Joose Keskitalo & Kolmas maailmanpalo, Mirel Wagner

Kahden melankoliasta ja tummanpuhuvuudesta ammentavan artistin onnistunut ilta.

Nuclear Nightclubin perjantai-iltaa tahdittamaan oli hankittu ehkä vähän yllättävästikin kaksi melankoliasta ja tummanpuhuvuudesta voimansa ammentavaa omalaatuista lauluntekijää.

Esikoislevynsä vastikään julkaissut Mirel Wagner, josta on ehditty kevättalven mittaan kuhista musiikkipiireissä enemmänkin, oli silminnähden hermostunut kaivaessaan biisilistaansa taskusta vähän väliä ja pitäen välispiikkinsä lyhyissä kiitoksissa ja kappaleiden nimien esittelyissä. Teki mieli mennä sanomaan, ettei olisi mitään hätää - musiikki kyllä puhuisi puolestaan.

Wagnerin mustanpuhuvia tarinoita kertova ilmaisurikas ääni ja hypnoottinen kitaranäppäily olivat odotetusti silkkaa hunajaa - oli ilo huomata, ettei artistin ominaissoundia ollut mitenkään tasoiteltu levyä varten. The Well, Red ja erityisesti ihastuttava No Hands soivat jämäkkinä ja kauniina.

Tämä oli ensikosketukseni laulajattaren soundiin livenä. Valitettavasti aivan samanlaista kokemusta kuin monilla muilla Wagnerin keikkoja todistaneilla minulla ei ole ollut, johtuen yleisöstä. Kadehdin suoraan sanottuna niitä, jotka ovat kertomansa mukaan olleet sellaisessa kapakassa, jossa sali on oikeasti hiljentynyt kuuntelemaan.

Perjantaikännejä vetämään tullut ja hyvässä liidossa oleva porukka ei indie-henkisimmässäkään rock-klubissa usein malta olla hiljaa silloinkin kun musiikki sitä ehdottomasti vaatisi ja ansaitsisi... Mutta tämä nyt on taas vain minun yksityistä rähinöintiäni.

Vaan silti tuli jonkinlainen kunnioittava ja hiljainen, arvostava rinki lavan eteen seuraamaan silmät kiinni runoilevaa laulajaa. Selvästi eniten yleisön mieleen olleen No Deathin aikana olin jopa näkevinäni erään lavan lähellä seisovan ihmisen kasvoilla sellaisen tunteiden kirjon, että tiesin hänen ensinnäkin kuulevan kappaleen ensimmäistä kertaa ja toisekseen selkäpiitään pitkin hiipivän tuon aina niin vastustamattoman hyyn, joka omatkin ihokarvani nosti pystyyn Wagnerin musiikkia ensimmäisen kerran kuunnellessani.

Vaikka artisti olikin nyt vähän väärässä paikassa väärään aikaan, on hänen debyyttinsä edelleen tämän vuoden raikkaimpia tuttavuuksia ja sen parhaimmat biisit jotain aivan muuta kuin mitä suomalaisessa musiikissa on aikoihin kuultu. Lopuksi kuultiin uuttakin materiaalia. Simppelisti Deathiksi nimetty kappale kuulosti taatulta tavaralta ja toivottavasti laulajatar julkaisee toisen levynsä pitäen edelleen tyylinsä, vaikka uudistuisikin.

Joose Keskitalon ja Kolmannen maailmanpalon keikkaa seuratessa tulee mieleen kuinka paljon erinomaista materiaalia laulaja yhtyeineen on ehtinyt yhdessä ja erikseen julkaista. Jos keikkasetistä on varaa jättää sellaisia biisejä pois kuin Minä ja kapteeni, Ikaros laski mäkeä, Kuuletko kun hautausmaa vetää käteen tai Pimeydestä pimeyttä vastaan, on puhuttava jo valtavan suurella pelivaralla toimivasta bändistä.

Nuclear Nightclubin tilat on kuin luotu Kolmannen maailmanpalon kaltaisia esiintyjiä varten. Parisensataa henkeä vetävä klubi tuo esiintyjän lähes yleisön tasolle tarjoten suoran näkymän lähes jokaisesta baari nurkasta eikä Keskitalon musiikki sovellukaan mistään turhan korkeilta jalustoilta tai turva-aitojen takaa esitettäväksi. Musiikkia kansan pariin! Rennoimmat saattoivat nyt istahtaa lavan eteen nautiskelemaan omalla tavallaan ja takaseinän tissuttelijoillakin oli varsin hyvät näkymät.

