Pienet

Pienet - Toukokuu 2011

16.05.2011

7 Stout Clan: First Taste

Kuusihenkinen 7 Stout Clan Savonlinnasta tekee kelttihenkistä punkkia. Tällä esikoisdemolla nuoret miehet tarjoavat neljän kappaleen verran oluen- ja viskinkatkuista musisointiaan. Soundit ovat demotasoiset eli tuhnuiset, laulut hukkuvat turhan paljon muiden soundien alle ja erityisesti viulu ja säkkipillit taas hukuttavat terävämpinä muut äänet alleen.

Kappaleissa ei sinänsä ole paljoa hurraamista, mutta ihan hauskaa irkkufiilistä mukana on silti ja hauskanpito välittyy. Konsepti itsessään on myös kiinnostava. Ei ole vaikeaa uskoa herrojen itsensä väitettä livemeiningin tehokkuudesta, erityisesti kun Suomessa irkkupunk on sen verran harvinaisempaa lajia. Tulevaa akustista EP:tä ja toista demoa varten biisimateriaalia hiotaan toivottavasti entisestään.

Mikko Lamberg

Anger Cell: Haven for the Forsaken

Riihimäkeläinen Anger Cell on liikkeellä toisella demollaan ja lukuisissa orkestereissa marinoitujen miekkosten kokemus kuuluu. Rokkaava death/thrash irtoaa kuin itsestään, pohjansa puolesta bändi kuulostaa hyvin valmiilta jo nyt. Monipuolisuutta riittää pikamätöstä keskitempoon, samoin myös energiaa. Riffien ja melodioiden tasapaino on kohdillaan ja biisejä on selvästi rakenneltu ajatuksella - ainakin ne eroavat toisistaan tarpeeksi.

Pitempää julkaisua ajatellen hyvin paksu soundimaailma ja tasaisen murhaava meno kaipaavat kuitenkin dynamiikan puolesta monipuolisempaa ja kestävämpää rakennusmateriaalia eikä bändin pakasta irtoa tällä julkaisulla tarpeeksi tajunnanräjäyttävää biisimateriaalia. Lupaava julkaisu joka tapauksessa, joten jatkoa odotellessa.

Aleksi Leskinen

Cubehead: Drive

Grungen ynnä muun raskaamman rockin aallokossa viidennelläkin julkaisullaan viihtyvä Cubehead hoitaa tonttinsa melko pätevästi. Nimikkoraidallaan alkava lyhäri kääntää rouhean suoraselkäisellä - ja jotenkin hosuvalla - mäiskinnällään mielikuvia ylösalaisin ja jättää grungepuolen taustalle mököttämään. Maltillisemman kakkosraita Changesin vahvojen Alice In Chains-mausteiden muassa on kuitenkin ilmiselvää, että tässä bändi on vahvimmillaan. Samaa asiaa todistaa levyn päätösraita Twisted & torn, joka niinikään vaanivassa melankoliassaan nousee ripeämpien vetojen ohi.

Driven kuuntelun myötä päällimmäiseksi tuntemukseksi jää hatarahko hajanaisuus. Hevimmän rollailun ja hitaamman kärvistelyn yhdistelmä ei vain tunnu toimivan natisematta, vaikka paketti muuten onkin hyvällä mallilla. Melankolisen riutumisrockin ystäville silti passannee, natisi eli ei.

Aleksi Leskinen

Debiles Love Beasts: As Close You Are (EP)

Epilogin ja Nofotmo Granen riveistä tutun porilaisen Petri Oksan vetämä Debiles Love Beasts luottaa näppäilevään ja säröistyvään kitaransoittoon, ilmaviin ja raikkaalta tuntuviin melodioihin sekä sieltä täältä pilkistävään hapuilevuuteen. Se voi olla tahatonta, mutta todennäköisemmin on vain haettu samaa henkeä 90-luvun alkupuoliskon (jenkki-)kitaraindien kanssa.

As Close As You Aren naivistiseksikin luokiteltava vaihtoehtopop/rock on samalla sukukartalla Mother Goosen kanssa. Lo-fi-laiskasti kulkevat biisit äityvät välillä yllättäen vauhdittelemaan ja nätin pienet melodiat särkyvät kitarameteliin. Kyse olisi noisepopista, ellei soundi olisi niin siisti. Mind Them For Me sekä On The Way Back Home ovat naiiveja, kauniin tarttuvia popkappaleita, ja I Take Complaint hauska, eri tapoja vaihteluun esittelevä jumittavan vakava teos.

