09.05.2011
1900-luvun merkittävimpiin popakteihin lukeutuvien ruotsalaisten viimeinen albumi on synteesi heidän uransa suurtöistä sekä avaus kohti uutta.
Massiivisen suosittuihin artisteihin on aina osattu liittää lennokkaita ja vaihtelevan relevantteja huhuja. Esimerkiksi The Beatlesin tarinan jännittävyyden kannalta koko ”Paul on kuollut” -mytologia levynkansista löytyvine vihjeineen on ainakin osin tärkeää, kun taas Led Zeppelinin Jimmy Pagen okkultististen harrasteiden väitetty hurjuus tuo heidän bluesiinsa mystistä lisäkierrettä. Popin kuninkaan Michael Jacksonin edesottamukset suhteessa pikkupoikiin taas ovat antaneet aihetta raadollisellekin huhumyllylle. Joskus salaliittoteoretisoinnille sukua olevat huhut kuitenkin onnistuvat astumaan ohi silkan typeryyden tai ratkaisevan oloisen ikävyyden. Eräänlaiseksi klassikoksi nouseva epäily kohdistettiin 1970-luvulla Abbaan, tuohon menneen vuosisadan ehkä merkittävimpään popaktiin.
Huhulle luonteenomaisesti yksittäistä lähtökohtaa on vaikea tavoittaa, mutta kirjallisessa muodossa törmäsin tähän poskettomaan Abba-legendaan Jake Nymanin teoksessa Aution saaren levyt (1997). Kahden ruotsalaisen avioparin – Björn Ulvaeus & Agnetha Fältskog, sekä Benny Andersson & Anni-Frid Lyngstad – muodostama Abbahan nousi ensin Euroopan ja pian koko maailman tietoisuuteen voittamalla vuoden 1974 Euroviisut kappaleellaan Waterloo. Nyman kertoo, että Waterloon suosion huippuaikoina äänilevyteollisuudessa pyöri huhu, jonka mukaan kappaleen säveltäneet Ulvaeus ja Andersson olisivat käyttäneet apunaan tietokonetta. Eikä mitä tahansa 70-lukulaista alkeisjässikkää, vaan suoranaista superlaitetta, johon Abban pirullisen tiedemieskaksikon väitettiin syöttäneen satojen tunnettujen pophittien tietoja. Datan pohjalta laite sitten osasi kertoa esimerkiksi hitille olennaisen sointukulun ja kertosäkeen ideaalikeston. Näiden tietojen pohjalta, huijauksen kautta, syntyi vastustamaton Waterloo.
Syytökset ovat vakavia. Toivon todella niiden pitävän kutinsa. Toivon, että Tukholman saaristossa kuvatut otokset, joissa Ulvaeus ja Andersson säveltävät kitaran ja pianon avulla, ovat pintakusetusta. Haluan uskoa, että yön pimeydessä kaksikolla oli tapana laskeutua Björnin mökin alla sijaitsevaan kalmistoon uuttamaan täydellistä popkaavaa vilkkuvien valojen koristamasta laitteestaan. Visioidun kokonaisuuden voisi mielestäni täydellistää väittämällä Agnethan ja Anni-Fridin tarkemmin ajatellen olevan Björnin ja Bennyn luomia pop-androideja, viihdeteollisuuden rakenteita täydellisesti hiveleviä seireenejä, joiden kattavalla kauneudella koko läntinen maailma olisi Abban valloitettavissa.
Ja hehän valloittivat sen. Waterloon jälkeen oli hetken hiljaista, kunnes tulivat SOS ja Mamma Mia (1975) tehden täyteläisellä popillaan vakuuttavan pohjatyön seuraavan vuoden hittikimaralle Dancing Queen, Fernando ja Knowing Me, Knowing You. Useita briljantteja iskusävelmiä yksin vuodelta 1976 jää tässä mainitsematta, sillä Abban osumatarkkuus oli tuolloin singleformaatissa niin häkellyttävää luokkaa, ettei myynnin ja laadun yhtälön suhteen löydy muita verrokkeja kuin The Beatles. Take a Chance on Me, Gimme! Gimme! Gimme! (A Man After Midnight), Voulez-Vous; vuosikymmenen lopulle tultaessa ruotsalainen popkone oli toden teolla osoittanut toimivuutensa.
Alku- ja keskiaikojen Abba-katalogissa surumielisyys ja pohdiskelevuus on poikkeuksellista. SOS:ssa kyllä soi melankolia, mutta banaalihkoon rakkaustuskaan verhottuna. Poptehtaassa Ulvaeus & Andersson tällainen tarjosi vain kassakonetta kurittavaa vastapoolia Waterloon ja Dancing Queenin riemulle. Käsittelemääni ja nelikon joutsenlauluksi jäänyttä The Visitorsia ajatellen vuoden -76 Arrival-hittikimaralta löytyvä Knowing Me, Knowing You sen sijaan on huomionarvoinen tapaus. Emotionaalisesti äärimmäisen latautunut ja haikea kappale kuvaa avioliiton loppua, mutta tekee sen astumalla karkkipopkaavasta poiketen hiukan moniulotteisemman tunneilmaisun alueelle. Saman aihepiirin Abba nostatti musiikilliseen ja tekstilliseen huippuunsa neljä vuotta myöhemmin Super Trouper -albuminsa kappaleessa The Winner Takes It All, joka allekirjoittaneen listoilla on yksi popmusiikin historian uljaimmista yksittäisistä saavutuksista.
