Paleface

Miettisen Karrin uudistuminen kotimaisen räpin raskaasta sarjasta todelliseksi Kalkkilaivan kapteeniksi toimii paremmin lavalla kuin levyllä.

Paleface, Miettisen Karri oli vuosia poissa suomalaisen räpin raskaasta sarjasta. Esikoisalbumin The Pale Ontologist jälkeen ilmestyneet Quarter Past ja Studio Tan olivat jo vähemmän huomiota keränneitä ja vaikutti siltä että rajoja murtanut räppäri jää kuriositeetiksi ja yhden suursuosion saaneen albumin ihmeeksi.

Sitten tuli Helsinki - Shangri-La ja kaikki muuttui. Paleface muuttui enemmänkin Kalkkilaivan kapteeniksi ja onnistui uudistumaan juuri sopivasti. Tuli kutsu presidentinlinnaan. Tuotantoon tuli orgaanisempaa soundia, räpit muuttuivat suomenkielisiksi. Tämä on huomattava seikka. Ennen kaikkea juuri suomeksi vedetty räppäys tuntuu muodostuneen vuosien mittaan luonnollisimmaksi ilmaisutavaksi.

Harvassa lienevät ne artistit, jotka vaihtavat kielellistä ilmaisuaan näin. Vaikkei tässä toki mitään uutta Palefacen kohdalla ole. Ne jotka muistavat yhtä lailla hiljaiseloon painuneen (ja yhtä lailla uutta materiaalia pian julkaisevan) Seremoniamestarin eli Seren, muistavat myös kuinka Miettisen akan poika veti 2000-luvun vaihteessa suomeksi Seren esikoisalbumilla Omin sanoin.

Allekirjoittaneeseen Palefacen uusin materiaali ei ole liiemmin iskenyt, jos ei vanhakaan. Räpit tuntuivat levyllä jopa holtittomilta, ajoittain turhankin paljon vain asioita ja epäkohtia luettelevilta kuin niihin kantaa ottavilta. Remix-albumi Palaneen käryä taas tuntui rahastukselta jättihitin perässä, huolimatta siitä että tyylillinen muutos ja uusi suosio tuntui palauttavan Palefacen uskottavuuden myös suomalaista räppiä kuuntelevan kansanosan mielissä.

Vaan ans kattoo! Livenä biisit potkivatkin ihan toisella mallilla! Oulun Nelivitosen keikan akustisesti aloittanut räppäri kävi nopeasti lävitse myös juuri edellä mainitun levyn nimikappaleen, ilahduttavan aikaisin siis, jottei paino olisi liiaksi superhitillä.

Akustisen ja edessä häämöttäneitä vaaleja ajatellen protestimielisen setin jälkeen lavalle asteli DJ Leijonamieli, jonka taustoittamana saatiin kuulla sitten hittialbumin tarjonta kertaalleen lävitse. Pian Leijonamielen jälkeen lauteille kapusi myös nelihenkinen bändi, joka nostatti keikan lopulliseen lentoon.

Niinpä Riisto räppääjä, humpparytmillä pomppiva Talonomistaja ja vaikuttava Sammuva soihtu saatiin kaikki kuulla vuoronperään. Yleisön mieleen taisi eniten olla varsin ironinen Syntyny rellestää, joka sekoilulyriikoineen tuntuu jotenkin kummalliselta Paleface-kappaleelta. Remix-albumilta mukaan oltiin napattu pitkän spiikin saattelema hassuttelu Patinoitunu runomies. Mukavasti potki myös samaisen levyn Africa Corruption.

Menoa siivitti muutaman biisin ajan myös Housni Boudali, joka muistetaan niin The Cool Sheiksistä kuin Fat Beat Sound Systemistä. Tai ehkä muistetaan. Illan hämmentävin hetki kun koettiin Palefacen kysyessä yleisöltä kuinka moni muistaa The Cool Sheiksin. Vastaukseksi tuli valitettavasti vain valli hiljaisuutta. Ehkä kysymyksiä Suomi-hiphopin historiasta ei kannata kysyä ihmisiltä, jotka ovat tulleet kuulemaan vain artistin suurimmat hitit. Siitä huolimatta Boudalin panos toi mukavaa lisäväriä keitokseen. Erityisesti Leijonakypärät oli keikan suurimpia kohokohtia, Kalpeanaaman hoitaessa Herra Ylpön levyllä laulamat osuudet ja Boudalin osoittaessa taitonsa mikin varressa.

Myös pitkäaikaisempia miehen faneja hemmoteltiin vanhemmilla suurhiteillä Colgate Soulmate ja Back to Square One. Kuitenkin nämä olivat hittistatuksestaan huolimatta hieman kummallisia valintoja. Suomi-räpin suurimman tulemisen aikaan nämä biisit olivat jonkinlaisia anthemeita. Vaan nyt selkäpiissäni värähteli tunne siitä, etteivät ne yksinkertaisesti sovi muun materiaalin lomaan, eikä vain kielivalinnoista johtuen. Kalpeanaama on kulkenut pitkän matkan eteenpäin. Toinen syy epäilyihini oli se, että monet keikkaa seuranneista saattoivat muistaa kyseiset biisit joko vain hämärästi tai sitten lapsuutensa tai nuoruutensa kappaleina, joissa oli korkeintaan nostalgia-arvoa. Aivan täyttä tehoa ne eivät siis saavuttaneet.

Bändi oli joka tapauksessa biiseistä riippumatta erinomaisen hyvässä vedossa. Suuri ilo oli koskettimissa taiteillut Tuomo Prättälä, joka sai ilotella pariinkin otteeseen. Yhtä lailla kuuntelijan vakuutti keikan yleissoundi: jumankauta, räpeistä sai hyvin selvää! Mikään soitin ei dominoinut toisen ylitse, ihmisääni kuului selvästi (lukuunottamatta Leijonamielen lyhyttä räppivetäisyä, josta syntyi hivenen absurdi tilanne yleisön jammatessa hiljaisuuden mukana) ja mistään musertavasta soundien hyökyaallosta ei voitu puhua. Vedot eivät silti kuulostaneet suoraan levyltä poimituilta, vaan vaihtelua oli juuri tarpeeksi. Meininki oli arki-illaksi menevä, ja artisti tuntui nauttivan työstään.

Ja tulihan se megahitti sieltä vielä toistekin, nimittäin remix-versiona Helsinki - Joensuu - Shangri-La. Käyhän se noinkin ja yleisöä kun on kerran tultu miellyttämään, niin tehdään se sitten loppuun asti. Kaiken energisen biitin ja julistamisen jälkeen keikka loppuikin iisimpään tunnelmointiin eli Whiter Shade of Paleen, suomalaisittain siis Kalpeaakin kalpeampaa -vetäisyyn, jonka jälkeen torstai-illan yleisö alkoi vaeltaa koteihinsa, kuulemastani päätellen varsin tyytyväisinä. Paleface ei ole edelleenkään (suomi)räppärisuosikkejani, mutta hieno show-mies kuitenkin.

Teksti ja kuvat: Mikko Lamberg