22.03.2011
Loirin keräilyharvinaisuus-statusta pitkään nauttinut esikoinen on merkillinen ja pirullisen kiehtova jami.
"Tämä levy on syntynyt spontaanisti ystävyydestä. Sitä ei ole tehty kaupallisista syistä. Menimme yöllä studioon ja luotimme fiilinkiin." Näin totesi Vesa-Matti Loiri vuonna 1971 julkaistusta debyyttialbumistaan 4+20, joka on aikojen saatossa kohonnut jonkin sortin kansallisaarteen asemaan. Tätä on pönkittänyt muun muassa se, että albumista on tähän asti ollut saatavilla vain vinyyliversiota ja sekin on ollut keräilyharvinaisuus. Lisäksi levyn hämmästyttävän ajaton kansikuva on vinyylikoossa jo taideteos sinänsä.
Mutta on levyn musiikkiakin kohtaan osoitettu poikkeuksellista kiinnostusta. Helsingin Sanomat kertoi taannoin Palefacen soittaneen albumia The Herbaliserille heidän Suomen-visiitillään. Tarina kertoo miesten tarjonneen levystä kolminumeroisen summan puntia, mutta platta ei vaihtanut omistajaa. Myös Loiri kertoi hänen poikansa jenkkiläisten dj-kavereiden kysyneen 4+20:tä vastineeksi isosta levykasasta. Tämän tarinan tekee erikoiseksi se, ettei poika ollut itse mainostanut levyä heille, eikä hän edes itse tiennyt koko kiekosta.
Värikynää tai ei, albumilla on joka tapauksessa erikoinen maine. Vaan miten on itse sisällön laita, nyt kun cd-versio on ulkona ja kansitaidekin pienemmässä muodossa? Kuten spontaanilta levytykseltä odottaa sopii, lopputulos on melkoisen rönsyilevä ja epätasainen. Studioon suuntasi muun muassa Hasse Walli, Eero Koivistoinen, Pekka Sarmanto, Mikko Kuoppamäki, Reiska Laine ja jopa 18-vuotias Affe Forsman, joka tunnetaan paremmin Sielun veljien ja Dave Lindholmin bändien rumpalina. Jamit ovat sen mukaiset.
Loirin esikoinen on enemmänkin bändikollektiivin julkaisu kuin soololevy. Instrumentaaleina versioidaan niin folk-rockia kuin jazziakin. Ainoat laulusuoritukset kuullaan pikkuorava-Veskun hulvattomassa versiossa Kärki-Helismaan Mummon kaappikellosta sekä Itkevä huilu –tulkinnassa. Anttilan keväthuumaus ilottelee virkistävästi ilman improvisaatiokohtauksia, mutta levyn kohokohta löytyy silti jazz-jamitteluosastolta. Näkemys Mel Tormén Coming Home Babysta tuskin jättää itsepintaisintakaan Loiri-inhoajaa kovin kylmäksi.
Silti, jos jostain levystä on vaikea saada kiinni, niin tästä. 4+20 on kuin Andrei Tarkovskin elokuvatuotanto nopeutettuna tuhatkertaiseksi. Eli toisin kuin noissa filmeissä keskimäärin, paljon tapahtuu ja soittajilla menee lujaa. Sirkus tuntuu kuitenkin jättävän yllättävän vähän merkkejä siitä, että se on edes käynyt kylässä. Albumi onkin yhtä aikaa sekä ärsyttävä että lumoava. Merkillinen, ja ehkä juuri siksi, jollain primitiivisen oudolla tavalla, aivan pirun kiehtova albumi. Ystävyyden ja fiilinkin voimaa ei sovi vähätellä.
Teksti: Heikki Väliniemi
