Pienet II – Helmikuu 2011
Aino Venna: Missing Buttons (EP)
Ääni ja kitara. Siinä Aino Vennan esikois-EP:n hallitsevimmat elementit. Vaikka levyllä kuullaan muitakin instrumentteja – Henrik Domingon soittamia keittiövälineitä unohtamatta – on pelkistetty yleisilme se, joka kiekon neljää kappaletta hallitsee. Viehättävässä saatekirjeessään Venna kuvailee hauskasti suhdettaan rockin kruunattuun kuninkaaseen, eikä Gracelandin kultakurkku olekaan kokonaan jättänyt rakennusta. Eniten havaintoja tuosta maailman kuuluisimmasta rock-reinkarnaatiosta löytyykin myös radiosoittoon päätyneeltä Troubled Times -lohkaisulta. Yleisilme kiekon neljällä raidalla on kuitenkin lähempänä esikoislevyä á la Suzanne Vega kuin osastoa Viva Las Vegas by E.A. Presley.
Äänikuvassa Vennan laulu kitaroineen on tuotu lähelle, intiimiin tilaan. Tämä toimiikin näin pienimuotoisten sovitusten laulaja-lauluntekijälle parhaiten, mutta asettaa samalla omat vaatimuksensa niin äänirekisterin käytölle kuin tekstien lausunnalliselle tulkinnallekin. Näistä Venna suoriutuu pääosin mukiinmenevästi, joskin intonaatiossa ja rekisterien ääripäissä on hieman inhimillistä ponnistelun tuntua. Äänenväri Vennalla on kuitenkin persoonallinen ja luo uskottavuutta tulkintaan. Myös tehokeinoina käytettyjä laulun tuplauksia on levyllä hyödynnetty taiten ja stemmat on jätetty, edellä mainittua kakkosraitaa lukuun ottamatta, kokonaan pois. Näitä olisin voinut paikoin kuulla lisääkin. Muutaman soinnun ja tekstien varaan rakennettujen biisien pituus on osattu pitää riittävän lyhyenä, jotta näinkin pelkistyt kappaleet kantavat alusta loppuun. Kappaleista vahvimpana esiin nousee avauksena kuultava nimiraita Missing Buttons. Tämä on musiikkia pienten asioiden ystäville.
Rami Turtiainen
Arpia
Keravalainen
Arpia luottaa aika suoraviivaiseen suomenkieliseen kitararockiin tutun melankolisesta otteestaan huolimatta suhteellisen valoisilla maisemilla. Onhan yhtyeen teemana rakkausrock ja vaikka se kaikkeudessaan saattaa välillä olla hyvinkin traagista, on Arpia-yhtyeen näkökulma niihin hyviin päiviin ja tragedioihinkin takaisin päin hymy huulilla katsomista. Nelikon kappaleissa ei siis viillellä ranteita auki rakkauden tähden, vaikka asiat eivät aina rullaakaan tällä kolmibiisisellä. Jo avausraidalla ei mennytkään ihan niin kuin piti – silti semijykevästi riffittelevä suomirock ei kuulosta ahdistuneelta. Ollaan siis joko vielä euforisessa pumpulishokissa tai sitten on päästy pahimman yli. Rokkihaaraa ja mollia soitossa toki on eikä kakkosraitakaan hirveästi poikkea esitellyltä polulta. Pientä rankkuuden tavoittelua mutta pohjimmiltaan aika kepeää. Mikä antaa biisien melodioille tilaa kaartaa, mikä taas lisää mukavasti persoonaa ja koukkuja keitokseen. Älkää pojat luopuko optimismistanne. Se antaa biiseihin sen verran ilmaa että demoa kestää kyllä kuunnella ja jotain jää mieleenkin.
Ilkka Valpasvuo
ArrorA: Demo 2010
Syksyllä 2010 taipaleensa aloittanut
ArrorA on puristanut ensimmäiselle demolleen kolme kappaletta. Hämeenlinnalaisten tyyli on melko puhdasta death metalia, joka on ottanut vaikutteita etenkin Pohjois-Amerikan suurilta yhtyeiltä.
Nopeatempoiset kappaleet puskevat mukavasti eteenpäin, mutta pienet suvantokohdat tai muu variointi ei tekisi kokonaisuudelle pahaa. Kappalemateriaali on perustaltaan hyvää, mutta huomiota kannattaisi kiinnittää etenkin sovituksiin sekä biisien viimeistelyyn, sillä kappaleissa soisi olevan enemmän ja terävämpiä koukkuja. Taitoa piisaa ja vokalistin palkeet eivät lopu kesken, joten hartioiden puolesta nuorella bändillä ei ole hädän päivää. Nyt vain lisää treeniä, alle joitain keikkoja ja uusia siivuja säveltämään, niin eiköhän se siitä.
