Pienet II � Helmikuu 2011
Aino Venna: Missing Buttons (EP)
��ni ja kitara. Siin� Aino Vennan esikois-EP:n hallitsevimmat elementit. Vaikka levyll� kuullaan muitakin instrumentteja � Henrik Domingon soittamia keitti�v�lineit� unohtamatta � on pelkistetty yleisilme se, joka kiekon nelj�� kappaletta hallitsee. Vieh�tt�v�ss� saatekirjeess��n Venna kuvailee hauskasti suhdettaan rockin kruunattuun kuninkaaseen, eik� Gracelandin kultakurkku olekaan kokonaan j�tt�nyt rakennusta. Eniten havaintoja tuosta maailman kuuluisimmasta rock-reinkarnaatiosta l�ytyykin my�s radiosoittoon p��tyneelt� Troubled Times -lohkaisulta. Yleisilme kiekon nelj�ll� raidalla on kuitenkin l�hemp�n� esikoislevy� � la Suzanne Vega kuin osastoa Viva Las Vegas by E.A. Presley.
��nikuvassa Vennan laulu kitaroineen on tuotu l�helle, intiimiin tilaan. T�m� toimiikin n�in pienimuotoisten sovitusten laulaja-lauluntekij�lle parhaiten, mutta asettaa samalla omat vaatimuksensa niin ��nirekisterin k�yt�lle kuin tekstien lausunnalliselle tulkinnallekin. N�ist� Venna suoriutuu p��osin mukiinmenev�sti, joskin intonaatiossa ja rekisterien ��rip�iss� on hieman inhimillist� ponnistelun tuntua. ��nenv�ri Vennalla on kuitenkin persoonallinen ja luo uskottavuutta tulkintaan. My�s tehokeinoina k�ytettyj� laulun tuplauksia on levyll� hy�dynnetty taiten ja stemmat on j�tetty, edell� mainittua kakkosraitaa lukuun ottamatta, kokonaan pois. N�it� olisin voinut paikoin kuulla lis��kin. Muutaman soinnun ja tekstien varaan rakennettujen biisien pituus on osattu pit�� riitt�v�n lyhyen�, jotta n�inkin pelkistyt kappaleet kantavat alusta loppuun. Kappaleista vahvimpana esiin nousee avauksena kuultava nimiraita Missing Buttons. T�m� on musiikkia pienten asioiden yst�ville.
Rami Turtiainen
Arpia
Keravalainen
Arpia luottaa aika suoraviivaiseen suomenkieliseen kitararockiin tutun melankolisesta otteestaan huolimatta suhteellisen valoisilla maisemilla. Onhan yhtyeen teemana rakkausrock ja vaikka se kaikkeudessaan saattaa v�lill� olla hyvinkin traagista, on Arpia-yhtyeen n�k�kulma niihin hyviin p�iviin ja tragedioihinkin takaisin p�in hymy huulilla katsomista. Nelikon kappaleissa ei siis viillell� ranteita auki rakkauden t�hden, vaikka asiat eiv�t aina rullaakaan t�ll� kolmibiisisell�. Jo avausraidalla ei mennytk��n ihan niin kuin piti � silti semijykev�sti riffittelev� suomirock ei kuulosta ahdistuneelta. Ollaan siis joko viel� euforisessa pumpulishokissa tai sitten on p��sty pahimman yli. Rokkihaaraa ja mollia soitossa toki on eik� kakkosraitakaan hirve�sti poikkea esitellylt� polulta. Pient� rankkuuden tavoittelua mutta pohjimmiltaan aika kepe��. Mik� antaa biisien melodioille tilaa kaartaa, mik� taas lis�� mukavasti persoonaa ja koukkuja keitokseen. �lk�� pojat luopuko optimismistanne. Se antaa biiseihin sen verran ilmaa ett� demoa kest�� kyll� kuunnella ja jotain j�� mieleenkin.
Ilkka Valpasvuo
ArrorA: Demo 2010
Syksyll� 2010 taipaleensa aloittanut
ArrorA on puristanut ensimm�iselle demolleen kolme kappaletta. H�meenlinnalaisten tyyli on melko puhdasta death metalia, joka on ottanut vaikutteita etenkin Pohjois-Amerikan suurilta yhtyeilt�.
Nopeatempoiset kappaleet puskevat mukavasti eteenp�in, mutta pienet suvantokohdat tai muu variointi ei tekisi kokonaisuudelle pahaa. Kappalemateriaali on perustaltaan hyv��, mutta huomiota kannattaisi kiinnitt�� etenkin sovituksiin sek� biisien viimeistelyyn, sill� kappaleissa soisi olevan enemm�n ja ter�v�mpi� koukkuja. Taitoa piisaa ja vokalistin palkeet eiv�t lopu kesken, joten hartioiden puolesta nuorella b�ndill� ei ole h�d�n p�iv��. Nyt vain lis�� treeni�, alle joitain keikkoja ja uusia siivuja s�velt�m��n, niin eik�h�n se siit�.
