Hämäläinen: Kirosäkeet
08.03.2011
Kirosäkeissä puheenvuoro annetaan 20:lle uuden suomirockin sanoittajalle, joiden kanssa ryhdytään penkomaan liian vähän käsitellyttä aihetta.
Idiootti
Scifi-runoilijana, toimittajana ja kriitikkona kunnostautunut Tuukka Hämäläinen (s. 1987) antaa teoksessaan puheenvuoron 20 rocklyyrikolle, jotka määritellään alaotsikossa ”uuden suomirockin sanoittajiksi”. Ideana on luoda kokonaiskuvaa suomeksi sanoittamisen nykytilasta laittamalla avainhenkilöt pohdiskelemaan omia tekemisiään. Hectorin, Daven ja Ismon sijaan äänessä ovat punkin rantautumisen jälkeiset ja osin kyseisen ilmiön synnyttämät sanailijat, joista osasta on toden totta kasvanut uutta suomirockin kivijalkaa festarien päälavoille ja kansalliseen tajuntaan. Samuli Putro, A. W. Yrjänä ja Jarkko Martikainen ovat tällaisen antologian ilmeisimpiä ja ansaitusti merkityksellisiä puhujia, joista ainakin kahden viimeisimmän vaikutus näkyy jo teokseen valittujen nuorempien tekijöiden ilmaisussa. Kirosäkeiden ”uusi suomirock” on suurilta linjoiltaan raskasta, usein äärimetalli- tai punktaustaista, mutta niin Aleksis Kiveä kuin Sielun Veljiäkin kunnioittavaa.
Artistista toiseen etenevässä teoksessa itse otanta nousee suureen rooliin. Haastateltavien valinnoissa näkyykin selkeimmin Hämäläisen tekijyys. Suppeahkossa johdannossa ilmoitetaan termiä ”rock” käsiteltävän avoimesti, mutta kun lopulta pieneen joukkoon ovat tiensä raivanneet lyyrikot yhtyeistä Viikate, Mokoma, Stam1na, Kotiteollisuus ja Maj Karma, ei voimakkaalta uusraskauspainotukselta voi välttyä. Hitosti kärpäsiä hoidetaan yhdellä iskulla, mutta monipuolisuuden nimissä rockia olisi voinut taivutella rohkeammin ja ties mihin suuntiin. Esimerkiksi folkiin, uuteen punkiin ja hip hopiin viettävät rajamaat jäävät nyt luotaamatta. Marginaalisimpina valintoina voinee pitää Tuvalun Annina Antinrantaa ja Kuha.n tekstittäjäkaksikkoa Juha Kuha ja Jeesus Vipunen, jotka hekin asettuvat tieteisprogeiluineen Yrjänän ja Martikaisen älykköraskaaseen jatkumoon. Toisaalta tällainen linjaaminen tuo teokseen yhtenäisyyttä ja mahdollisuutta seurata vaikutteiden kumuloitumista.
Kohdevalintojen lisäksi Hämäläinen ei juuri tuo kirjoittavaa persoonaansa esiin. Kirosäkeet on kiehtovaa luettavaa silloin kun vapaasti puhumaan laitetulla artistilla on tekemisistään kiehtovaa sanottavaa. Esimerkiksi Samuli Putron huolellista pohdintaa lukisi pidempäänkin, kun taas Toppo Koponen räjäyttää pankin suhteettoman voimakkaalla Hector-vihallaan. Kaikki käsiteltävät sanoittajat eivät kuitenkaan ole synnynnäisiä pohdiskelijoita, mikä johtaa toistuviin pintapuolisiin jaaritteluihin siitä kuinka minusta ei pitänyt tulla lyyrikkoa (eikä tämä mitään taidetta ole, perkele!). Hämäläinen kyllä kommentoi ja ohjaa puheenvuoroja, mutta hoitaa homman hiukan wikipediamaiseen tyyliin varoen tulkintoja tai haastamista. Artisteille esitettyjä kysymyksiä ei onneksi ole kirjoitettu julki, mutta ainakin jokainen on laitettu pohtimaan rockjournalismin klassikkoa: ”Kumpi tulee ensin – sävel vai sanat?” Risto Ylihärsilä ottaa kysymyksen haltuun ytimekkäimmin:
Materiaalista suurin piirtein 33,33 prosenttia tulee sävel ensin, 33,33 prosenttia sanat ja 33,33 prosenttia tulee molemmat yhtä aikaa.
Rakenteensa ja kohdekeskeisyytensä vuoksi Kirosäkeet sopii valikoivaan lukutapaan, jossa itse kukin voi keskittyä suosikkeihinsa ja hypätä vähemmän kiinnostavien nimien yli. Toki alusta loppuun lukemalla saa paremman käsityksen ajallisesta jatkumosta ja kotimaisten rocklyriikkojen pienen pienistä piireistä. Oma huvinsa onkin yrittää hahmottaa ristiin kehumisen verkkoa, jossa Hynynen ylistää Yrjänää ja Yrjänä Hynystä, Ylppö Putroa ja Putro Martikaista, jonka sanoitusopissa sekä Samae Koskinen että Antti Hyyrynen ovat pistäytyneet.
Lassi Lehmusvuoren tarkoilla piirroksilla rikastettu teos käsittelee joka tapauksessa liian vähän pengottua aihetta. Vaikka Kirosäkeiden ote onkin hiukan varovainen, ei levylle lauletusta suomen kielestä kiinnostuneiden kannata jättää tutustumatta siihen.
Antti Hurskainen