Puutteitakin on ja eniten toivomisen varaa Debiles jättää biisillisesti. Sinänsä mielenkiintoiseen esteettiseen ratkaisuun perustuva mihinkään johtamaton fiilistely ei aina kanna ja biiseissäkin on paljon samankaltaisuutta; ne toisistaan erottava omaleimaisuus on monesti poissa. Mutta pinnan alla kuplii ja kokonaisuus – yhtye, musiikki ja levytys – on johdonmukainen, vaikka niin ailahtelevan monipuolinen. Siinä on samaa viattoman naiivin ja naurettavan vakavan yhdistelmää kuin kannessaan.

Jani Ekblom

Diesel-Electric Hunter: Unrighteous Ghouls

Toisen maailmansodan aikana sukellusveneet puskivat eteenpäin dieselin ja akkujen voimin, ja nähtävästi tilanne on sama myös kolmannen maailmansodan jälkeen, mikäli “Mad Max rockia” soittavan Diesel-Electric Hunterin nimestä voi mitään päätellä. Saatatte kysyä; mitä ihmeen Mad Max rockia? No, sehän on sellaista post-apokalyptista räiskettä, jossa heput näyttävät ihan 80-luvun Zodiac Mindwarpin soittokavereilta.

Tamperelaisen orkesterin soitosta on turha etsiä metallin palasia, sillä niitä ei ole. Sen sijaan herrain keitos suorastaan pulppuaa rosoisen garagen sekä alkuperäisen heavy rockin värikkäitä viboja. Seassa on myös iloisen avaruusprogen perintötekijöitä, jotka on tosin pidetty riittävän lähellä tätä planeettaa. Avausraita Feeble Flayer herättää jopa mielleyhtymiä 70–luvun lopun new waven suuntaan.

Kunniamaininta irtoaa kappaleella Schloss. Mikäli tämän veroisia tsibaleita syntyv enemmänkin, on bändille helppo povata actionin täytteistä tulevaisuutta, josta itsensä Mel Gibsonkin olisi kateellinen. Soundit ovat aika rupiset, mutta roso toimii tällä erää bändin eduksi. Kahden vokalistin käyttö tuo mukavasti vaihtelua, tosin herrain olisi hyvä hioa hiukan englannin lausuntaansa. Kehityskelpoinen bändi siis kaikin puolin, nyt vain lisää asfalttia rullalle soturit!

Mika Roth

Exremains: Humanity?

Deathin ja thrashin tuttuja ja tuoreempia tuulia yhdistelevä Exremains pinkoo neljännellä demollaan jo melko komeaa kyytiä. Tylytys nostaa vahvoja mielleyhtymiä esimerkiksi Entombedin ja varsinkin Carcassin suuntaan; vokalisti Jarno Taskulan ääni viiltää välillä kuin Jeff Walker parhaina päivinään.

Kollega Ekblom toivoi bändin edellisen demon arviossaan , että Exremains vetäisi uskaliaammin överiksi. Valitettavasti toive ei ole aivan täyttynyt, sillä bändin biisit ovat liiankin vahvasti perinteissä kiinni. Selkeää omaleimaisuutta jää siis kaipaamaan ja varsinkin laatunsa puolesta pätevän yläpuolelle nousevia ralleja. Onneksi niitä on siunaantunut mukaan edes yksi: polveileva ja mutkikas päätösraita Hope´s Drowning with the End likimain naulitsi stereoiden ääreen.

Aleksi Leskinen

Freaks of the Revolution: Freaks of the Revolution (EP)

Helsinkiläisen punkrockpoppoon debyytti-EP esittelee innokkaan viisikon, jonka riehakkuutta vaivaa tietty sisäsiisteys. Simppelit, semikiivaasti veivatut ja katurockiin päin kallellaan olevat sävelmät luovat paljon tilaa solisti Täxin kukkoilulle, joka valitettavan tiuhaan muistuttaa vain Iggy-henkisen uhon imitointia. Freaks of the Revolution vaikuttaa etukenossaan vahvasti lavaorientoituneelta orkesterilta, mutta koukukkaampi biisimateriaali tuskin olisi haitaksi. Etenkin EP:n avaava ja Backyard Babies -kitaroiden kuljettama Pride luisuu kotikuuntelussa täysin ohi tajunnan, samoin kesysti raivoava Begging For More. Puberteettista seksuaalisuutta valuva bluesrockhassuttelu Put It Into Your Mouth toimii jo paljon paremmin, mutta kunnolla vauhtiin yhtye pääsee vasta päätösraidan Freaks Like Me aggressiivisessa kiillepunkissa, joka ravistelee alun löysänpulskeuden ansiokkaasti harteiltaan. Jatkossa vielä suurempaa vaihdetta silmään?

