28.03.2011
Klubi / Tampere
Maanantai-illan vetonaulaksi osoittauttui ruotsalainen poptaituruus.
Tampereen Klubilla on kyllä harvemmin ollut maanantai-iltana yhtä paljon yleisöä. Länsinaapurin poptaitajia seuraamaan saapunut väkijoukko oli myös siinä mielessä artistiystävällinen että jaksoivat keskittyä musiikkiin ja antoivat suorilta artisteille huomionsa. Niinpä ovelasti yhtä ja samaa kokonaisuutta edustava artistikattaus pääsi heti alusta asti hyvin asian ytimeen.
Ensimmäisenä lavalle nousi jazzpianisoimaan tukholmalainen Jonatan Guzman yhdessä Macin äärellä namiskoja väännelleen, nähtävästi Joel -nimisen herran kanssa. Guzmanin soitettua ehkä viitisen minuuttia kaunista mollijazzpianotunnelmointia, alkoi konemies laajentamaan maisemaa melko pehmeillä konebiiteillä, kuitenkin niin ettei masiina missään kohtaa varastanut johtotähteä pianolta. Hämmentävästi keikka alkoi ja päättyi samaan yhteen biisiin jossa ei kyllä kymmentäkään minuuttia vierähtänyt. Esityksestä olisi saattanut kasvaa ihan mielenkiintoinen, nyt se jäi pelkäksi introksi.
Samoin Tukholmasta ponnistaa poptrio Any Exit, jota ei bändimuodossaan lavalla kuitenkaan nähty. Sen sijaan lavan kirjaimellisesti valtasi Any Exitin sänkitukkainen laulaja-kitaristi Erica Bjuremark (?), joka istahti näppäilemään akustista kitaraa korkeaan baarituoliin. Pipo päässä melko ujosti istuneen laulajattaren presenssi ja laulujen voima oli kuitenkin sellaisella tasolla että huhheijaa! Kotimaassa on kohuttu esimerkiksi Mirel Wagnerin eleettömästä laulaja-lauluntekemisestä, mutta tästä neidosta ei kukaan taida tietää mitään. Tuskin edes kotimaassaan...
Aluksi olin Any Exitinkin kohdalla hiukan sitä mieltä että valmiiksi kiinnostunut ja kohteliaasti keskittyvä yleisö helpottaa, tuskin olisi yhtä vahva vangitsevuus vaikkapa perjantai-illan alkuillassa. Mutta mitä pidemmälle keikka eteni, sen vahvemmin täytyi todeta olevansa väärässä. Kyllä Klubin maanantai-illassa vangitsevin, pakahduttavin ja sydämeen uppoavin esitys oli se keskimmäinen.
Niinpä nimenomaan Suomessa jonkinlaista hypeä nostaneen Ninos Dankhan alias Prince Of Assyrian keikka tuntui hyvästä yrityksestä huolimatta hieman valjulta. Jonatan Guzmanin pianon ja Bjuremarkin kitaran ohella Prinssiä vahvisti hyvin pehmeäiskuinen rumpali ja nousipa se konemieskin sinne vielä loppukeikasta. Itse maestro soitti pääasiassa sähköbassoa ja lauloi, vaikka aloittikin keikan pianon ääreltä ja lopetti kitaran varresta.
Pääasiassa Prinssi luotti rauhalliseen surumielisyyteen, mutta kun setti venyi ja venyi aina puoleentoista tuntiin asti, alkoivat yhtyeen vahvuudetkin hiukan puutua. Ehkä senkin takia vaihteeksi duuri-hassuttelevasti soinut As If I Ever Needed Your Love (tai siihen suuntaan...) kuulosti mukavalta piristysruiskeelta setissä. Dankhan ääni on tottakai yksi yhtyeen selkeitä vahvuuksia mutta samanlaista vangitsevaa tulkitsemista mies ei hallinnut kuin mitä kitaristinsa. Bändin kokonaissoinnin väreessä kuului paikoin miehen irakilaistausta mutta pääasiassa kyseessä oli rajatonta lauluntekijäfolkia, joka pyrkii hirttämään kuulijoiden sydämet. Hauras tunnelma onnistuttiin Klubillakin luomaan, mutta miksikään ihon alle pääseväksi elämykseksi keikka ei kohonnut. Parkkihallin räjäytysjyrinä ei onnistunut tunnelmaa rikkomaan, mutta varmastikin minikiertueen viimeiseksi rypistykseksi tarkoitettu puolentoista tunnin mitta hyydytti. Mikä taas kertoo valitettavan karua kieltä siitä että biisimateriaalissa on vielä liikaa tasapaksuutta.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
