27.04.2011
Legendaarinen laulaja, pimeyden prinssi ja myöhempien aikojen tosi-tv-tähti on laukonut kuolemattomia kommentteja 1970-luvun alusta lähtien.
Minerva
Ozzy Osbourne on armoitettu viihdyttäjä, josta jokaisella meistä on varmasti jonkinlainen mielikuva. Tämä mies on purrut lepakolta pään poikki, kussut hame päällä Alamon muistomerkin juureen, imuroinut nenäänsä pienen vuorellisen Kolumbian lunta ja jollain ihmeen kaupalla selvinnyt tästä kaikesta vielä hengissä. Dave Thompsonin kasaama kirja Ozzy Osbourne – omin sanoin (suom. Juuso Arvassalo ja Jere Saarainen) ei edes yritä käydä läpi sitä kaikkea, mikä Osbourne teki ja jätti tekemättä, vaan tarjoaa omanlaisensa ikkunan hullun englantilaisen vinoon maailmaan.
Englantilaiseen työläisperheeseen 3. joulukuuta vuonna 1948 Birminghamissa syntynyt John Michael Osbourne on elänyt elämän, joka on vuosien saatossa muuttunut tavallaan julkiseksi omaisuudeksi. Black Sabbathin legendaarinen keulakuva, pitkän linjan sooloartisti, alkoholismista parantunut sekopää ja myöhempien aikojen tosi-tv tähti avaa nyt sanaisen arkkunsa ja esiin vyörytetään neljänkymmenen vuoden annos viisauksia, sutkautuksia ja puhtaita möläytyksiä.
Muistikuvat ovat ajan myötä hiukan hämärtyneet ja Osbourne puhuu eri lainauksissa osittain ristiin itsensä kanssa. Hän myös reagoi eri aikoina tyystin eri tavoin samoihin asioihin, mitä on myös osattu hyödyntää muutamaan otteeseen herkullisesti. Välillä mies antaa tunnustusta vanhoille bändikavereilleen, toisinaan hän näkee nämä huomattavasti ikävämmässä valossa. Poikkeuksen muodostaa Sabbathin lyriikoista pääasiassa vastannut Geezer Butler, joka saa Ozzmanilta tasaisesti kiitosta. Ylistystä saa myös vaimo Sharon, jonka ansiosta Sabbathista potkut saaneen laulajan ura saattoi pitkälti jatkua.
Roolinsa ”pimeyden prinssinä” Osbourne on ottanut jo vuosia tietyllä tavalla humoristisesti. ”Ei mulla ole mitään yksittäistä tyhmintä asiaa. Olen pukeutunut naistenvaatteisiin ja natsiksi. Olen mennyt lavalle alasti. Olen juonut itseni niin känniin, etten edes tiennyt esiintyneeni. Mä olen tehnyt kaikenlaista typerää, mutta se kaikki kuuluu Ozzyyn.” Lupsakasta asenteestaan huolimatta herra ei kuitenkaan siedä sitä, että hänen työstään väännetään loputtomasti huumoria. Etenkin vuoden 1982 kuuluisa tapaus, jolloin hän puri lavalle heitetyltä lepakolta pään irti, on yksi näistä. ”Välillä tuntuu, että koko mun ura ja elämä on pyörineet vain sen pirun lepakon ympärillä.”
Pääosin pienistä lainauksista kasattu kirja on kevyttä luettavaa, jonka ääressä viihtyy mainiosti. Kolmeentoista lukuun jaettu paketti on purettavissa missä tahansa järjestyksessä, eikä siihen tutustuttaessa tarvitse edes tuntea kovin perinpohjaisesti herra Osbournen historiaa. Aluksi käydään läpi Black Sabbathin kanssa vietettyjä vuosia, sen jälkeen alkoholille aina vain persomman miehen soolo-uraa. Näiden selkeiden kausien lisäksi Ozzy tarjoaa vinkkejä lastenkasvatukseen ja terveydenhoitoon, sekä mm. alkoholi- ja huumevalistusta (”Mä haluan sanoa vain tämän: raittius on ihan perseestä!”).
2000-luvun alussa Osbournen perhe kävi tutuksi uudelle sukupolvelle, kun tv-sarja The Osbournes pyöri neljän kauden ajan keräten ennätysmäisiä yleisöjä. Tosi-tv vaihe ohitetaan kirjassa nopeasti kymmenen sivun lohkolla, tosin tuotakaan seikkailua Ozzy ei suostu katumaan, vaan näkee vaiheen lähinnä huvittavana episodina. Pimeyden prinssi on koko uransa taistellut omaa julkisuuskuvaansa vastaan, mutta mitä enemmän hän on temponut, sitä suuremmaksi legenda on kasvanut. 62-vuotiaana Osbourne vaikuttaa tyytyneen tilanteeseen, eikä hän enää jaksa ottaa asioita niin vakavasti. On siis aika puhua suunsa puhtaaksi, ja sen Ozzman myös omalla tavallaan tekee.
”Lauloin Englannin kuningattarelle, tapasin USA:n presidentin, sain Emmyn ja tähden Walk of Famelle. Ja miksi? Koska mä olin vain oma itseni.”
Teksti: Mika Roth
