03.06.2011
Ratliffin katsaus palvottuun saksofonistiin kärsii kaksijakoisuudesta.
Like
Jos kadunmiestä pyydettäisiin nimeämään jazz-muusikko, vastaus olisi todennäköisesti joko Miles Davis tai John Coltrane. Sekä Davisista että Coltranesta on kirjoitettu seikkaperäisiä teoksia, joissa sessiot, mielenliikkeet ja soolot on analysoitu puhki. Markkinoille mahtuu kuitenkin vielä yrittäjiä, ja eritoten suomennetuille teoksille toivoo kysyntää. Coltrane – Erään soundin tarina (suom. Arto Häilä) paikkaa aukkoa vaikutusvaltaisen ja arvostetun saksofonistin osalta.
New York Timesin jazz-kriitikko Ben Ratliff ei ole ottanut lähtökohdakseen luoda tyhjentävää esitystä saati elämäkertaa. Pedantin historiankirjoittamisen sijaan Ratlif tarkastelee Coltranea kahdesta eri näkökulmasta kirjan kahdessa eri osassa. Ensimmäinen puolisko tiivistää Coltranen muusikonuran ja soundin kehityksen. Toisessa osassa Ratliff analysoi fonistin vaikutusta aikalaisiinsa ja jälkipolviin.
Ratliff unohtaa Coltranen varhaisvuodet ja loikkaa suoraan heinäkuun 13:een 1946 Hawai'in Oahulle, jossa nuori soittaja levytti neljän muun Yhdysvaltain merivoimien Melody Masters -orkesterista poimitun muusikon kera kappaleen Hot House. Alttoon puhkunut Coltrane soitti kappaleen ainoan soolon. Vinkuva ja kompuroiva esitys ei vielä luvannut suurta tulevaisuutta, mutta ankarasti harjoittelemalla Coltrane kehittyy myöhemmin taituriksi ja taiteilijaksi.
Jo ennen ennenaikaista kuolemaansa 1967 Coltrane oli tunnustettu jazzin uudistajaksi. Fanaattisimmille kannattajilleen hän oli melkein messias ja jumala. Tunnetuimmat Coltranen albumit, kuten Giant Steps (1959), My Favorite Things (1961) ja A Love Supreme (1964) kuuluvat länsimaisen musiikin olennaisiin opinkappaleisiin ja kenen tahansa levyhyllyyn. Unohtaa ei sovi sitäkään, että Coltrane soitti kaikkien aikojen kenties kuuluisimmalla jazz-levyllä, Miles Davisin Kind of Bluella (1959).
Coltrane vieraannutti osan yleisöstään haastavilla levyillään ja tolkuttoman pitkiä sooloja sisältäneillä konserteillaan. Kun lyhennettynä singlenä julkaistu My Favorite Things -albumin nimikappale oli noussut radiohitiksi, sen sijaan, että Coltrane olisi tarjonnut uusille kuulijoilleen lisää samaa, hän pestasi yhtyeeseensä avantgardistisaksofonisti Eric Dolphyn. Uransa viimeisinä vuosinaan hän ohjasi musiikkiaan korkealentoisemmille tasoille, joita on tavattu pitää lähes neroutena mutta jotka voivat olla raastavaa kuultavaa.
Kirja kärsii kaksijakoisuuden lisäksi turhasta tiiviydestä. Ratliff kiitää välillä melkoista vauhtia, ja kattaa esimerkiksi keskeisimmän Coltrane-teoksen A Love Supremen parilla sivulla. Toisaalta tämä auttaa sijoittamaan albumin kontekstiinsa eikä jalustalle, jonne se on tavattu nostaa. Myöskään Coltranen myöhemmät, varsin vaikeaselkoiset levytykset eivät saa osakseen varauksetonta ylistystä.
Kun uran kertauksessa ollaan edetty Coltranen kuolemaan asti, Ratliff päästää itsensä irti ja vaihtaa muodon esseeseen läpikäydäkseen fonistin vaikutusta musiikkiin ja yhteiskuntaan. Analyysit ovat asiantuntevia ja niitä lukee mielikseen, mutta niissä ei ole samanlaista vetoa ja napakkuutta kuin kirjan ensimmäisessä osassa. Lisäksi Ratliffin ratkaisu uhrata kymmenen viimeistä sivua tuntemattoman muusikon kysymys-vastaus-haastattelulle on outo.
Tuntuu, kuin Ratliff yrittäisi istua kahdella pallilla jakamatta painoaan kummallekaan istuimelle kokonaan. Nyt teos tuntuu lupaavan enemmän kuin se loppujen lopuksi tarjoaa. Täydellinen Coltrane-kirja odottaa siis vielä suomentamistaan. Puutteineenkin Coltrane – Erään soundin tarina on kuitenkin tervetullut teos suomenkieliseen jazz-kirjahyllyyn. Aloittelevalle jazzin ystävälle kirja voi olla liian haastava, mutta Tranensa tunteva saanee Ratliffin tekstistä paljon irti.
Teksti: Tuomas Tiainen
