Rubik – pimeää valoa

Suomi-indien suurnimen tarinan uusimmassa luvussa keskiössä on Kulttuuritalo.

Suomalaisen indien suuri nimi Rubik on ehtinyt kolmanteen levyynsä. Jos Bad Conscience Patrol (2007) oli lupaava pelinavaus ja Dada Bandits (2009) askel eteenpäin, on maaliskuun lopulla julkaistu Solar vihdoin se piste, jossa Rubik irtautuu esikuvistaan ja löytää oman äänensä.

Tällä kertaa tarinan keskeiseksi elementiksi, ellei peräti yhdeksi päähenkilöistä, nousee Helsingin Kulttuuritalo. Alvar Aallon piirtämä punatiilinen rakennus vihittiin käyttöön vuonna 1958. Keikkapaikkaa voi hyvällä omallatunnolla sanoa legendaariseksi. Vuosikymmenien varrella Kulttuuritalossa ovat esiintyneet niin Jimi Hendrix (1967), Led Zeppelin (1970), Frank Zappa (1974), AC/DC (1977) kuin Metallicakin (1984).

Rubik sen sijaan on onnistunut soluttautumaan hieman syvemmälle. Yhtyeen edellinen harjoitustila meni alta Dada Banditsin teon aikoihin. Onni onnettomuudessa, sillä New Music Community -kollektiiviin kuuluva ja Kulttuuritalolla töissä oleva ystävä järjesti yhtyeelle treenitilan Kulttuuritalon uumeniin. Desibeli.netin haastatteluun tuulisena kevättalven päivänä saapunut Rubikin laulaja, kitaristi ja kosketinsoittaja Artturi Taira tunnustaa Kulttuuritaloon muuton olleen hyvä ratkaisu.

- Tila itsessään tuntui heti inspiroivalta. Tuntuu tyhmältä, mutta joistain paikoista sen vain tietää. Erilaisia tiloja voi käyttää mielikuvituksellisesti, ja onhan se jo ulkoisestikin hieno paikka. Siinä on jotain toismaailmallista.

Taira myöntää, että Rubikilla on aiemmin ollut taipumuksena ahtaa äänikuva täyteen erilaisia asioita. Nyt uudet kappaleet tuntuivat koskettavilta ja arvokkailta, eikä moinen käsittely olisi sopinut. Yhtye päätti lähestyä kappaleita uudesta suunnasta, ottaen huomioon sekä materiaalinsa että Kulttuurisalin vähemmän tunnettujen sopukoiden akustiset ominaisuudet. Esimerkiksi alakertaan johtava porraskäytävä toimi monen kappaleen kätilönä.

- Kyseessä on iso, rönsyilevä tiilihalli. Koska siellä on erilaisia pintoja, se on akustisesti todella ainutlaatuinen. Saatoimme soittaa siellä akustista kitaraa ja laulaa, ja huomasimme, että se kuulosti virkistävältä. Ei ollut paljon tavaraa koko ajan vaan vahvoja yksittäisiä elementtejä. Ei kahdeksaatoista asiaa, jotka tekivät koko ajan eri juttuja vaan esimerkiksi neljä asiaa, jotka kaikki tuntuivat liikuttavilta ja vahvoilta. Tila lisäsi syvyyttä, pieni määrä riitti. Se sai meidät havahtumaan siihen, että voimme luoda tilalla erilaista koskettavuutta.

Kulttuuritalon kellarissa sijaitseva Alppisali, entinen elokuvateatteri ja useiden proge-levytysten taltiointipaikka, oli itsestäänselvä vaihtoehto levyn äänittämiseen. Rubikilla on aina ollut tekemisen meininki, eivätkä studion tekniset ominaisuudet ole olleet niin tärkeitä kuin tilan inspiroivuus ja soivuus. Taira myöntää, että tilan käyttäminen instrumenttina kuulostaa kliseeltä, mutta kertoo kokeilujen kantaneen hedelmää.

- Näin jälkikäteen ajateltuna on upea ajatus, että on ilta ja ulkona kaksikymmentäviisi astetta lämmintä ja yöllä on vielä kuusitoista astetta lämmintä ja kello on kolme ja alhaalla pimeässä maan alla neljä tyyppiä hakkaa rumpuja kun ympärillä nukutaan. Kuola valuu suusta, tyypit hakkaa puoli tuntia rumpuja. Sitten kasataan luuppi, josta tulee biisi, josta tulee single. Se koko ketju on hauska. Tämä oli taas yksi tekemistämme kokeiluista. Tämä on juuri se hieno asia, että voi löytää uutta. Sattuman voima on uskomaton. En osaa sanoa tarkalleen, mistä jutut tulevat.

Moni yhtye on urallaan kompastellut käyttäessään studiota äänityksen lisäksi myös säveltämiseen. Rubikille kyseessä on luontainen tapa toimia.

- Teimme puolet edellisen levyn kappaleista studiossa. Se oli osittain metodologian harjoittelua mutta myös rohkaisi siihen, että se on meille hyvä tapa tehdä. Siinä on myös se hyvä puoli, ettei tarvitse ajatella liveasioita, jotka eivät hirveästi kiinnosta siinä vaiheessa, kun levyä tehdään. Myöskään rooleista ei tarvitse pitää kiinni. Ideointi on kollektiivisempaa, kun ei ole sidottu omiin soittimiin.

