22.04.2011
Ismo Alanko ei ole juuri kommentoinut lyriikoitaan. Sanat on kuitenkin koonnut hänen laulutekstinsä yhteen, jotta lukija voi tehdä sen itse.
Johnny Kniga
Ismo Alankoa (s. 1960) ei tarvinne sen kummemmin esitellä kenellekään suomalaiseen rock-musiikkiin tutustuneelle. Hengästyttävän määrän erilaisia levyjä keskenään hyvinkin erilaisten kokoonpanojen kanssa yli 30 vuoden aikana julkaissut mies on jo moneen kertaan nostettu kotimaisen rockin tärkeimpien muovaajien joukkoon. Silti Alanko on pysynyt myös relevanttina tekijänä, joka erään esikuvansa David Bowien tapaan siirtyy kameleonttimaisesti kokoonpanosta ja projektista toiseen, tuoden melko poikkeuksetta aina muassaan myös uusia piirteitä musiikkiinsa.
Jos Alangon mittavaa uraa ja sen moninaisia käänteitä onkin tähän päivään mennessä dokumentoitu ja koostettu ansiokkaasti erinäisin kokoelmin ja DVD-julkaisuin, on lyriikoiden suhteen tilanne ollut toisenlainen. Harvemmin sanojensa merkityksiä tai syntyjä julkisesti avaavan artistin kynän liikkeitä niukan valikoidusti kartoittaneen Rakkaus on ruma sana -kirjan (Johnny Kniga, 2004) oheen on nyt ilmestynyt tittelissä sisältönsä pätevästi tiivistävä Ismo Alanko, sanat. Kyseinen tiiliskivi kattaa tähän asti kaiken Alangolta esitetyssä muodossa julkaistun sanoitusmateriaalin.
Timo Ernamon, Helmi Keräsen ja Jarkko Martikaisen toimittama kokonaisuus ei selittele, analysoi tai ihmettele vaan piirtää – Alangon omaa esipuhetta mukaillen – lauluntekijästä hyvin alastoman ja kronologisuudessaan väkisinkin johdonmukaisen kuvan, ”josta kerrankin saa selvää”. Tarinan hersyvin vaihe on Alangon nopeasti suureen suosioon nostaneen Hassisen Koneen (1980-1982) velmuilevan ja toisaalta parhaimmillaan liikuttavankin angstin ikeestä siirtyminen Sielun Veljien (1983-1990) pariin.
Meuhkaava ja arvaamaton bändi astui Hassisen Koneen menestyksekkäälle seuraajalle valmiiksi katettuun juhlapöytään, jonka antimien päälle tukkalaittein varustettu sekava nelikko virtsasi rupista ja mystistä tajunnanvirtaansa. Hiljalleen myös kansansuosioon nousseiden Sielun Veljien päädyttyä telakalle Alanko levytti albumin Kun Suomi putos puusta (1990). Tarkkanäköisen, pilkesilmäisen ironian ja tragikoomisen alakulon sävyjen värittämä albumi kuuluu hänen uransa merkittävimpien julkaisujen joukkoon. Kymmenessä vuodessa otetut kolme isoa askelta risteävät keskellä kolmea toisiinsa nähden hyvin erilaista maailmaa.
Seuraavien 20 vuoden liikkeet eivät ole yhtä jännittäviä, mutta silti useimmiten pitkäjänteisiä loikkauksia tyylisuunnasta toiseen. Kun Suomi putos puusta -levyä seuranneiden soololevyjen hirtehisemmistä otteista Alangon suunta kääntyi suurella kokoonpanolla toimineen Säätiön korkealentoisempaan ilmaisuun. Särövallin vedettyä jälleen puoleensa Säätiö kääntyi kitaravetoisempaan muotoon, jota seurasi Alangon ja Teho Majamäen muodostama, eritoten live-olosuhteissa primitiivinen Teholla-duo.
Teoksen varsinainen sanoitusanti päättyy kaksikon viimevuotiseen Onnellisuus-albumiin. Aikakauden elähdyttävin tekstimateriaali löytyy ison Säätiön albumeilta Sisäinen solarium (2000) ja Hallanvaara (2002). Edellinen tuntuu teksteiltään ajoittain jopa tukahtuneen vihaiselta ja turhautuneelta, mikä on leudot mielikuvat ja levyn musiikillisen sisällön suhteellinen raukeus huomioon ottaen odottamatonta. Jälkimmäinen sen sijaan on mahtipontisuudestaan riisuttuna Alankoa herkimmillään – ja eittämättä jollain tasolla sukua Kun Suomi putos puusta -levylle.
Yli 400 sivun mittainen teos voi hyvinkin toimia miekkosen tuotantoon jo muutenkin syventyneelle hörhölle entisestään syventävänä retkenä tai artistin tähänastisen uran kokonaiskuvan konkreettisena hahmotusapuna, kuten sen perimmäinen tarkoitus lienee. Siinä mielessä teos onkin suositeltava hankinta. Sisältönsä puolesta sitä on hankala käsitellä kriittisesti sinänsä; leijonan osa sisällöstä on kanonisoitu kotimaisen rockin virstanpylväiden historiaan vailla sanoille lopullisen olomuodon suovaa musiikkiakin. Ilman Alangon kappaleiden mieleen jättämiä jälkiä kyseessä on silti vain osa totuudesta – tai pirullinen määrä teräväpäisiä arkisia huomioita, maailman hulluuden huokailua, rakkautta ja kuolemaa.
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: ismoalanko.com
