Raskaan musiikin toukokooste

Toukokuun raskaampien levyjen koosteessa tutustutaan Benightedin, Earthriden, Iperytin, Kurouman, Monsteriserin, Shades of Nowheren sekä Zoroasterin levyihin.

Benighted: Asylum Cave
Season of mist

Ranskalainen äärimetalliakti Benighted räimii kuudennella levyllään kiintoisan teeman ympärillä. Asylum Cave kertoo skitsofreniansa harhoissa elävästä miehestä, jonka pakkomielle Josef ”piti tytärtään 24 vuotta kellariseksiorjanaan” Fritzliin johdattaa hänet kiintoisalle elämän polulle. Sääli, että arvosteluversion varusteluun eivät kuuluneet sanoitukset, bändin tyylisuunta on kuitenkin teknisen deathin kannattelema grindcore...

Jos teemasta voisikin saada tekstien kera enemmän irti, riittää Benightedin musiikki kyllä jo itsessäänkin saamaan aikaan tuimia olotiloja. Orkesterin kokemus kuuluu napakan tarkassa ryystämisessä, mutta samalla myös ennakkoluulottomissa sovituksissa ja – jos sallinette ilmaisun – mainion koomisessa ajoitustekniikassa. Kyse ei ole varsinaisesti hupimusiikista, mutta tietynlainen kiero virne mielipuolisen tunnelman takaa välittyy.

Valitettavan puuduttavaksi kuuntelukokemukseksi Asylum Cave sittenkin osoittautuu. Osasyynä ovat soundit, jotka varsinkin rumpujen kliinisen tarkkuuden puolesta tekevät hallaa bändin esillä pilkottavallekin persoonallisuudelle. Tämä johdattelee suurimman ongelman äärelle: Benightedin täsmägrindistä ei välity sitä inhimillistä raivoenergiaa, mikä tekee esimerkiksi Rotten Soundista ja Napalm Deathista merkittäviä orkestereita omilla saroillaan – jo se tekee levystä tympeämmän kuin se voisi olla. Taito ja päämäärätietoisuus ovat metkoja asioita, mutta aina niiden kuunteleminen ei tunnu tarpeeksi palkitsevalta.

Earthride: Something Wicked
Doomentia

Spirit Caravan-basisti Dave Shermanin perustama doom- ja stonerjyrä Earthride vietti hiljaiseloa suurimman osan 00-luvun toisesta puoliskosta. Viime vuonna nelikko kuitenkin aktivoitui ja julkaisi kolmannen levynsä. Something Wicked on peruslaadukasta riffinjurnutusta, joka ei liiemmin eroa yhtyeen aiemmista tekemisistä. Otetaan noin Masters of Reality -aikainen Black Sabbath, lauluun joku Phil Anselmon lähisukulainen, riisutaan kokonaisuudesta ylimääräiset ja paketti alkaa olla kasassa.

Doom- ja stonermetalliin kuuluu olennaisesti tietynlainen jurotus ja ilottomuus. Toki myös pienestä syntyvät nyanssit, osoitukset että yksipuolinenkin voi yllättää monella tapaa. Näitä on myös Something Wicked, mutta harmillisen tylsästi. Vaihtelua kyllä löytyy, mutta kokonaisuus jää johonkin välitilaan; koko ajan tuntuu siltä, että Earthride lupaa, mutta jättää viimeisen puristuksen pois. Ihan kuin se pidättelisi jotain. Something Wickedin ilottomuus syntyykin aivan vääristä syistä.

Nimibiisi ja Hacksaw Eyeball aloittavat levyn kuitenkin erittäin väkevästi ja Scott 'Wino' Weinrichsin kyllästämä levyn loppupuolen Supernatural Illusion potkii myös hyvin. Näiden välillä kuullaan vaihtelevasti rockaavia sekä kylmän metallisia kappaleita, jotka kulkevat useammin suoraan kuin kiertäen. Kokonaisuus on yhtenäinen, mutta eniten siksi ettei se tunnu täydellistyvän.

