01.04.2011
Mielenkiintoisia juttuja rockhistorian suurnimen laulujen taustoista, ilman syvempiä analyysejä tai kohteensa arvoista suomennosta.
readme.fi
60- ja 70-luvuilla valtansa huipulla kukkoillut The Rolling Stones menetti jo aikaa sitten asemansa maailman merkittävimpänä rock-yhtyeenä, mutta bändin panos rockin historialle on kiistaton. Alkujaan kitaristi Brian Jonesin johtama bluesrock-bändi aloitti uransa pelkkiä covereita esittävänä orkesterina, kunnes Glimmer Twins, eli Mick Jagger ja Keith Richards, ryhtyivät työstämään itse kappaleita.
Steve Applefordin tuoreessa kirjassa Inside The Rolling Stones – tarinat laulujen takana muistetaan mainita kuinka paljon luovuuden porttien avautumisesta on kiittäminen yhtyeen silloista manageria, Andrew Loog Oldhamia. Oldham oli jo pitkään vaatinut yhtyeeltään omaa materiaalia ja eräänä päivänä hän sulki Jaggerin ja Richardsin huoneeseen ilmoittaen, ettei ulos ollut tuleminen ilman uutta biisiä. Pakotetussa tilanteessa kaksikko sai puristettua itsestään kokonaista kolme kappaletta, ja näin eräs rock’n’rollin tärkeimmistä luvuista oli käynnistynyt. Sävellystyö notkistui nopeasti ja myöhemmin Jaggerkin totesi bändin lainavaiheesta; ”miksi kuunnella meidän versiotamme biisistä I'm a King Bee, kun voi valita myös Slim Harpon version?”
Oma materiaali tarkoitti myös sitä, että yhtyeen alkuperäinen johtaja Jones menetti hallinnan yhtyeestään, ja myöhemmin myös koko elämästään, jonka traagista päättymistä puidaan tässäkin kirjassa. Jones oli kasannut The Rolling Stonesin alkujaan ainoastaan siksi, että hän halusi levittää mustan blues rockin ilosanomaa mahdollisimman laajalle, mutta lähtiessään juuriltaan bändistä muotoutui kuin varkain Jaggerin ja Richardsin ikioma leikkikenttä. Jones saa tälläkin kertaa ansaitsemansa kiitoksen ja herran soitannollisia taitoja muistetaan ylistää tasaisin väliajoin, mutta hänen panostaan useiden biisien synnyssä ei vieläkään tunnusteta. Glimmer Twins on aina halunnut ottaa itselleen kunnian mahdollisimman monista kappaleista, ja sama meno jatkuu edelleen.
Kirjassa käydään kronologisesti läpi Britanniassa julkaistut LP-levyt, ja nimenomaan ne kappaleet, jotka bändi teki itse. Näin ohitetaan nippu merkittäviä lainabiisejä, sekä joukko suuria singlehittejä, kuten Paint it Black ja Jumpin’ Jack Flash. Samoin ainoastaan jenkkipainoksille päätyneet helmet kuten Play With Fire ja The Last Time sivuutetaan kylmästi. Härkäpäistä logiikkaa on vaikea ymmärtää, sillä nimenomaan uransa alkuvaiheessa Stones jätti monet biisit albumiensa ulkopuolelle, niiden uudelleenjulkaisu levyillä kun nähtiin tuolloin täysin turhana toimintana – ja jopa fanien huijaamisena.
Lisäksi aikaikkuna on erittäin tarkkaan rajattu. Tarina alkaa ensimmäisen albumin sessioista ja päättyy siihen kun Ron Wood korvasi Mick Taylorin toisen kitaran varressa. Eli kaikki tapahtumat huhtikuussa 1976 julkaistun Black and Blue -pitkäsoiton jälkeen katsotaan turhiksi, vaikka yhtye eli juuri noissa kohdin uutta nousukautta ja Some Girls -pitkäsoitto siinti jo horisontissa. Tattoo You albumin biiseistä olisi myös voinut lukea edes pieniä huomioita, sillä vasta tuon jälkeen Stonesit alkoivat toden teolla menettää otettaan rock’n’rollin peräsimestä.
Vuoden 1964 debyyttialbumi The Rolling Stones sekä seuraavana vuonna julkaistut The Rolling Stones No. 2 ja Out of Our Heads ohitetaan nopeasti, ja vasta kevään 1966 Aftermath käsitellään kunnolla. Kyseiseltä kiekoltahan löytyvät mm. yllättävän kriittinen Mother's Little Helper ja Out of Time, sekä Jaggerin kuohuvasta naisvihasta oireilevat Stupid Girl ja Under My Thumb.
Näissä kohdin käy selvästi, ettei Appleford tule tarjoamaan mitään sen syvempiä analyyseja, vaan lyriikoiden merkityksiä enemmänkin arvaillaan. Varsinaisia tarinoita laulujen takaa on siis tarjolla niukasti, ja useammin muistellaan aina kulloisenkin biisin tallentamista studiossa – sekä sitä kuinka paljon viinaa, huumeita ja seksiä sessioihin liittyikään. Miksaaja ja avustava ääni-insinööri George Chkiantz muistelee että Their Satanic Majesties Request -kiekon äänitysten aikaan ”olimme yökerho, joka oli auki silloinkin, kun kaikki muut paikat olivat menneet kiinni. Niinpä muodikkaita lontoolaisia tuli sinne aamulla puoli neljän ja neljän välillä. Mikä ei ole kovin mukavaa, jos itse sattuu työskentelemään samaisessa paikassa.”
Kirjan selkein painopiste lankeaa Let it Bleed-, Sticky Fingers- ja Exile on Main Street -albumeille, eli siihen kauteen jolloin nuori Mick Taylor toi bändiin uutta virtaa ja The Rolling Stones teki yleisen musiikkihistoriankin mukaan merkittävimmät työnsä.
Puutteistaan ja rajauksistaan huolimatta kirja tarjoaa mielenkiintoisia tarinoita, mutta itse lukukokemus on hetkittäin kivulias. Runsaat kirjoitusvirheet, sekavat lauserakenteet ja selkeät ajatuskatkot värittävät suomennosta jopa siinä määrin, että välillä ei päästä kahta lausetta eteenpäin ilman kömmähdyksiä. Ihmisten sukunimet vaihtuvat, biisien ja levyjen nimistä puuttuu kirjaimia ja muutenkin jälki on ajoittain todella amatöörimäistä. Toki rock’n’rollin suurin yhtye olisi ansainnut hiukan paremman suomennoksen?
Mika Roth
