15.06.2011
Rock'n'rollin ensimmäisen pahan pojan nousu ja tuho, eli mistä on kaikki mustanahkatakkiset pahikset tehty.
Johnny Kniga
Ennenaikainen kuolema on synnyttänyt monta rock'n'rollin legendaa vuosien saatossa. Eräs kummallisimmista on Gene Vincentin, rockin alkuperäisen pahan pojan taru, jossa riittää tragediaa, synkkyyttä ja uhkaa.
Ensimmäinen kosketukseni Vincentin tummaan nahkaan verhoutuneeseen hahmoon tapahtui ala-asteella, kun luokan koviskolmikko eräällä välitunnilla ripusti Vincentin julisteen luokkahuoneen seinälle. Moinen julkeus tuntui tuolloin suorastaan uskomattomalta, etenkin kun luokanvalvoja jostain käsittämättömästä syystä antoi julisteen vielä jäädä paikoilleen. Kuka oli tuo mies mustassa nahkatakissa, jonka kaulus oli nostettu pystyyn, ja joka oli vääntäytynyt outoon asentoon roikkuen mikrofonitelineessä? Vastaus kysymyksiin soi pian välituntisin useammassakin kannettavassa mankassa sekä korvalappustereoissa, joiden pienistä kuulokkeista kaikui alkukantaisen rockin ensisävelmiä. Vincentin kuolemasta oli tuolloin kulunut jo päälle vuosikymmen, mutta legenda oli vasta kasvamassa nykyisiin mittoihinsa.
Melkoisen liudan rock-kirjoja urallaan julkaissut Mick Farren lähestyy Vincentin ristiriitaista hahmoa puhtaasti fanin näkökulmasta. Gene Vincent - Race With the Devil (suom. Tarja Lipponen) on napannut nimensä Vincentin toiselta singleltä ja biisin nimi on kelpo otsikko kirjalle, polttihan tähtemme kynttiläänsä vähintään kahdesta päästä koko 36-vuotisen elämänsä ajan. Teoksen alkuperäinen nimi Gene Vincent – There´s One In Every Town olisi silti ehkä vieläkin osuvampi, sillä Vincentin kaltaisia yksinäisiä kovanaamoja on aina löytynyt jokaisesta kaupungista. Ja tulee luultavimmin aina löytymään.
Vincent Eugene Craddock liittyi laivastoon jo ennen kuin täytti 18 vuotta, mutta kohtalo oli varannut hänelle jotain tyystin muuta kuin sotilasuran. Jalkansa parikymppisenä kolarissa telonut nuori mies joutui koko loppuikänsä napsimaan kipulääkkeitä kroonisen kivun takia. Lyhyt ura laivastossa oli samalla ohi, mutta horisontissa siinsi jo erilainen tulevaisuus. Musiikki astui mukaan kuvaan, Craddock omaksui itselleen nimen Gene Vincent ja eräs rockin merkittävimmistä tarinoista alkoi kappaleella Be-Bop-A-Lula, joka syntyi toipilasaikana sairaalassa.
Vincentin raju lavaesiintyminen ja villi elämäntyyli pitivät huolen siitä, että jalka ei ehtinyt koskaan parantua kunnolla ja pian mukaan astuivat alkoholi sekä entistä vahvemmat kipulääkkeet, jotka hitaasti suistivat miehen pysyvästi pimeälle puolelle. Farren tuo kaiken tämän esille, asettuen silti toistuvasti Vincentin puolelle – aivan kuten kunnon fanin kuuluukin. Virkavallan vastustus, aseiden kanssa heiluminen sekä hotellihuoneiden toistuva päreiksi pistäminen päätyivät niin ikään rockin suureen käytösoppaaseen, jota jokainen sukupolvi on sittemmin täydentänyt.
Farren pyrkii joissain kohdin porautumaan Vincentin ongelmallisen hahmon sisälle, mutta lähes joka kerta julkinen ja yksityinen henkilö näyttävät olevan yksi ja sama asia. Yhä pahemmin ontuva, vääntelehtivä ja sekopäisempi Vincent ei esittänyt rock´n´roll kapinallista – hän oli ruumiillistunut kapina. Ehtymätön voiman lähde ja surullisen hahmon ritari, joka ei suostunut haipumaan varjoihin edes silloin, kun suosion jyrkkä alamäki karkotti hänet esiintymään pienille klubeille. Lopussa ura lähti vielä hienoiseen nousuun kun Jim Morrisonin ja John Lennonin kaltaiset tähdet pyrkivät auttamaan Vincentiä, mutta viimeinen esirippu odotti jo kulman takana.
Laadukasta ja yksityiskohdissaan ansiokasta teosta täydentää tarkka diskografia sekä Mikko Aaltosen kasaama lyhyt kertaus Vincentin merkityksestä omaan musiikkikulttuurimme ja herran ainoasta keikasta Suomessa.
Mika Roth