Iperyt: No State Of Grace
Iperyt

Äärimmäisyydet ovat usein kiehtovia juttuja, mutta menettävät usein myös viehätyksensä nopeasti. Puolalainen Iperyt perustettiin vuonna 2005 soonisen sodankäynnin tarpeisiin. Viiden miehen vahvuinen joukko käyttää asenaan väkevää blackmetallin ja terrorcoren teollista keitosta, jota maustetaan sinne tänne metallin ja elektronisen musiikin välillä sinkoilevilla viitteillä. Paperilla vähintään kiehtovaa siis.

Mutta kun nopeusmittari vetää jossain 200bpm:n kauemmalla puolella jauhaen lähes yhtä ja samaa kuviota, katoaa kiehtovuus helposti. On toki jännää, kuinka Iperyt suht helpon oloisesti yhdistää älyttömän nopeat rytmit kitaroiden sahaamiseen saati sitten raskaasti maalaileviin kohtiin. Suuren osan ajasta vauhti tuntuu kuitenkin vain itsetarkoitukselliselta, eikä se tuo biiseihin lisää potkua, vaikka näin olettaa voisi.

Iperyt on tehokkaimmillaan, kun se malttaa tiputtaa tempon jonnekin normi-nopeaan tai jopa keskitempoon. Tällöin biisit pääsevät esiin ja yhtyeestä näkyy se puoli, jossa väkivoima, raakuus ja jyrkkyys eivät ole kimalletta vaan ominaisuuksia. Mustiin aiheisiin viehtynyt viisikko tarjoaa toisella albumillaan psykoottista meteliä, jossa on liian vähän vaihtelua pidempiaikaiseen ystävyyteen; äärimmäisyydestä syntynyt No State Of Grace ei montaa kertaa yhdellä ominaisuudella juhli.

Kurouma: 3
Omakustanne

Jyväskyläläisen Kurouman koruttomasti nimetty kolmas julkaisu esittelee komeasti yhtyeen musiikillista kehittymistä. Jämäköitynyt ja nyt vakaalta tuntuva tyyli on löytynyt jostain sludge metallin ja posthardcoren liepeiltä. Uhkaava ärjyminen ja maalailevuus saavat sivustatukea sovittelevan puhtaasta, melodisesta laulusta sekä doomahtavan raskaasta riffittelystä. Mielessä käyvät niin Isis kuin Cult Of Luna.

Viisibiisisen voimavara on sen kyvyssä kuljettaa rinnakkain kahta eri juonta. Nelikko kasvattelee biisejään kuin ohimennen, mutta pitää samalla tiukasti huolta siitä, ettei musisointi taannu tylsään uomaan. Progressiiviseksikin venyvä vaihtelu takaa puolituntisen elinvoimaisuuden ja lisää kuunteluhaluja. Mielenkiintoista kyllä, Kurouma onnistuu myös olemaan vakuuttava sekä tunnelmoivassa taiteilussa että voimannäytöksi valjastetussa raskaassa kiivailussakin. Biiseistä esiin nousevat rytmisesti levyn jämäkintä antia edustava In Flames sekä tavallaan kliseinen, mutta innostavia post-punk-sävyjä saava Into The Ocean. 3 on yllättävän mielenkiintoinen levy ollakseen niin yllätyksetön.

Monsteriser: Blessed to Breathe
Playground

Nimimiesten pyörittämä Monsteriser on ehtinyt kolmanteen levyynsä. Mokoman, Stam1nan ja Kotiteollisuuden taustajoukoista nousseiden Miitri Aaltosen ja Janne Hynysen näkemys ei kuitenkaan johdattele suomalaisen säröhelvetin suuntaan vaan katselee 90-luvun Seattleen päin ”karjalaisesta vinkkelistä”. Aiempaan materiaaliin nähden bändin katse tuntuisi terävöityneen entisestään ja onpa bändin tyyliin hiipinyt vuosien mittaan myös kosolti omalaatuisuutta. Tokihan Monsteriser saa aikaan mielleyhtymiä erinäisten aikakausien ja bändien suuntaan, mutta se on pikemminkin osa orkesterin luonnetta kuin sen ongelmallisuutta.

