Pienet

Pienet II - Maaliskuu 2011

30.03.2011

BOE Buzz Off Evil: Promo 2011

Metallimausteista horror-punkkia soittava helsinkiläinen Buzz Off Evil tavallaan väärinkäyttää demopalstaa kolmen biisin näytteellään sillä ne on lohkottu jo valmiilta albumilta, jolle etsitään vain julkaisijaa. Niinpä odotukset ovat automaattisesti vähintään sillä tasolla että musiikki on valmista ja materiaalissakin olisi syytä olla omaa leimaa.

Valmista materiaali onneksi onkin ja kieltämättä asiaan on perehdytty hyvin, biiseissä on imua ja hautausmaakuvasto ei selätä punkin rullaavaa riehakkuutta. Kauhean omaperäinen ilme bändillä ei sitten olekaan kuin ehkä korkeintaan kotimaan rajojen sisällä. Ainakaan tämän näytteen iloisesti tiluttelevat pompotukset tai tummemmat pohdinnat eivät yllätä ilmeen puolesta eikä sellaisia todellisia instant -hittejäkään ole tapetille maalattu. Toki näinkin sujuvasti rullaavalle ja hämmentävän harmittomalle kauhistelulle on tilaa mutta horror -skeneen vaikuttamiseen on vielä matkaa.

Ilkka Valpasvuo

Candorloop: Promredace

Progressiivinen rock voi tarkoittaa monia asioita. Helsinkiläiselle Candorloopille se merkitsee 80-luvun hard rock Pink Floydin hengessä tehtyä musiikkia, jossa voi kuulla niin popin kuin varhaisen metallinkin vaikutuksen kaikuja. Tyylillisesti bändi on kuitenkin jo nyt ilahduttavan persoonallinen, vaikka sulauttamistyötä vielä jäljellä onkin.

Kolmesta kappaleesta kukin näyttää yhtyeestä mielenkiintoisen erilaisia puolia. Hiukan kankeasti englantia lausuva vokalisti on vahvoilla luottaessaan puhtaaseen lauluun, harvojen ärhäkämpien osuuksien ollessa selvästi heikompia. Biisejä myös venytetään tarpeettomasti ilman, että niihin osataan tuoda juuri mitään uutta enää puolen välin jälkeen. Tiivistämisen lisäksi olisi syytä miettiä joitakin sovituksellisia ratkaisuja, joilla kappaleita voitaisiin elävöittää. Rohkeammin vaan uusia suuntia tutkimaan, niin eiköhän se siitä lähde urkenemaan.

Mika Roth

Kausalgia: Promo 2010

Pääkaupunkiseutulainen kahdenmiehenyhtye Kausalgia kertoo saatteessaan, että se on kasvamassa yhtyeeksi valmistautuessaan ensilevynsä nauhoituksiin. Siitä voi seurata vaikka mitä, koska jo Tommi Häyrysen ja Markus Heinosen kahdestaan luomat kolme biisiä ovat todella toimiva paketti tunnelmallista dark/blackmetallia, jossa tuntuu aggressiivisuuden sijaan mietityn oloinen ja rauhallisemman kautta pelattu taito luoda voimakkaita äänikerrostumia.

Sekä suomeksi että englanniksi esiintyvä kaksikko korjaa potin kotimaisella. Koskettimin sävytetty synkkävireinen ja jäisillä kitaroillaan kurittava Vihamiehet kylmää kuin vuonojen maan pakkastalvi. Myös kolmosbiisi The Path on varsin mojova kokonaisuus, vaikkei aivan Vihamiesten tasolle ylläkään. Julkaisun aloittava Distant Cries ei ole huono, mutta menettää kankeudessaan etulyöntiasemansa perässä tuleville. Kokonaisuutena Promo 2010 on yksityiskohtiaan myöten hieno ensiesitys, jonka ainoana heikkoutena on murinan ajoittainen tehottomuus. Toisaalta jo näilläkin näytöillä hankkisin albumin varmasti. Miinusta voisi antaa nimestäkin, joka tarkoittaa polttavaa särkyä; Kausalgia on enemmänkin jäätävää ja viipyilevää tuskaa.