Ennen varsinaisen Solarin puristamisen alkamista Rubik oli kokeillut joitakin uusia kappaleita. Toukokuussa 2010 yhtye päätti omistaa levynteolle ja sulkeutua maan alle kellarin hämärään. Miksauksessa luotettiin ulkopuoliseen apuun, mutta tälläkään kertaa Rubik ei työllistänyt tuottajaa. Taira näkee ulkopuolisen äänivaltaisen korvaparin mukaantuomisen kuitenkin joskus mahdollisena.

- Voi olla, että nyt on yksi tie kuljettu loppuun. Olisi joskus mielenkiintoista tehdä työtä jonkun ulkopuolisen tuottajan kanssa, mutta tavallaan se ajatus pelottaa. Tästä levystä ainakin tuli juuri sellainen, mitä itse halusimme. Tuottajakysymyksissä on aina se, että haluaako, että levy kuulostaa siltä, miltä itse haluaa vai haluaako mahdollisesti enemmän kertosäkeitä, Taira nauraa mutta tuomitsee mielipiteensä heti perään mustavalkoiseksi.

Tuottajaa ilman työskenteleminen ei Rubikin tapauksessa tarkoita myöskään sitä, että sessiot venyisivät liiallisen vapauden vuoksi.

- Jos asioiden pitää ottaa uusia käännöksiä, uskon, että ne ovat hyvästä. Tietysti joskus on niin, että biisi oli parempi ennen, kun siihen äänitettiin viisikymmentä lisäraitaa ja tehtiin kolme uutta osaa. Silloin pitää vain olla nöyrä ja palata vanhaan.

Kesäksi yhtye lähti Yhdysvaltain kiertueelle, mikä tarjosi hyvän tauon uuden materiaalin työstämisestä. Takaisin palatessaan yhtyeen oli helppo suhtautua työstämäänsä materiaaliin aivan uutena. Rubikilla oli vajaat parikymmentä kappaletta, joista valittiin yhdentoista kappaleen hyvä kokonaisuus. Lopussa pudotettiin vielä kaksi kappaletta pois. Solarin yhdeksän kappaletta muodostavat, kaikessa rönsyilevyydessäänkin, napakan kokonaisuuden.

- Jossain vaiheessa ajateltiin kahta levyä. Se oli ensin vitsi, mutta omalle matskulleen tulee sokeaksi. Jälkikäteen ajateltuna se ajatusketju onneksi feidautui nopeasti. Siellä on pari biisiä, jotka on hyviä, mutten usko, että palaamme enää keskeneräisiin. Se tuntuu hirmu raskaalta ajatukselta. Mieluummin menisi koko ajan eteenpäin.

Sanojensa puolesta Solaria on pidetty jopa synkkänä levynä. Taira ei paljasta sanoitustensa ydintä, mutta kertoo kuitenkin, että levyn kappaleissa on paljon painostavuutta ja luopumisen tunnetta. Solar ankkuroituu siihen hetkeen, kun lopun voi aistia olevan käsillä.

- Isäni soitti eilen, ja kertoi, että levy on hyvä mutta sanoitukset synkkiä. Siinä vaiheessa havahduin, onko asia tosiaankin niin. Basisti-kosketinsoittajamme Jussi Hietala tiivisti hyvin: ”hauraita kuvia hetkistä juuri ennen, kun asiat musertuvat.” Jossain vaiheessa päälle pärähti aurinko-juttu. Ei niinkään avaruudellisessa mielessä, vaan vertauskuvana. Hehku, valo ja valtava aura, sanoituksissa on paljon valoa.

Solarin teon aikaan Aurinko paahtoi Suomea kesällä 2010 ennätyksellisen tukalasti. Kaiken korventavaa ja pään pehmentävää tulipalloa ei ollut mahdollista paeta edes maan alle pimeään.

- Sanotuksia ja sävellyksiä väritti aika paljon kesään ja kuumiin iltoihin liittyvä nostalgia. Eikä pelkästään hyvällä tavalla vaan oudolla tavalla ahdistava, pelottava ja painostava. En osaa hirveän tarkasti selittää, mutta se tunne, kun ilmassa on jotain raskautta, ja lapsena ei pystynyt ymmärtämään, minkä takia olo oli surullinen tai ahdistunut. Tuli syyllinen olo, kun ei osannut nauttia. Sama tunne seuraa vieläkin, mutta olen jotenkin oppinut antautumaan sille. Mieluummin ammennan siitä kuin ahdistun. Se on outoa. Mistä se tulee? Se voi liittyä sen hetken ohikiitävyyteen; tämä on tässä nyt.

Taira nappaa CD:n käteensä ja osoittaa kansikuvaa. Solarin kannen on tehnyt ennenkin Rubikin kanssa työskennellyt Noora Isoeskeli. Lämpimänsävyisessä kuvassa on järvi, laituri ja laiturilla ihmisiä – aivan kuten ajan himmentämissä lapsuusmuistoissa – mutta kasvojen eteen on purjehtinut pilvi.

- Taustalla väijyy jotain, jotain tosi pimeää. Ei välttämättä joku synkkä mörkö, mutta siellä on se, mitä kutsumme pimeäksi ainekseksi. Jotain syvää, mikä vähän kurkkii takaa. Mutta tavallaan kaikki on kuitenkin hyvin.

Teksti: Tuomas Tiainen
Kuvat: Noora Isoeskeli