07.10.2002
Tasan eivät käy onnenlahjat. Tähän ikiaikaiseen totuuteen voi pohjata väitteensä kun käsittelyyn otetaan kalifornialainen Love -yhtye ja sen lyhyt, mutta värikäs elämänkaari. 60-luvun puolessavälissä perustettu bändi ehti levyttää alkuperäiseen miehistöön pääasiallisesti tukeutuen vain kolme pitkäsoittoa, joista kaksi parasta – vuonna 1967 ilmestyneet (kyllä, tuolloin bändi saattoi julkaista kaksikin levyä samana vuonna!) Da Capo ja Forever Changes - ovat todellisia rockin klassikoita. Sitä erityisesti on jälkimmäinen, useissa yhteyksissä maailman parhaaksi levyksi rankattu Forever Changes. Vähemmälle huomiolle jäänyt Da Capo on kuitenkin aivan samalla viivalla seisova ääniseikkailu. Ei ehkä yhtä loisteliailla biiseillä lastattu, mutta täynnä uuden löytämisen riemua ja pilkahtelevaa neroutta. (Sitteminhän bändin nokkamies Arthur Lee käytti Love-nimeä myös taustamuuskoiden kera nauhoitetttujen soololevyjensä kansissa, mutta nämä levyt ovat valovuoden ”oikean” Love-bändin tuotoksia jäljessä.)
Piakkoin perustamisensa jälkeen julkaistu nimetön debyytti (1966) osoitti jo että todellisesta tekijäbändistä on kyse. Psykedelian, jazzin ja bluesin kiehtova siitos ja loi yhtyeelle Los Angelesissa kovan keikkamaineen, jota bändi ei jostain ihmeen kummasta syystä käyttänyt hyväkseen – se ei näiden kolmen levyn verran kestäneen huippukautensa aikana juurikaan muualla keikkaillut. Loven status muuttui Da Capon ilmestyessä hetkessä ”lupaavasta” ”tiennäyttäjäksi”. Taiteellisen täysosuman lisäksi bändi oli lähellä räjäyttää pankin myös kaupallisella osastolla, sillä räjähtävä Seven And Seven Is-single nousi ilmestyessään aina Top 40-hitiksi asti. Tämä jäi kuitenkin yhtyeen uran ainoaksi piipahdukseksi listojen puolella, ehkä Love-yhtyeen luoma kaleidoskooppinen soundtrack oli sittenkin liian vaarallisesta virallisen Summer Of Loven taustalle. Da Capon remasteroitu versio ilmestyi muuten aivan äskettäin, sisältäen koko levystä sekä Mono - että Stereo- versiot yhden bonusbiisin kera. Lisäksi levyn kansivihkosta löytyy todellista asiaa bändistä kiinnostuneille, joten kannattaa pitää mielessä mikäli kiinnostus heräsi.
Forever Changesin paikka on ehdottomasti jok’ikisessa levyhyllyssä. Sen täydellisyyden takaa on vaikea hahmottaa ratkeamispisteessa olevaa bändiä, jonka taru olisi vajaan puolen kuluttua jo kirjoitettu. Alkuperäisten suunnitelmien mukaan Elektra-yhtiö oli jo valmistautunut nauhoittamaan levyn taustamuusikoiden kera, kun Loven muiden jäsenien oli vaikea mahtua samaan studioon ilmeisen isolla Egolla siunatun Leen kanssa. Jollain ilveellä tästä kuitenkin selvittiin ja Loven lopun alkua ennakoinut joutsenlaulu valmistui.
Yksittäisten biisien nostaminen tämän tason Klassikolta on hyvin vaikeaa, eikä edes kovin oleellista. Tärkeämpää on aistia levyn ainutlaatuisesta, sekä klassisia että moderneja elementtejä yhdistävästä äänimaisemasta, jossa perinteiset bändisoittimet saivat ensi kertaa rinnalleen todella rikkaat puhallinsovitukset. Toki mm. saksofonia oli pop-ja rock-musiikissa käytetty aiemminkin, mutta Forever Changes passitti kehiin niin espanjalaistyyliset pasuunat kuin trumpetitkin ja kuorrutti kaiken upeilla jousilla. Pömpöösi-tunteen vastalääkkeeksi syötettiin riittävät annokset fuzzahtavan särkevää kitaraa ja munakasta rytmisektiota. Syntynyt soppa oli onneksi niin hyvässä tasapainossa ettei siitä paistanut läpi jäsenten keskenäinen hampaidenkiristely eikä ajan hengessä ylettömästi nautitut päihteetkään. Naiiveista LSD-anthemeista Forever Changes on kaukana, vaikka sen hilseen ylittävistä kielikuvista voisi niin ensi kerralla kuvitella.
Joidenkin levyjen kylkeen lyödään selittämätön myyttinen leima. Forever Changes kuuluu näiden harvinaisten äänitteiden joukkoon, jotka ovat omalla maineellaan nostaneet itsensä kaikkien arvostelujen ja asteikkojen yläpuolelle. Jos kysyt mielessäsi ”miksi”, en voi muuta vastata kuin kuuntele itse.
Jari Jokirinne