Jani Ekblom

Mr. Slideman: Kadonnut lauantai

Keskisuomalainen Mr. Slideman ei turhia koreile vaan puskee menemään miehistä kitararockittelua blues-sävyillä seitsemän biisin verran. Hämmentävästi suomenkielisten omien sekaan ja vielä levyn keskelle mahdutetut Perkinsin ikiklassikko Blue Suede Shoes ja Farinan Sleepwalk kertovat missä mennään mutta pilaavat demosta vähänkin punaisen langan. Ulkoisestikin hyvin viimeistelemätön paketti pitää onneksi sisällään taitavaa soittoa ja toimivaa blues-ärinää - ei tässä ensimmäistä kertaa tosiaan olla pappia kyydissä. Slidemanin joskin typerä mutta paikoin osuva nimi pääsee todistamaan paikkaansa viimeistään Shoesilla. Mutta kun oma kynä ei missään kohtaa pärjää klassikoille ja kielikin vaihtuu välillä niin eikö ihan noilla omilla olisi voinut levyllä yrittää..? Kyllä joku nimestään huolimatta ihan kotimainen, (T. Törmäselle merkattu) Let´s Go Mooses tai slidemies Syyrakin käsialaa oleva Juubassa potkivat ihan kelvollisesti. Soitto siis toimii ihan hyvin ja biiseistäkin löytyy imua mutta demopakettina tämä on melkoisen karmea.

Ilkka Valpasvuo

Nation Despair: Lies (EP)

Kolmisen vuotta sitten perustettu Nation Despair lähestyy kolmannen äänitteensä voimin. Lies-EP ei nimestään huolimatta jätä valheille sijaa, eikä kysyttävää pitäisi muutenkaan jäädä, sen verran tehokkaasti tamperelaisbändin deathmetal soi. Teknisesti homma on erinomaisen hyvin hallussa. Nopeutta on riittävästi silloin, kun nopeutta kaivataan, mutta tarpeen tullen yhtye myös möyriä hitaammin. Melodiaa ja raskautta annostellaan myöskin sopivissa suhteissa. Äärisuorituksiin Nation Despair ei pyri, mukana on sopivasti vanhan koulun räkää ja rosoa. Yhtye kehaisee saatteessaan EP:nsä soundeja. Kehuihin on helppo yhtyä, Lies kuulostaa voimakkaalta ja selkeältä. Eetu Tinganderin mörinän nosto pintaan on hyvä ratkaisu. Kaiken kaikkiaan hyvä paketti.

Tuomas Tiainen

Path of Mine: Fragile Pretenders

Viisivuotisjuhliaan viettävä Path of Mine oli taannoin esillä Desibelissä, kun bändin edellinen demo sai kollega Leskisen nyökyttelemään päätään. Nyt on koittanut toisen iskun aika ja tällä kertaa tuliannos on neljän biisin mittainen.

Sävyt ovat edelleen synkät, sillä bändin death metalissa on kunnon lohkareita blackin mustuutta. Tämä tuo ilmaisuun tiettyä häijyyttä ja alkukantaista voimaa, josta useampikin genren iso nimi on jalostanut mestariteoksia. Fragile Pretenders ei vielä kaada patsaita, mutta bändi on jo selvästi jonkin suuremman jäljillä. Jokainen biisi sijoittuu kestoltaan kolmen ja neljän minuutin väliin, joten mihinkään syvempiin seikkailuihin ei lähdetä – edes silloin kun moiseen olisi mahdollisuuksia. Jälki on lupaavaa, mutta touhussa on tiettyä kaavamaisuutta, ja nimenomaan se on bändin selkein vihollinen.

Mika Roth

(Psychoparalysis): Forest of Ignorance

Hankalan kirjoitusasun syntymässään itselleen valinnut (Psychoparalysis) on uransa toisella demolla jo melkoisessa vauhdissa. Sammioon on paiskottu pääosin deathia, ja mausteiksi on irrotettu thrashin, räkäisimmän mahdollisen rokin ja vanhan kunnon proge-metallin palasia, eikä keitos ole lainkaan hullumpi.

Demon kolmea biisiä on saatettu maailmaan erittäin rouheilla soundeilla, jotka antavat kipaleille kummasti lisävoimaa. Rosoiset pinnat vievät toki mennessään joitain nyansseja, mutta vastaavasti soitto todella rullaa ja touhussa on sitä aitoa vaaran tuntua. Vokaaleista ja toisesta kitarasta vastaava Anssi Kantola on juuri oikea heppu mikrofonin taakse ja möreät laulut ovatkin eräs bändin vahvimmista aseista. Jokainen kolmesta kappaleesta toistaa genren tuttuja kuvioita ja pieni rynnistys uusille rintamille tekisikin varmasti hyvää, sillä bändi hallitsee jo tonttinsa.