Mika Roth
Body Minus Head: G.A.F.C.
Modernin death/thrashin kentillä on tunkua, mutta uusia orkestereita syntyy aina vaan. Viime vuonna Helsingissä perustettu
Body Minus Head kuuluu lupaavimpiin tulokkaisiin, mihin olen vähän aikaan törmännyt.
Rumpaliton ryhmä on korvannut kannuttajan erittäin aidon kuuloisella softalla, joten tempo ei kiilaa tai laahaa, vaikka inhimillistä otetta jäänkin kaipaamaan. Yhtyeen todellinen kone on kuitenkin vokalisti
M. Oksanen, jonka ulosanti ei jätä napinan varaa. Niin vihainen huuto kuin suorempi laulukin luonnistuvat, ja mukaan saadaan likistettyä vielä nyansseja. Kolmen raidan esikoinen on näytteenä hiukan kapea, mutta kaikki oleellinen käy selväksi reilussa kymmenessä minuutissa. Ei Body Minus Head mikään valmis timantti sentään ole vielä, mutta kovin vähän ryhmässä on enää hiomisen tarvetta.
Mika Roth
Clock Paradox: The Five Precepts
Oululainen
Clock Paradox pistää jo kolmatta pikkukiekkoa pihalle puolentoista vuoden sisään. Hyökkäyssuunnitelmat luodaan edelleen modernin deathin oppien pohjalta, ja kuolotus tarjotaan vielä erittäin brutaalina, sekä ehdottoman kosketinvapaana.
Yhtyettä on aiemmin verrattu mm.
Strapping Yound Ladiin, eikä varhainen
Opethkaan tästä rytyytyksestä kovin kauas jää, sanoisin. Tuore vokalisti
Jouni Koskela ärjyy, karjuu ja puhkuu kunnioitettavalla voimalla, ja kitaristikaksikko
Antti Karhu &
Jyrki Hiltunen viskaavat keitokseen pari mehukasta riffiä, mutta siitä huolimatta yrityksestä jää puuttumaan yhä se todellinen voima. Clock Paradoxia kuunnellessa mieleen nousevat ensimmäisinä vaikutteet, eikä se ole koskaan hyvästä. Tukevat soundit ja napakka yhteen soitto pelastavat paljon, mutta persoonallisuus on se mitä tässä jää kaipaamaan.
Mika Roth
Goatron: Four Chapters in Vice and Woe
Goatron kävi tutuksi vajaa kolme vuotta sitten, kun yhtyeen konseptialbumi
The House of Goat päätyi käsiini. Tuon jälkeen bändi julkaisi vielä toisen kokopitkän, mutta nyt tuliannos on kutistunut ”vain” neljän raidan mittaiseksi.
Spektrin tummempaan päähän taittuva metalli ottaa tälläkin kierroksella vaikutteita suuntauksen synkimmistä alagenreistä. Kappaleissa on sinfonista teosmaisuutta, ja vaikka paahto on kautta linjan suoraviivaista, eivätkä biisien kestot karkaa progeilun puolelle. Vahva melodisuus ja kiivas tempo pelaavat hyvin yhteen, mutta yhtye ampuu itseään toistuvasti jalkaan heikoilla sovituksilla. Samoin vokalisointi on parhaimmillaankin epätasaista, joten parantamisen varaa jää edelleen runsaasti.
Mika Roth
Intervention: Growing Line of Caskets
Perinteinen thrash se vaan jatkaa voittokulkuaan, vaikka kentällä on bändejä jo pilvin pimein. Mukaan sankkaan sakkiin halajaa myös Rovaniemeltä kotoisin oleva
Intervention, jonka tuore kiekko on kolmen raidan sekä reilun vartin mittainen tuliannos alkuvoimaista tuuttausta.
Positiivista yhtyeessä on sen pitelemätön voima, usko perinteisiin ratkaisuihin, sekä melkoiset palkeet omaava vokalisti
Tuomo Marttinen. Silinterin noston ansaitsee myös rytmiryhmä, jonka hartiapankkiin koko paketti lopulta perustuu. Kolmessa biisissä käydään läpi thrashin peruskaavoja wanhan koulukunnan mukaan, ja tässä piilee bändin suurin vahvuus sekä ongelma. Kyllähän näitä samoja kuvioita voi tahkota vaikka maailman tappiin saakka, mutta jossain vaiheessa mukaan pitäisi saada persoonallisempaa otetta. Muuten on turha haaveilla murtautumisesta mestaruussarjaan. Bändillä on kaikki palaset hallussaan, nyt vain pitää uskaltaa hiukan rikkoa, jotta saataisiin kasaan jotain todella uniikkia.
