Jarkko Martikainen & Äänioikeus

Monipuolisesti taipuvien musiikillisten elementtien keskellä maestro itse eläytyi tarinoihinsa kiitettävällä tenholla.

Yli kaksikymmentä vuotta monenlaista ja -näköistä musiikin ja kirjallisuuden kentillä touhunneen Jarkko Martikaisen ura on ollut mutkikas reissu. Kulkureitti Euthanasian räkäpunkista YUP:n suursuosionkin siivittämän kiemurarockin kautta menestyksekkäiden soololevyjen pariin tuntuu silti kovin luonnolliselta. Sellainen vaikutelma ainakin jäi kun katseli Klubin lavalla hyväntuulisesti esiintyneen partasuun sydämellistä toimintaa kuusihenkisen Äänioikeus-kokoonpanon keulilla.

Rakkauden (2006) ja Toivon (2009) myötä hiljattain ilmestyneen Uskon luonut porukka keskittyi tietenkin tuoreen albumin materiaaliin ja eittämättä kyseessä onkin trilogian päätösluvulle sopivasti sen suureellisin ja haasteellisin luku. Monen vuoden ajan lavoilla vain oman äänensä ja kitaransa voimin kiertänyt mies ei ole ennenkään nuukaillut erikoisiksi tulkittavia musiikillisia ratkaisuja, ja toisinaan aikaansaannokset ovatkin väistämättä menneet silkan kokeilun piikkiin.

Kitaristi Vellu Halkosalmen johdolla Martikaisen kappaleista sovitettu Usko vaikuttaa kuitenkin hyvin onnistuneelta teokselta, jonka monisäikeiset ja pitkälle kurottautuvat laulut tuovat ison kokoonpanon suomin mahdollisuuksin Martikaisen uralle jälleen uudenlaisen virstanpylvään – sellainen tämä tuotos väkisinkin on.

Levyn tapaan avaajana toimi Messias, jonka myötä kokoonpano kävi Uskon kappaleet huolellisesti läpi, mutta biisijärjestystä keikalle soveltuvampaan kaareen sovittaen. Vaikka seinän takaa kantautui ”rap-helvetin” remuaminen ja Klubin ulko-oven tuolla puolen häämötti vauhdikkaat perjantai-illan piinallisuudet, oli lavalta kantautuva musiikki kontrasteineenkin – vaiko osittain niiden ansiosta – mukaansatempaavaa.

Lavean pohjan kappaleille suonut kolmen hengen jousisektio sai eloa ja kasapäin hienovaraisia nyansseja ympärilleen Halkosalmen kitaroinnista, Sami Koskelan värikkäistä perkussioista sekä puhallinkonkari Pepa Päivisen upeasta sävytyksestä. Näiden monipuolisesti taipuilevien elementtien keskellä Martikainen eläytyi kertomiinsa tarinoihin kiitettävällä tenholla, pureutuen välispiikeissään niiden taustoihin kiinnostavin sanakääntein.

Viimeistään ajankohtaisuuksia satumaisuuksiin pukevan Halla-ahot -numeron kohdalla alkoi tehdä mieli verrata Martikaista klassikkokirjailija Kurt Vonnegutiin (1922-2007) – kumpainenkin näyttäisi omin tavoinsa sanailevan vakavista ja hankalista aiheista virnuillen, mutta sittenkin niin kovin täynnä inhimillistä lämpöä. Tämän mielleyhtymän myötä saumattomasti samoilla aaltopituuksilla toimiva kokoonpano tuntui upealta seurattavalta.

Yli tunnin mitassaan keikka sai silti aika ajoin aikaiseksi informaatioähkyn ja puutuneisuuden tunteita johtuen lähinnä vähäisestä tuntemuksesta kuultua materiaalia kohtaan. Vaan kieltämättä informaatiota riittikin, mistä malliesimerkkinä toimikoon kymmenminuuttinen Balladi huvijahdista, joka lienee tekstinsäkin puolesta Martikaisen tähänastisista luomuksista pisin. Sisäistämään siis!

Loppua päin huojennusta turvotukseen toivat vilkaisut myös Rakkauden, Toivon ja Mierolaisenkin suuntaan. Uskon päätösnumeroksi uudelleen sovitettu Jos mulla menisi todella huonosti, Toivon onnistuneimpiin numeroihin lukeutuva Polte päästä paratiisiin sekä yllättävän pirteästi askeltanut Kaikki me kuolemme pian, jättivät lopulta niin miellyttävään ja levolliseenkin olotilaan, että tämän kokisi hyvin mieluusti uudelleenkin.

Teksti ja kuvat: Aleksi Leskinen