Mika Roth

Rock Royale

70-lukuisen rockin psykedeliaan, grooveen ja ilmeikkyyteen luottava tamperelainen Rock Royale pistelee kahden biisin näytteen tarjolle. Kitaran ja urkujen luoman tymäkän grooven vastapainona nelikko osaa myös sävyttää kappaleitaan tummasti vaanivilla riisutuilla haaveiluilla mutta luonnollisesti se vahva tilutuspuolikin nostaa päätään. Fading Light toisaalta vakuuttaa monipuolisuudellaan, mutta ehkä menettää sen vuoksi myös otettaan ytimestään. Progressiivisuus hoidellaan toisaalta myös sen verran hallitusti että rokkipotkun osumatarkkuus ei katoa usvaan. Eikä mahtipontisuus tee soitosta jäykkää, mikä on aina hyvä asia. Kakkosraita Say Goodbye ottaa pohdiskelevamman ilmeen kasvoille, istahtaa ravintolan takanurkkaan ja vaihtaa puristuksen ja sumun pois laulustaan. Mollissa astuva biisi ei silti ole balladi vaan pitää sisällään deeppurplemaista jyrää. Rock Royale hoitaa nostalgiatrippinsä neljän vuosikymmenen taakse mukava irtonaisesti ja virkeästi, mutta tuoko se skeneen jotain uutta? Ehkä ei, mutta biiseissä on kelvollinen imu ja sehän riittää.

Ilkka Valpasvuo

Romantiikan Kapellimestari: Iättömiin

Romantiikan Kapellimestari herättää jo silkalla nimellään kiinnostuksen, eikä RK ole muutenkaan se kaikkein simppelein pala purtavaksi. Musiikillisesti bändi on kuin jonkinlainen Maj Karman Kauniiden Kuvien, Apulannan ja Kotiteollisuuden risteytys, jossa kaikki ei tosin ole sujunut ihan niin kuin piti. Kahdesta kappaleesta kumpikaan ei suoranaisesti räjäytä pankkia, vaikka etenkin jälkimmäisenä soiva Ratassydän rakentuu mielenkiintoisille ideoille. Vokalistin romuluinen ilmaisu ja bändin hakkaava soitto luovat kappaleisiin ahdistuneen ja hiukan häiriintyneen ilmapiirin, josta voisi uuttaa enemmänkin. Raakilemaista touhua yhä, mutta pienellä kehitystyöllä tästä saattaa syntyä vaikka mitä.

Mika Roth

Serenity´s End: Dead Waters

Serenity´s End on vieraillut jo useampaan otteeseen desibeli.netin sivuilla. Tunnelmallisen postrock-maalailun parista aloittanut yhtye on systemaattisesti rankentanut ilmaisuaan, ja tuorein pikkukiekko on jo melko suoraa rockmetallituuttausta.

Kolmesta kappaleesta ei löydy heikkoa lenkkiä, sillä jokainen sävellys seisoo vahvasti omilla jaloillaan. Päälle vartin mittainen annos on täynnä tiukkoja soundeja, jylhiä rakennelmia sekä pieniä yksityiskohtia, joista kasvaa huomattavasti osiensa summaa suurempi kokonaisuus. Joissain kohdin alati lisääntynyt rankkuus tuntuu tosin jo hiukan itsetarkoitukselliselta, ja aiempien kiekkojen laaja tunnelmakirjo on näin kaventunut merkittävästi. Hiukan laajemmalla skaalalla kasassa olisi ollut melkoinen tajunnanräjäyttäjä, joka nyt kompastelee paikoin omaan massiivisuuteensa. Vahva näyttö silti oululaisista – jälleen kerran.

Mika Roth

Suudella: Leijonankesyttäjä

Heinolalainen "hc-punkkiin vivahtavaa jenkkicorea" soittava Suudella on liikkeellä tosissaan, ja hyvä niin. Meininki jatkuu vähintään yhtä tiukkana kuin viime vuonna. Kuten Väestönkasvukipuja-singlensä vuosi sitten, Suudella tarjoaa tälläkin kertaa kuultavaksi kahta kappaletta. Julkaisun johtotähdeksi valittu Leijonankesyttäjä on kiinteäksi pakattu energiapurske, johon on saatu puristettua myös hyvä annos melodiaa. Laulaja Tuukka Ojansivua on kehaistava. Puhtaat osat kertosäkeessä tasapainottavat rahisevaa hardcore-vokalisointia. Armoton lahja jatkaa samalla, hyväksi havaitulla linjalla. Suudella vaikuttaa tämän perusteella kehityskelpoiselta orkesterilta. Yhtyeen musiikkia kuuntelisi mieluusti isompanakin annoksena.