Asiaankuuluvien tervetuliaisten jälkeen asiallisesti pukuihin sonnustautut yhtye potkaisi homman käyntiin esimerkiksi Kun Eedenin ovet suljettiin -biisin rymäkällä huuliharppuvetoisella rockilla (josta on kaukana kaikki kristilliseen rock-musiikkiin yleensä liitettävä ylituotteistettu keskinkertaisuus) ja Haudan lepoon -kappaleen juurevalla otteella. Tungoksesta lavan edessä huomasi, että ennakkoon loppuunmyydyt liput eivät valehdelleet: tätä yleisö todella oli tullut katsomaan.

Keskitalon lavapresenssiä on vaikeaa kuvailla. Toisaalta se on jotenkin yleisöstä sopivan etäinen ja mahtipontinen, toisaalta miehen olemus on kaikkea muuta kuin tulisilmäisen julistajan, jolle voisi helpommin kuvitella panssarivaunumaisemmat mittasuhteet, jos tiedätte mitä tarkoitan.

Parhaiten allekirjoittaneeseen potkivat Maan näkyjä -levyltä tuttu "Saanen kertoa mitä tapahtui..." ja sen suoranaisen shamanistinen jatko, rytmi-ihme Taipale. Aluksi mielestäni varsin epätyypilliseltä ja jopa vieraannuttavan avantgardistiselta Keskitalo-julkaisulta kuulostanut levy on alkanut toimia yhä paremmin mitä enemmän siihen on jaksanut tutustua, kasvaen teoksena joka pyöräytyksellään - vaikkakin levy toimii edelleen mielestäni paremmin vinyylinä kuin CD:nä. Taipaleen aikana saatiin kuulla jopa rumpali Arwi Lindin nopeaan tahtiin henkäilemiä lyriikoita, jotka nostattivat entisestään mahtavan kappaleen suorastaan lentoon.

Taipaleesta siirryttiin sulavasti Tule minun luokseni kulta -albumin parhaimmistoon. Jazzahtava Saippuakuplia on livenäkin yhtä herkkä kuin albumilla ja innosti useampaakin yleisön edustajaa sulkemaan silmänsä ja katoamaan jonnekin sisäavaruuteen hetkeksi. Samaisen levyn toinen mainio veto, joka sai Keskitalon tarttumaan haitariin, Esineet sen sijaan innosti yleisössä useampaakin pariskuntaa ja ystävyksiä valssaamaan innokkaasti - mikä on aina kaunis ilmiö rock-keikalla.

Sivumennen sanoen se innosti valitettavasti myös erästä lyhyenläntää ja nättiä, mutta innokasta naisihmistä, jonka humalainen mankuminen siitä että "nyt pitää tanssia" ja holtiton yleisön keskellä kieppuminen keikan aikana vei lähes kokonaan huomioni eräästäkin kappaleesta. Sideshow't ovat oma lukunsa enkä minä mikään kädet puuskassa nököttävä tylsimyskään mielestäni ole, mutta täysien ja viuhuvien tuoppien väisteleminen kesken keikan eivät kuulu niihin viihdyttävimpiin tapoihin viettää iltaa.

Siitäkin tapauksesta kuitenkin selvittiin. Vielä julkaisemattomia kappaleita saatiin kuulla jonkin verran. Näistä parhaiten jäi mieleen yleisön jo laulamaan hieman mukaan innostanutkin Mene säkin sisään, vaikka esimerkiksi Kärpästen vuoro toimi myös hyvin.

Encoreja saatiin peräti kahteen otteeseen, joista ensimmäisessä yleisössäkin hartaasti toivottu Luoja auta, joka toimikin mitä mainioimmin, onhan kyseessä oletettavasti monelle juuri "se" artistin levy ja "se" biisi, joka sai aloittamaan hänen musiikkinsa kuuntelun.

Vihoviimeisenä kappaleena saatiinkin sitten kuulla bändin omaa nimeä tottelevalta albumilta päätösraita Seitsenkertainen aurinko, jota on pariinkin otteeseen tituleerattu viistoksi ja omalla tavallaan hitikkäimmäksi yhtyeen luomukseksi. Sen melodinen kitaranäppäily olikin mukava tapa päättää tunnelmallinen ja mielikuvitusrikas rock-ilta.

Teksti ja kuvat: Mikko Lamberg