Mika Roth
Body Minus Head: G.A.F.C.
Modernin death/thrashin kentill� on tunkua, mutta uusia orkestereita syntyy aina vaan. Viime vuonna Helsingiss� perustettu
Body Minus Head kuuluu lupaavimpiin tulokkaisiin, mihin olen v�h�n aikaan t�rm�nnyt.
Rumpaliton ryhm� on korvannut kannuttajan eritt�in aidon kuuloisella softalla, joten tempo ei kiilaa tai laahaa, vaikka inhimillist� otetta j��nkin kaipaamaan. Yhtyeen todellinen kone on kuitenkin vokalisti
M. Oksanen, jonka ulosanti ei j�t� napinan varaa. Niin vihainen huuto kuin suorempi laulukin luonnistuvat, ja mukaan saadaan likistetty� viel� nyansseja. Kolmen raidan esikoinen on n�ytteen� hiukan kapea, mutta kaikki oleellinen k�y selv�ksi reilussa kymmeness� minuutissa. Ei Body Minus Head mik��n valmis timantti sent��n ole viel�, mutta kovin v�h�n ryhm�ss� on en�� hiomisen tarvetta.
Mika Roth
Clock Paradox: The Five Precepts
Oululainen
Clock Paradox pist�� jo kolmatta pikkukiekkoa pihalle puolentoista vuoden sis��n. Hy�kk�yssuunnitelmat luodaan edelleen modernin deathin oppien pohjalta, ja kuolotus tarjotaan viel� eritt�in brutaalina, sek� ehdottoman kosketinvapaana.
Yhtyett� on aiemmin verrattu mm.
Strapping Yound Ladiin, eik� varhainen
Opethkaan t�st� rytyytyksest� kovin kauas j��, sanoisin. Tuore vokalisti
Jouni Koskela �rjyy, karjuu ja puhkuu kunnioitettavalla voimalla, ja kitaristikaksikko
Antti Karhu &
Jyrki Hiltunen viskaavat keitokseen pari mehukasta riffi�, mutta siit� huolimatta yrityksest� j�� puuttumaan yh� se todellinen voima. Clock Paradoxia kuunnellessa mieleen nousevat ensimm�isin� vaikutteet, eik� se ole koskaan hyv�st�. Tukevat soundit ja napakka yhteen soitto pelastavat paljon, mutta persoonallisuus on se mit� t�ss� j�� kaipaamaan.
Mika Roth
Goatron: Four Chapters in Vice and Woe
Goatron k�vi tutuksi vajaa kolme vuotta sitten, kun yhtyeen konseptialbumi
The House of Goat p��tyi k�siini. Tuon j�lkeen b�ndi julkaisi viel� toisen kokopitk�n, mutta nyt tuliannos on kutistunut �vain� nelj�n raidan mittaiseksi.
Spektrin tummempaan p��h�n taittuva metalli ottaa t�ll�kin kierroksella vaikutteita suuntauksen synkimmist� alagenreist�. Kappaleissa on sinfonista teosmaisuutta, ja vaikka paahto on kautta linjan suoraviivaista, eiv�tk� biisien kestot karkaa progeilun puolelle. Vahva melodisuus ja kiivas tempo pelaavat hyvin yhteen, mutta yhtye ampuu itse��n toistuvasti jalkaan heikoilla sovituksilla. Samoin vokalisointi on parhaimmillaankin ep�tasaista, joten parantamisen varaa j�� edelleen runsaasti.
Mika Roth
Intervention: Growing Line of Caskets
Perinteinen thrash se vaan jatkaa voittokulkuaan, vaikka kent�ll� on b�ndej� jo pilvin pimein. Mukaan sankkaan sakkiin halajaa my�s Rovaniemelt� kotoisin oleva
Intervention, jonka tuore kiekko on kolmen raidan sek� reilun vartin mittainen tuliannos alkuvoimaista tuuttausta.
Positiivista yhtyeess� on sen pitelem�t�n voima, usko perinteisiin ratkaisuihin, sek� melkoiset palkeet omaava vokalisti
Tuomo Marttinen. Silinterin noston ansaitsee my�s rytmiryhm�, jonka hartiapankkiin koko paketti lopulta perustuu. Kolmessa biisiss� k�yd��n l�pi thrashin peruskaavoja wanhan koulukunnan mukaan, ja t�ss� piilee b�ndin suurin vahvuus sek� ongelma. Kyll�h�n n�it� samoja kuvioita voi tahkota vaikka maailman tappiin saakka, mutta jossain vaiheessa mukaan pit�isi saada persoonallisempaa otetta. Muuten on turha haaveilla murtautumisesta mestaruussarjaan. B�ndill� on kaikki palaset hallussaan, nyt vain pit�� uskaltaa hiukan rikkoa, jotta saataisiin kasaan jotain todella uniikkia.
