04.10.2002
Galleria/Tre
Ikävä kyllä, se on totta. Finlaysonin Gallerian purku toteutunee näillä näkymin ensi vuoden alkupuolella ja jälleen yksi suhteellisen mukavan kokoinen rokkiareena poistuu rokkiyleisöltä. Vaan eipä se rokkiyleisö oikein tuntunut olevan muutenkaan vielä löytänyt Galleriaa, joten ei voida verrata purkutuomiota Lepakkoon, Cerubiin tai Lutakon tulevaan purkuun(?). Näistähän voidaan jo puhua musiikin mekkoina. Mutta loppuun asti häppeningiä järjestetään, se on hyvä.
Tänä perjantaina oli taas luvassa viisi suhteellisen mielenkiintoista showta. Aikataulusekaannusten vuoksi suunniteltua ohjelmaa jouduttiin rukkaamaan ja osa yhtyeistä joutui karsimaan aktiensa pituutta. Myös järjestys muuttui ja ensimmäisenä ainakin tunnin myöhässä lavalle kapusi Jämsän kvartetti Ahven. Rantavesien kyrmyniskalle pitää antaa isoa plussaa miltei fanaattisista faneista, joita ikävä kyllä ei ollut kymmentäkään. Ei se määrä, vaan se laatu! Keikka alkoi melko puuroisesti, mutta tuoreen 550 vuotta – eepeen biiseissä päästiin asiaan. Ahvenen oma hivenen YUP –henkinen juttu löytyi musiikista, joskaan ei vielä aivan levyä vastaavalla tasolla. Ahvenen veijarimaiset avut eivät ainakaan tällä keikalla päässeet parhaalla tavalla irti. Ja ainakaan minä en ymmärrä, miksi se oleeoleoleolee –huuto on täytynyt vääntää muuten moitteettoman Ajetaanko tandemilla? -biisin alkuun. Suhteellisen kieroa rockmusiikkia, kaukana siloisesta poppariympäristöstä. Tästä viestinee myös laulaja-kitaristi Villen jussipaita sekä kitaristi Samin kesäasusteet. Lainoja kuultiin ainakin Anssi Tikanmäeltä ja Tuomari Nurmiolta Jotenkin jäi sellainen maku suuhun, että bändikämppää on syytä käyttää vielä säännöllisesti, jotta hommaa saa hiottua vielä hivenen.
Seuraavana vuorossa raskaalla kädellä ja kitaralla jyräävä Dupe. Solistista nousi elävästi mieleen formulalegenda Keijo Keke Rosberg, onkohan herra saanut aiemmin moista kaksi marjaa –tituleeramista kuullut? Heti keikan aluksi kitaristi katkaisi kielen ja hetken säätämisen jälkeen sai kitaran lainaksi ja päästiin asiaan. Tukanheiluttamista vauhdittanut anti ei ollut hullumpaa, muttei hirveän innostavaa. Melkoisen hooceeta ja riehuttavaa osastoa.
Seuraavaksi soitti alunperin starttikapulaa käsissään pidellyt Lef Sacgedra. Viisikon soittama maantien tuoksuinen anti on tulevaisuudessa siintävän roadmovie Indian Summerin soundtrackia, saa nähdä, milloin saamme itse elokuvaa nähdä. Hyvin paljon Led Zeppelin -henkinen soitto humisi kauniisti koskettimilla. Solistin särisevä laulu kitaroilla oli illan parasta antia tähän mennessä. Helmiä ainakin Indian Summer sekä Norton. Bändi näytti ilmiselvästi vittuuntuneelta tyhjille seinille soittamiseen ja myös osoitti sen. Keikka oli myös kutistettu malli, ne aikataulusekoilut. Lopuksi soitettu Juokse sinä humma kosketinsoittajan tulkitsemana oli takuulla yksi hienoimmista versioinneista kyseisestä kappaleesta. Hieno yhtye, tätä lisää! Nimi vain on pirun vaikea.
Lopuksi vähälukuinen yleisö sai nauttia Supergrunge –kiertueella olevista Defusesta ja Flylow Organisationista. Alavireistä ja tappavan raakaa rockia vääntävä Defuse sai aloittaa ja tykitys herätti taatusti ohikulkijatkin. Laulaja Hylzyn energinen liike ja grungahtava laulu yhdessä kahteen junttaavaan kitaraan, bassoon ja vauhdikkaaseen rumpalointiin tippui ainakin minulle hyvin. Lef Sacgedran rauhallisemman otteen jälkeen tiukka piristysruiske koko illalle. Mielestäni eniten ja lähimpänä itse grungea oli vain Stone Temple Pilotsien lainabiisi. Helvetin hyvää kamaa, harmillistahan sitä on vain tyhjille seinille tarjoilla. Mielellään olisi kuullut Defusea enemmänkin, mutta taas iski hoppu. Tämä yhtye tietää, mitä on tekemässä.
Illan viimeinen vaan ei vähäisin poppoo, nelimiehinen hollywood-grunge –orkesteri FlyLow Organisation. Kahdella toisiaan tukevalla laulajakitaristilla juokseva, purkahtavasta pepsodentkitaroinnista energiseen pomputtamiseen poppaileva nelikko kasteli kohtuullisen kokoisen pikkutyttölauman pikkuhousuja huolella. Elkeet olivat niin amerikan kultamailta, ettei vastaavaan ole viime aikoina pystynyt kuin Ruotsin glitterihme The Ark. Mutta jos Flylow on grungea, minä elin grungeni varmaankin jo kymmenen vuotta takaperin. Yhtyeen versio Beatlesin While My Guitar Gently Weeps -timantista oli kyllä säröisin versio, mitä on ikinä korvaan tarttunut. Muuten hyvää kauraa, mutta ehkä liiankin sokerista minun makuuni.
Hyvää musiikkia, liian vähän ihmisiä, josta johtuen aika väsynyttä.
Ilkka Valpasvuo