Antti Hurskainen

From Ashes To Dust: This Disease

Kun pääsee yli From Ashes To Dustin demon raa'asta soundista, joka ei juurikaan anna mahdollisuutta ihastella nokialaislähtöisen viisikon musiikin nyansseja, saa ihmetelläkseen kolme ihan kelvollista biisiä. This Disease heittää eteen toisaalta melko suoraviivaista ja konstailematonta metallia, jossa on sekä melodioita että voimaa, ja toisaalta mutkikkaamman reitin valinnutta, vaihtelevaan kasvuun mieltynyttä tunnelmointia.

En tiedä johtuuko sitten juuri miksauksesta, mutta kovin hyvää yleiskuvaa demo ei From Ashes To Dustista jätä. Etenkin laulu tuntuu kärsivän kovasti; vokalisointi kuulostaa lähinnä yksioikoista, eikä laulajan rahkeet tunnu riittävän alkuunkaan. Vasta vuosi sitten perustetun yhtyeen kone yskii välillä muiltakin osin siihen malliin, että harjoittelua kannattaa jatkaa, koska biiseissä on monta ideaa nupullaan.

Jani Ekblom

Retaliatory Measures: MMX

Porilaiset pistävät vasta toista kertaa pappia ojaan ja varsinkin siihen nähden palikat on komeassa järjestyksessä. Retaliatory Measuresin hepuilta löytyy kunnianhimoa ja oma tyylikin alkaa olla aika selkeästi kasassa. Epäilemättä orkesterin jäsenistössä pidetään Meshuggahin ja Fear Factoryn kaltaisia akteja arvossa - siinä määrin täsmällistä ja näpeille käyvää on tämä teknismutkikas kuolonräime.

Valitettavasti akti sortuu myös alansa helmasynteihin. Vähän väliä kielelle nousee hienoista yliyrittämisen makua, kaikkea tuntuu pitkäaikaisemmankin kuuntelun jälkeen olevan aivan liikaa. Mieleen nousee ikävä vaikutelma, että homma etenee enempi teknisen briljeeraamisen kuin biisien ja tunnelman ehdoilla. Siitä huolimatta orkesteri on päässyt hyvään alkuun, mielenkiintoista kuulla mitä tapahtuu jos skaala tästä laajenee ja biisien olennaisimmat puolet terävöityvät. Jo pelkästään suvantomainen introraita sai korvat hörölle, ehkä vastaavanlaiseen fiilistelyyn taipumista kannattaisi suosia enemmänkin?

Aleksi Leskinen

Riverheart: Riverheart (EP)

Riverheart luottaa melkoisen klassiseen meininkiin. Viisijäsenisen ensimmäinen julkaisu tarjoaa pop-rockia, jota on maustettu silauksella countrya. Biisit soivat raukean lempeästi osasta toiseen, tarjoten typistettyjä kliimakseja. Tarkoittaen: niiden kasvu on hallittua ja tyylikästä. Juurevimmillaan Riverheart liikkuu samoilla suunnilla kuin jo edesmennyt Jolly Jumpers kepeimmillään, eikä mielikuvaa vähennä laulajien samankaltaisuus.

Riverheartilla laulajia on tosin kaksin kappalein, mutta mies- ja naislaulajan vuorottelua ei liiemmin hyödynnetä samassa biisissä. Se on sääli, koska se saattaisi tuoda lisää persoonallisuutta yhtyeen muuten vähän valjuun yleisilmeeseen: Riverheart kuulostaa hyvältä, sen biisit ovat kelpoja ja ne esitetään rennon dynaamisesti, ilman kliseitä ja perinteisen tuoreelta kuulostaen. Ensi julkaisulla kokonaisuus on toivottavasti paria astetta tiukempi, jolloin nyt mallillaan olevista jutuista saadaan puristettua irti olennaisin.