Mika Roth
Korpikuusen Kyynel: Existing Exception
Turkulainen
Korpikuusen Kyynel julkaisi ensimm�isen pikkukiekkonsa vuonna 2008. Sittemmin moni asia, kokoonpano mukaan lukien, on kokenut melkoisia muutoksia. Korpikuusen Kyynel vuosimallia 2011 onkin ihka oikea melodista metallia soittava b�ndi, jonka ilmaisussa on havaittavissa l�hinn� kaikuja menneest� rock-historiasta.
Avausraita
Prisoner of the Mind viist�� l�helt� kahden ensimm�isen albumin
Nightwishia, mik� lasketaan ainoastaan positiiviseksi asiaksi, ja kyseess� on vasta aloituslaukaus. Tyylillisesti Existing Exceptionia on vaikea kutsua ehyeksi, mutta se tarjoaa l�pileikkauksen murroksensa l�pik�yneest� b�ndist�, joka on vasta l�yt�m�ss� omimman soundinsa. Lavea s�vellysvastuu sek� tiivis b�ndisoundi ovatkin valtteja, joihin turkulaisten kannattaa vastaisuudessa luottaa. Plussat viel� vokalisti
Maija Nystr�min el�m�n makuisesta ��nest�. Rock!
Mika Roth
Mountains Of Kong: Walls (EP)
Mountains Of Kong ei aloita nelj�n kappaleen EP:t��n kovin houkuttelevasti.
Awake -biisin alkupuoliskossa yhteissoitto t�kkii, sanoitukset ovat liirumlaarumia, melodiat eiv�t toimi ja laulun suomalaisittain ylilausuttu englannin kieli inhottaa. Kuitenkin jo ensimm�isen kertsin j�lkeen esiin pomppaa yll�tt�en voimakkaan kaunis ja tarttuva moni��ninen hoilotus. Kolmesta yhteensopimattomasta palasesta koostuva Awake kuvastaa osuvasti koko levy�: hyv�n ja huonon kohdan v�linen ero on aivan liian suuri, mutta onnistuneet hetket j��v�t niin miellytt�v�sti soimaan takaraivoon, ett� l�ttyyn haluaa tarttua uudestaankin. Viel� yksik��n viisu ei sis�ll� samalla sek� hyv�� s�keist�� ett� kertos�ett�.
Pahimmillaan yhtyeen j�re�mmill� kitarariffeilla maustama powerpop kuulostaa v�syneelt�
Sunrise Avenuelta, mutta onneksi paikoin rauhallisestikin kilkattavat kitarakuviot ja komeat c-osat antavat viitteit� siit�, ett� tulevaisuudessa se t�ydellisen popbiisin mets�stys voi tuottaa my�s ehji� kokonaisuuksia. On vain odotettava, ett� luomistuskanhiki saadaan suodatettua ulosannista pois, sill� kuuntelija joutuu viel� kulkemaan liian vaivalloisen matkan kokeakseen mielihyv��.
Pietari Raekallio
Plaguebreeder: The Unbreakable
Yhden kuolema on aina toisen syntym�. Aiemman b�ndins� sorruttua hautaan kolme lahtelaista herraa p��ttiv�t, ett� aika oli kyps� brutaalille black/death orkesterille. N�in
Plaguebreeder saattoi synty� ja nyt on aika korjata satoa.
B�ndin ensimm�inen julkaisu on treeniksell� kotilaitteistolla ��nitetty kokonaisuus, eli tekniselt� puolelta katsottuna l�ht�laukaus on l�hinn� vaimea tussahdus. Rupiset soundit sek� persiilleen mennyt miksaus tekev�t tietysti my�s hallaa, mutta b�ndin potentiaali loistaa kaikista vastoink�ymisist� huolimatta l�pi. �rh�kk� musta kuolotus vie kappaleita eteenp�in ja yhtye ansaitsee propsit yll�tt�v�n kyps�st� ulosannista. Usein n�m� entisen b�ndin raunioille syntyneet kokoonpanot ovat parin ensimm�isen kiekkonsa ajan totaalisen hukassa, mutta t�m� ei ole tilanne Plaguebreederin kanssa. Orkesterilla on ideaa ja riitt�v�sti visioita, eli ei muuta kun lis�� verta myllyyn.