Tuomas Tiainen

Turta: Tuska Parta (EP)
Theft City

Savolaislähtöinen Turta julkaisi kolme demoa vuosina 2004-2006, joista ilmeisesti viimeisestä kirjoitettiin tässäkin aviisissa. Tuolta yhtyeen itsensä mukaan nimetyltä tuotokselta on päässyt kaksi kappaletta Turtan uudelle julkaisulle. Raskas, mutta melodisesti menevä Hetki ennen kuolemaa sekä komeasti maalaava ja hakkaava Äiti & poika avaavat EP:n tyylillä, joka kumoaa julkaisun nimen munansaannos-väitteen.

Turtan musiikissa kuuluu mennyt kotimainen aika: raskaudeksi käy Rautiaisten ja Hynysten näkemykset hevistä, melodista keveyttä tuodaan mollimaalailevalla suomirockilla ja enimmäkseen yhdistelmä, yllättävää kyllä, toimii. Äiti & poika yhdistää Yötä ja vuosituhannen vaihteen aikaista CMX:ää, Kaikki on hyvin taas naittaa saman aikakauden Kotiteollisuuden ja raskaimman laidan Apulannan. Silti Turtan homma toimii hienosti. Kolmikko soittaa melkein huomaamatta, osaa rokata eikä ole tekemällä raskas tai olevinaan. Pakottoman kuuloiselta yhtyeeltä toivoisi lisää omaa kosketusta muuten niin toimivaan palettiin.

Jani Ekblom

Velvert: Sebastian´s Garden EP

Aiemmin vertauksia mm. The Verveen, Rideen, Dinosaur Jr:iin ja Pavementiin kerännyt, pääkaupunkiseutulainen indiepoprock -yhtye Velvert tarjoilee uuden viiden kappaleen EP.nsä kuulijoille. Laahaus ja kenkiintuijottelu ovat edelleen läsnä tummasti astelevan yhtyeen agendassa ja kyllä sitä säröä ja rock-elementtejäkin on mukana, mutta pääsääntöisesti Sebastian´s Garden liikkuu popin puolella kepeästi ja jopa hymy huulilla. Vastapainoa pienesti kauniille ja lämpimälle tulee oikeastaan vain harkiten käytetyistä syväkaikuisista säröiskuista, mollisoinnuista ja laulun tummasta poseerauksesta. Koleus jää aiempaakin vahvemmin sydämellisen takkatulen jalkoihin.

Millaista biisimateriaali Velvertin nelikolla sitten on tarjota? Yhtyeen soundi ja sovitusnäkemys on upea, kompastuskivenä on lähinnä se kuinka biisit onnistuvat koukuttamaan. Nimibiisi aloittaa lähes kantrahtavalla poljennolla ja tummalla eleettömyydellä, mutta kääntää sävyn duurin puolelle kiireettä ja uneliaasti hymyillen. Näppäillen ja puolittain akustisesti toteutettu biisi ei ehkä lyö selälleen muttei myöskään haparoi. Raukea hymy ihastuttaa. Ripakampi Colony ottaa rokimman haaran, mutta positiivisesti ilman angstia. Tyylikkyys säilyy kun keulimaan ei liikaa innostuta ja vireämpi säröjunnaus nostaa EP:n energiatasoja mukavasti. Öisemmin hiippaileva What´s The Use? sopii erinomaisesti edellisen perään ja onnistuu jopa kertsikoukuttamaan. Hyvin siis on Velvertillä pullat uunissa.

Surumielisesti näppäilevä The Given Line riisuu vielä vähästäkin puolet pois ja halkoo yötä tyynellä aavalla. Odotetusti mukaan löytyvä kasvatus hoidetaan hötkyilemättä eikä jylhiin yläpilviin kuroteta kuin pienen hetken. Lähellä täysosumaa. Päätösraita No Movement ottaa mukaan vaivihkaisen konebiitin ja nostaa taas vauhtia edellisten hipsuttelujen jälkeen. Maalauksessa on optimistinen tunne ja harmoniantaju on kiitettävällä tasolla. Olisikohan aika tuoda tämä helmi laajemmankin yleisön tietoisuuteen?

Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 6165