Miksi sitten painottaa edellä lueteltujen kohokohtien sijaan The Visitorsia? Koska kyseessä on paitsi synteesi Abban aiemmista suurteoista, myös avaus kohti uutta. Se on yhtyeen ehjin ja yhtenäisin albumikokonaisuus, joka hittiparaatin sijaan avautuu kohti laajempaa kuvaa. Jos Björnin laboratoriossa vielä 80-luvun alussakin surisi popin vastine Kalevalan sammolle, syöttivät Ulvaeus ja Andersson siihen The Visitorsin materiaalia varten hiukan haasteellisempia aineksia, kuten uuden aallon synasoundia ja kompleksisia musikaalipaisutuksia, mutta myös roimasti omien suurhittiensä spectormaisen kerroksellista tarttuvuutta. Albumin johtomotiivina toimii The Winner Takes It Allin kaikuna soiva erofiilis, lopullisuus, aikuistuminen. Abba-tarinaa kerrottaessa ei voi ohittaa sekä Björnin ja Agnethan että Bennyn ja Fridan avioliittojen päättymistä – jälkimmäisten kerrotaan eronneen vain muutamaa kuukautta ennen The Visitorsin äänitysten alkamista vuonna 1981. Jos siis uskoo heidän kaikkien olleen ja olevan lihaa ja verta.
Joka tapauksessa The Visitorsin erolaulut ovat edeltäjiensä tavoin abbamaisen täydellisiä. Fridan katkeruutta kaihtamattoman tulkinnan kuljettama When All Is Said And Done jyrää vastustamattomasti kohti vapautumista ja / tai yksinäisyyttä. Yhtyeen viimeiseksi megahitiksi jäänyt One of Us taas valloittaa kertosäkeensä huikaisevan laajalla paatoksella ja Agnethan koskettavalla heittäytymisellä. Erokuvaukset sopivat loistavasti The Visitorsin alakuloiseen, pettyneeseen ja kevyesti vainoharhaiseen tilaan, mutta aivan omaksi luvukseen Abba-historiassa kiilaa albumin nimikappale. Alun syntetisaattorisurinasta nousee kirkkaan efektoitu laululinja – tarina kylmän sodan aikaisesta kiinni jäämisen pelon aiheuttamasta paranoiasta – täristen liki kuuden minuutin ajan piilopaikan tanssilattialla, sikiöasennossa, hajoamisestaan riemuiten. Tätä on loppuaikojen ja lopun aikojen Abban nerokkuus; vetävä ja alati koukukas pop yhdistetään paitsi musiikilliseen kokeilevuuteen, myös viiltävään suruun ja The Visitors -kappaleen tapauksessa pelkoon.
Avausta seuraava Head Over Heels on albumin kepein numero, upean irtonainen pophelmi, jonka synavetoinen hyppely pitää sekin sisällään olennaisen aavistuksen melankoliaa. Ulvaeusin ja Anderssonin kasvanut musikaalikiinnostus kuuluu parhaiten kappaleessa I Let the Music Speak, joka näyttämötunnelman saattelemana pursuu pehmeäksi progeksi. Paljas, haahuileva ja arvoituksellisen kaihoisa Like An Angel Passing Through My Room taas muistuttaa Julee Cruisen tulkitsemia Twin Peaks -unelmalauluja ja päättää The Visitorsin sitä erinomaisesti kuvaavaan tyhjyyteen, jossa kuulemme vain kellon tikitystä. Haikeaa lopullisuutta on ilmassa kun kone ja sen käyttäjät vaikenevat.
The Visitorsin jälkeen Abba toimi vielä kahden singlen ajan, joista elokuussa 1982 julkaistu The Day Before You Came onnistuu jalostamaan albumilla kuullun surumielisyyden vielä askelta pidemmälle. Syntetisaattorien ja Agnethan parhaimpiin kuuluvan tulkinnan dialogina etenevä vähälle huomiolle jäänyt klassikko on ansiokkaasti ujutettu mukaan The Visitorsin uusimmille cd-painoksille. Etenkin näillä ekstroilla rikastettuna The Visitors on ylittämätön huipentuma albumikokonaisuuksien suhteen epätasaiselle Abba-katalogille, mekaanisen upealle ja tunteikkaalle laulukasaumalle.
Teennäisyydestä, ultrakaupallisuudesta ja vaikka sitten vilpistä heitä pitääkin syyttää. Abban pop ei ole aitoa. Paras pop ei koskaan ole. Se ottaa kaiken huomioon, suorittaa laskelmoidut liikkeensä ja takertuu aivokuoreemme tehden rikkaasta yksinkertaisuudestaan suurimman hyveen.
Teksti: Antti Hurskainen
Kuva: www.abbasite.com
