napakat näkökulmat, joita Joe Average ei osaa, halua tai jaksa tulla ajatelleeksi.
Hicks vaati yleisöltään jatkuvaa varuillaanoloa sen suhteen, milloin tuli nauraa ja miksi, ja tuliko ylipäätään nauraa. Tyhmille hän oli täysin armoton: mm. amiksimmat yleisönsä ns. "hecklerit" eli välikommentoijat Hicks raiskasi sanallisesti täysin maan rakoon, aiheesta. Se, että hän sanoutui totaalisesti irti pelleilevästä palveluammattiudesta ("I'm not a fuckin' jukebox!"), antoi hänen sanataiteeseensa luontevan, tinkimättömän rock-henkisen leiman, jota hän piti itsekin tietoisesti yllä.
Stand-uppereiden tuotantoon tutustuessa alkaa toistoa tulla luonnollisesti hyvin nopeasti, koska vakiorutiinit ovat mukana lähes joka keikkasetissä. Hicksin hengentuotteista juuri tämä levy ansaitsee kuitenkin sen klassikoinnin: äijä on nimittäin elämänsä loppusuoralla uudistanut lähes koko repertuaarinsa, ja aivan käsittämättömän onnistuneesti. Hän olisi varmasti kokenut rahastuksena julkaista perussettinsä useampaan kertaan levymuodossa. Mutta tämä e-molli -joutsenlaulu on häkellyttävä todiste Hicksin uudistuskyvystä ja taidosta seurata aikaansa niin, että suhteellisen pieni osa materiaalista vanhenee. Myös setin äärimmäiset momentit ovat silkkaa lopunajan hysteriaa monessakin mielessä: kuvottavanhauska kuvaus vanhojen republikaanipierujen turskeista orgioista vertautuu väkisinkin Pier Paolo Pasolinin Saló-elokuvaan.
Tietenkin tämä levy on musiikillisesta näkökulmasta rajatapaus. Eivät komediarutiinien väleissä kuultavat laiskat blues-riffit ja hämärät äänimaisemat todellakaan mitään muddywatersia ja stockhausenia ole. Mutta sanat, ne sanat. Miksi Hicksin verbaalista virtuositeettia ei saisi arvioida musiikkina, kun kaikenmaailman C-luokan munienkaivajarappareiden raukeaa yninääkin saa?
Bill Hicksin ulosanti on stand-upin Beethovenia, älykkyyden ja napakkuuden Hendrixiä, hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden puolestapuhumisen Beatles ja Rolling Stones two-in one. Miehen kompressoimattomat tunnetilat vaihtelevat herkistä pianissimoista raivoisiin fortissimoihin, ja rytmiikka on täydellistä. Eikös tuo nyt hyvältä musiikilta kuulosta? Ja sitäpaitsi: ei epäilystäkään, ettei tätä miestä tulla samplaamaan äänitteillä maailman loppuun saakka.
Pirkkaniksinä mainittakoon, että mikäli kuullunymmärtäminen ei ole täysin perfetto, saa tähän levyyn lisäotetta, kun seuraa samalla partituuria. Sen nimi on Love All The People, joka löytyy valveutuneista, ulkomaisista nettikaupoista.
Stand-up- ja huumorikulttuurien ylivertaisuuden mieleenpalauttaminen auttaa aina pitämään pään kylmänä, kun tekee mieli haukkua Yhdysvallat maan rakoon. Se on sentään maa, jossa satiiri, sananvapaus ja oman maan armoton kyseenalaistus saavat kukkia aivan toisella tavalla kuin täällä päin maapalloa. Maa, joka on antanut meille paitsi Spike Jonesin, myös William Melvin Hicksin. Thanks, his Mom and Dad.
Perhanan Bill. Sinä sonofabitch pelastit minut, kolmevitosen suomalaisen muusikon, ikäkriisiltä syksyllä 2010 ja keväällä 2011, mutta hintana näyttää olevan se, että aina kun vastedes näen mikkitelineessä Shuren viiskasin, tekee mieli runtata se suuhun ja imitoida se ikimuistoinen "Suihinotto Saatanalta" -rutiinisi...
Teksti: Janne Kuusinen