Jani Ekblom

Royal Truck: Diesel & Alcohol -EP

Useammasta pienten koosteesta takavuosilta tuttu Royal Truck pistää uuden neljän biisin EP:n ilmoille. Kyseessä on raskaasti polkeva ja jylhästi kaahaava hevi/stonerrock, jota espoo/helsinkiläisnelikko jauhaa mukavan melodisilla kaarilla ja sävyjäkin löytyy. Välillä jumitellaan semiuhkaavissa huuruissa, joista taas painetaan jykevästi tinkimättömällä säröllä mutta ei onneksi ihan kaikkein järkälemäisimmällä kaavalla. "Groovaavaa jytinää oluen (tai usean) kylkiäisenä nautittavaksi", kuten EP:n saatteessa asia osuvasti tiivistetään. Kyllä soitto silti potkii kelvosti ihan aamuteenkin vierellä, mistä täytyy peukku nostaa ylöspäin.

Purplet, Lizzyt ja Mötikät on kuunneltu eikä omena kauas puusta putoa. Silti - vaikka Truckin jyrää ei millään tasolla voi nostaa varsinaisesti omaperäiseksi - on biisikynässä hyvä imu ja nelikko osaa ammentaa avolavalleen sen verran värimaailmaa ja tahdinvaihtoa ettei matkanteko käy tylsäksi. Mm. Sedationin akustinen ja avarasti maalaava kitaranäppäily on hienoa kuultavaa keskimäärin näinkin raskaan paketin mausteena. Kuninkaallinen Kuormuri osaa hienosti käsitellä huuruista psykedeliaa - yhtä lailla avarassa näppäilyssä kuin kerosiininkatkuisessa kaahailussa.

Ilkka Valpasvuo

Sin Trade: One Life for a One Dead

Moni bändi uhoaa asenteensa olevan kohdillaan, mutta harva yltää samaan iskuherkkyyteen kuin Porista kotoisin oleva Sin Trade. Yhtyeen tuore viiden biisin mittainen promo-ep on yhtä metallista tulimyrskyä alusta loppuun, tyylilajin osuessa sinne death’n’rollin ja thrashin louhikkoiseen välimaastoon.

Biisien selkäranka on luita murskaavissa riffeissä sekä mutiloiduissa melodioissa, joita yhtye ymmärtää kaiken ruhjomisen keskellä myös kehittää eteenpäin. Vokalistin rouhea ärjyntä ja huuto istuvat mainiosti pakettiin, ja vaikka tuotantojälki jättää toivomisen varaa, viihtyy promon äärellä pidempäänkin. Perinnetietoinen yhtye on sovituksissaan hiukan turhankin perinteinen, minkä johdosta se ei vielä nouse kappalemateriaalinsa puolesta ylempää keskikastia korkeammalle. Kaikin puolin kehityskelpoinen yhtye, joka kaipaa vain pientä persoonallisuuden piikkiä – ja hiukan isompaa studiobudjettia.

Mika Roth

Stabbed Clerks: How May We Serve You? (EP)

Stabbed Clerks kertoo harvasanaisesti, että vaikutteita on otettu "90-luvulta ja jostakin muustakin". How May We Serve You?:lla on materiaalia, joka voisi olla Nirvanan Bleachin ylijäämiä, joten siellä vuosikymmenten taitteen luoteis-Jenkkilässä liikutaan. Säröinen, ahdistuneen raskas ja epäpuhdas rock, joka flirttailee metallin kanssa ja hyödyntää popmaisia melodioita, on velkaa grungen suurnimille: Nirvanalta, Melvinsiltä ja kaltaisiltaan estetiikkaansa lainanneen kolmikon laulajassa on sekä Vedderiä että Cobainia ja jotain Pollyakin siellä yhdessä biisissä sahataan.

Ainakin vaikutteet ovat selvät, eikä siinä ole tässä tapauksessa mitään onnetonta. Stabbed Clerksin kuusibiisinen ei juhli omintakeisuudellaan, mutta on siinä mielessä virkistävä tapaus, ettei vähän rujomman laidan grungea liiemmin nykypäivänä kuule; monien "grungeksi" itsensä mieltävien lähtöruutu kun on jossain Pearl Jamin aikuisrockissa. Asiallisen tuhnuisten soundien siivittämä EP liikkuu toteavan lakonian ja huudoksi yltyvän kiivauden välissä tarjoten rakenteeltaan monipuolista alternativerockia: apaattista lanaamista, kiivaita sooloja, reipasta rytmityöskentelyä ja koko ajan lähellä hajoamispistettä pyörimistä. Etäiseksi kaiutetulta kokonaisuudelta puuttuu vielä ässäbiisit, mutta tällaisenaankin Stabbed Clerksin julkaisu on selvästi positiivisen puolella.

Jani Ekblom

Lukukertoja: 6952