Mika Roth
Korpikuusen Kyynel: Existing Exception
Turkulainen
Korpikuusen Kyynel julkaisi ensimmäisen pikkukiekkonsa vuonna 2008. Sittemmin moni asia, kokoonpano mukaan lukien, on kokenut melkoisia muutoksia. Korpikuusen Kyynel vuosimallia 2011 onkin ihka oikea melodista metallia soittava bändi, jonka ilmaisussa on havaittavissa lähinnä kaikuja menneestä rock-historiasta.
Avausraita
Prisoner of the Mind viistää läheltä kahden ensimmäisen albumin
Nightwishia, mikä lasketaan ainoastaan positiiviseksi asiaksi, ja kyseessä on vasta aloituslaukaus. Tyylillisesti Existing Exceptionia on vaikea kutsua ehyeksi, mutta se tarjoaa läpileikkauksen murroksensa läpikäyneestä bändistä, joka on vasta löytämässä omimman soundinsa. Lavea sävellysvastuu sekä tiivis bändisoundi ovatkin valtteja, joihin turkulaisten kannattaa vastaisuudessa luottaa. Plussat vielä vokalisti
Maija Nyströmin elämän makuisesta äänestä. Rock!
Mika Roth
Mountains Of Kong: Walls (EP)
Mountains Of Kong ei aloita neljän kappaleen EP:tään kovin houkuttelevasti.
Awake -biisin alkupuoliskossa yhteissoitto tökkii, sanoitukset ovat liirumlaarumia, melodiat eivät toimi ja laulun suomalaisittain ylilausuttu englannin kieli inhottaa. Kuitenkin jo ensimmäisen kertsin jälkeen esiin pomppaa yllättäen voimakkaan kaunis ja tarttuva moniääninen hoilotus. Kolmesta yhteensopimattomasta palasesta koostuva Awake kuvastaa osuvasti koko levyä: hyvän ja huonon kohdan välinen ero on aivan liian suuri, mutta onnistuneet hetket jäävät niin miellyttävästi soimaan takaraivoon, että lättyyn haluaa tarttua uudestaankin. Vielä yksikään viisu ei sisällä samalla sekä hyvää säkeistöä että kertosäettä.
Pahimmillaan yhtyeen järeämmillä kitarariffeilla maustama powerpop kuulostaa väsyneeltä
Sunrise Avenuelta, mutta onneksi paikoin rauhallisestikin kilkattavat kitarakuviot ja komeat c-osat antavat viitteitä siitä, että tulevaisuudessa se täydellisen popbiisin metsästys voi tuottaa myös ehjiä kokonaisuuksia. On vain odotettava, että luomistuskanhiki saadaan suodatettua ulosannista pois, sillä kuuntelija joutuu vielä kulkemaan liian vaivalloisen matkan kokeakseen mielihyvää.
Pietari Raekallio
Plaguebreeder: The Unbreakable
Yhden kuolema on aina toisen syntymä. Aiemman bändinsä sorruttua hautaan kolme lahtelaista herraa päättivät, että aika oli kypsä brutaalille black/death orkesterille. Näin
Plaguebreeder saattoi syntyä ja nyt on aika korjata satoa.
Bändin ensimmäinen julkaisu on treeniksellä kotilaitteistolla äänitetty kokonaisuus, eli tekniseltä puolelta katsottuna lähtölaukaus on lähinnä vaimea tussahdus. Rupiset soundit sekä persiilleen mennyt miksaus tekevät tietysti myös hallaa, mutta bändin potentiaali loistaa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta läpi. Ärhäkkä musta kuolotus vie kappaleita eteenpäin ja yhtye ansaitsee propsit yllättävän kypsästä ulosannista. Usein nämä entisen bändin raunioille syntyneet kokoonpanot ovat parin ensimmäisen kiekkonsa ajan totaalisen hukassa, mutta tämä ei ole tilanne Plaguebreederin kanssa. Orkesterilla on ideaa ja riittävästi visioita, eli ei muuta kun lisää verta myllyyn.
Mika Roth
Revenge Of The Boot
Garagerockiin kuuluu tottakai rupinen ja autotallista ponnistava äänimaailma. Silti demomainen lopputulos on vain demomainen lopputulos, vallankin kun laulusolistin ääni vaeltelee instrumenttien vähän sinnepäin-soundien ohella taajaan hiukan siellä täällä. Samoin garagerockiin on vaikea tuoda mitään kauhean uutta ja ihmeellistä kun koko touhu perustuu helppoon ja hikiseen paahtoon. Silti se välillä onnistuu, mutta ei kyllä Helsingin Kalliosta eli lajityypin urbaanista kotiluolasta ponnistavan
Revenge Of The Bootin kohdalla. Livenä tyttöjen energinen kohkaus saattaa olla viihdyttävää mutta levymuodossa homma on turhan paljon raakile.