Blessed to Breathen pääasia on, että sillä ei ole yhtäkään huonoa biisiä. Jokaiseen numeroon on ujutettu huolellisia sovituskoukkuja, kertosäkeet nauliintuvat päähän ja homma hönkii eteenpäin ihan kiitettävällä tahdilla. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu materiaalin hienoinen yksipuolisuus ja vähän laihalta tuntuva kokonaisuus. Yksittäiset kappaleet toimivat, mutta langat niiden välillä napsahtelevat poikki kun tuntuu, että jokainen levyn biiseistä haluaisi olla se ykköshitti. Alituinen pyrkiminen parhauteen tekee puutuneeksi, ja juuri siksi Monsterisen tasoiselta pätevältä bändiltä odottaisi pitkäjänteisempää ja uskaliaampaakin albumia. Selkeän nousujohteisesti bändi silti näyttäisi paranevan levy levyltä.

Shades of Nowhere: Anthems for the End
Bad New Music

Loimaalta lähtöisin oleva Shades of Nowhere paiskoo toisella pitkäsoitollaan punkin sekaista metallia. Levy käynnistyy Modern Day Paradisen hiljaisella kitaraintrolla, mutta iskee kasvoille kaahauksen alkaessa. Näin levy pitääkin aloittaa. Kappaleen loppupuolella mukaan tulee kakkosvokalistiksi Emmi Harju, joka tuo mukanaan levylle ominaisen mies- ja naislaulun vuorottelun. Modern Day Paradisen lisäksi levyn parhaita hetkiä on heviballadi The Road, jonka nätti kosketinmelodia jää mieleen. Myös kahden laulajan päivänsäde ja menninkäinen -tyyppinen vuoropuhelu sopii kappaleeseen.

Hyvä alku kuitenkin latistuu, sillä levyn loppupuolen kappaleista jää mieleen parhaiten Paranoid, ja sekin lähinnä nimivalintansa vuoksi. Kyseessä ei siis ole Sabbath-laina, vaan bändin oma biisi. Eikö Lapko keksinyt tämän jo? Anthems for the End jättää hieman sekavan jälkivaikutelman. Levyltä löytyy punkkia, heviä, balladia ja se päättyy huuliharpun värittämään akustiseen Funeral Paradeen. Linjan selkiyttäminen voisi olla paikallaan. Bändissä on kuitenkin ainesta, pari mainiota biisiä ja hyvä asenne tekemiseen. Palikat on kasassa, mutta ne pitäisi vielä järjestää oikein.

Zoroaster: Matador
SPV

Psykedeliaa, doomin perinteitä ja aavikkonotkuntaa sludgeen siittävä atlantalainen Zoroaster hönkii toisella täyspitkällään ilmoille kiitettävän sumeita höyryjä. Hämmentävän rivakasti levyn käynnistävä D.N.R. onnistuu ensin yllättämään, mutta tempo laskee nopeasti lähemmäs bändin tyylille sopivampaa groovailua. Seuraamuksena on tasaisen tanakka trippi tummia sävyjä, hengästyttävän painavia särövalleja ja loputtomiin jatkuvia toismaailmallisia kaikuja.

Soundeissa on asianmukaisen maanläheinen ja lämmin, mutta helkkarin pureva ote, riffit soljuvat luonnollisesti kuin itsestään ja monipuolisuuttakin riittää aina Motörhead-piirteisiin asti. Siltikään levy ei nappaa kiinni aivan niin napakasti kuin toivoisi vaan jättää useiden kuuntelukertojenkin jälkeen vähän tyhjän päälle – tasainen tanakkuus kaipaisi enemmän arvaamattomia sivuaskeleita ja rikkoutuneita kaavoja. Alkavan kesän ensimmäisellä ukonilmalla Matador oli jokatapauksessa tunnelmanluoja paikallaan, joten jos Zoroasterin tyylimääritelmä sai pään nyökkymään, kannattaa bändiin tutustua.

Teksti: Juha Tiensuu (Shades Of Nowhere), Aleksi Leskinen (Benighted, Monsteriser, Zoroaster), Jani Ekblom (Earthride, Iperyt, Kurouma)