Vauhtia siis piisaa ja intoa, mikä antaa lupauksia siitä että kyllä tästäkin saattaa vielä jotain kasvaa. Mutta ensin vireet ja balanssit koko bändin kesken enemmän kohdilleen niin alkaa ehkä selkiytyä paremmin biisillinenkin kyky. Kyllä siellä ihan koukkuakin väreilee mutta tunkkainen toteutus lanaa jopa stemmat. Ilmavampi ja rauhallisempi
C´mon Sugar Honey ja plätyn päättävä yhtyeen ja levyn anthem jäävät jossain määrin mieleen kyllä, mutta kokonaisuus ei myöskään biisillisesti vielä paikkaa soundirintaman demokohellusta.
Ilkka Valpasvuo
The Soft Deceit: The Soft Deceit (EP)
Tom Waits,
Nick Cave,
Charles Baudelaire. Näillä auditiivisilla ja tekstuaalisilla vesillä purttaan ohjaa helsinkiläinen indie-kollektiivi
The Soft Deceit. Ja vaativia ovat nämä vedet seilata – kenelle tahansa purjehtijalle. Miten esimerkiksi tuoda tyylikkäästi julki ruman, groteskin tai ylevän kokemuksen syvin olemus ja pukea se vielä intohimoja herättävään muotoon? Tämä kun on se yhdistelmä, joka tekee edellä mainitusta kolmikosta sen mitä he musiikkimaailmalle ja kirjallisuudelle edustavat. Näitä tunnelmia luodatessaan, tukeutuu The Soft Deceit esikuviensa muotokieleen, ehkä osin turhankin paljon. Toisaalta, tällä vaativalla kentällä liika yrittäminenkin tuottaa helposti surkuhupaisaa tekotaiteellisuutta, johon yhtye ei onneksi sorru. Laulun osalta jäin tosin lievästi kaipailemaan alussa mainittujen kahden suuren herran intonaatioista jotenkin erottuvampaa otetta. Parhaimmillaan vahvaa, omaäänistä tulkintaa
Viljami Lehtonen kuitenkin esittää VU-mittariston neulojen nuollessa punaisen vaaravyöhykkeen edustaa.
Sähkökitarasurinat, feedbackit ja kaikenlaiset garage-indie-härpäkkeet orkesteri on jättänyt niin instrumenttivalikoimastaan kuin ilmaisustaankin kokonaan pois. Tämä onkin raikas tuulahdus vaihtoehtoilun normatiiviseen estetiikkaan. Sähkösoittimien sijaan kuullaan pääasiassa torvien, pianon ja viulun vuoropuhelua, jossa sitten kyllä hyödynnetään myös lajityypillistä dissonoivien elementtien käyttöä tulkinnan tehokeinoina. Tällaiset komponentit muotokielen osana ovat sitten sen verran haastavia, että niissä onnistuminen waits-cavelaisittäin tuntuu usein vaativan sitä Tomia ja Nickiä itseään. Ihan keskiverrosti The Soft Deceit kyllä osaltaan tässä pelissä pärjäilee. Tuotantona levy on omakustanteeksi miksausta myöten tasavahva, joskin laulut ja viuluosuudet jäävät paikoin lievästi jalkoihin. Kokonaisuutena sovituksissa on ihan näppäriä koukkuja ja tarinankerrontaankin on saatu paikoin mukavasti imua. Levyn viidestä kappaleesta onnistuneimmiksi nousevat kakkosviisu
The Greatest Story of Them All ja viimeistä edeltävänä kuultava
Mary´s Waltz.
Rami Turtiainen
Underfield: Springtime Story
Joskus hyvinkin lyhyt aika riittää siihen, että saavutetaan jotain ainutlaatuista. Oululainen
Underfield kuuluu ehdottomasti tähän ryhmään, sillä yhtye perustettiin vasta vuonna 2010, mutta jo nyt nelikon soundi on täysin valmis. Mikä yllättävintä, kyseessä ei ole mikään perinteinen rock-combo tai metallirykmentti, sillä tyylisuunnaksi on muodostunut syna popin, kitara rockin sekä ambientin kevyesti popahtava sekoitus.
Neljän kappaleen ja reilun vartin mittainen paketti pysyy muuten nätisti kasassa, mutta
Everything for the Sunin hip-hop invaasio ei tahdo oikein istua muun materiaalin – tai edes yhtyeen – repertuaariin. Erityismaininnan ansaitsee vasta 15-vuotias vokalisti
Vilma Ala-aho, jonka äänessä koko bändin soundi kiteytyy uskomattoman vahvalla tavalla. Tästä on hyvä jatkaa.
Mika Roth
Lukukertoja: 7714