Mika Roth
Revenge Of The Boot
Garagerockiin kuuluu tottakai rupinen ja autotallista ponnistava ��nimaailma. Silti demomainen lopputulos on vain demomainen lopputulos, vallankin kun laulusolistin ��ni vaeltelee instrumenttien v�h�n sinnep�in-soundien ohella taajaan hiukan siell� t��ll�. Samoin garagerockiin on vaikea tuoda mit��n kauhean uutta ja ihmeellist� kun koko touhu perustuu helppoon ja hikiseen paahtoon. Silti se v�lill� onnistuu, mutta ei kyll� Helsingin Kalliosta eli lajityypin urbaanista kotiluolasta ponnistavan
Revenge Of The Bootin kohdalla. Liven� tytt�jen energinen kohkaus saattaa olla viihdytt�v�� mutta levymuodossa homma on turhan paljon raakile.
Vauhtia siis piisaa ja intoa, mik� antaa lupauksia siit� ett� kyll� t�st�kin saattaa viel� jotain kasvaa. Mutta ensin vireet ja balanssit koko b�ndin kesken enemm�n kohdilleen niin alkaa ehk� selkiyty� paremmin biisillinenkin kyky. Kyll� siell� ihan koukkuakin v�reilee mutta tunkkainen toteutus lanaa jopa stemmat. Ilmavampi ja rauhallisempi
C�mon Sugar Honey ja pl�tyn p��tt�v� yhtyeen ja levyn anthem j��v�t jossain m��rin mieleen kyll�, mutta kokonaisuus ei my�sk��n biisillisesti viel� paikkaa soundirintaman demokohellusta.
Ilkka Valpasvuo
The Soft Deceit: The Soft Deceit (EP)
Tom Waits,
Nick Cave,
Charles Baudelaire. N�ill� auditiivisilla ja tekstuaalisilla vesill� purttaan ohjaa helsinkil�inen indie-kollektiivi
The Soft Deceit. Ja vaativia ovat n�m� vedet seilata � kenelle tahansa purjehtijalle. Miten esimerkiksi tuoda tyylikk��sti julki ruman, groteskin tai ylev�n kokemuksen syvin olemus ja pukea se viel� intohimoja her�tt�v��n muotoon? T�m� kun on se yhdistelm�, joka tekee edell� mainitusta kolmikosta sen mit� he musiikkimaailmalle ja kirjallisuudelle edustavat. N�it� tunnelmia luodatessaan, tukeutuu The Soft Deceit esikuviensa muotokieleen, ehk� osin turhankin paljon. Toisaalta, t�ll� vaativalla kent�ll� liika yritt�minenkin tuottaa helposti surkuhupaisaa tekotaiteellisuutta, johon yhtye ei onneksi sorru. Laulun osalta j�in tosin liev�sti kaipailemaan alussa mainittujen kahden suuren herran intonaatioista jotenkin erottuvampaa otetta. Parhaimmillaan vahvaa, oma��nist� tulkintaa
Viljami Lehtonen kuitenkin esitt�� VU-mittariston neulojen nuollessa punaisen vaaravy�hykkeen edustaa.
S�hk�kitarasurinat, feedbackit ja kaikenlaiset garage-indie-h�rp�kkeet orkesteri on j�tt�nyt niin instrumenttivalikoimastaan kuin ilmaisustaankin kokonaan pois. T�m� onkin raikas tuulahdus vaihtoehtoilun normatiiviseen estetiikkaan. S�hk�soittimien sijaan kuullaan p��asiassa torvien, pianon ja viulun vuoropuhelua, jossa sitten kyll� hy�dynnet��n my�s lajityypillist� dissonoivien elementtien k�ytt�� tulkinnan tehokeinoina. T�llaiset komponentit muotokielen osana ovat sitten sen verran haastavia, ett� niiss� onnistuminen waits-cavelaisitt�in tuntuu usein vaativan sit� Tomia ja Nicki� itse��n. Ihan keskiverrosti The Soft Deceit kyll� osaltaan t�ss� peliss� p�rj�ilee. Tuotantona levy on omakustanteeksi miksausta my�ten tasavahva, joskin laulut ja viuluosuudet j��v�t paikoin liev�sti jalkoihin. Kokonaisuutena sovituksissa on ihan n�pp�ri� koukkuja ja tarinankerrontaankin on saatu paikoin mukavasti imua. Levyn viidest� kappaleesta onnistuneimmiksi nousevat kakkosviisu
The Greatest Story of Them All ja viimeist� edelt�v�n� kuultava
Mary�s Waltz.
Rami Turtiainen
Underfield: Springtime Story
Joskus hyvinkin lyhyt aika riitt�� siihen, ett� saavutetaan jotain ainutlaatuista. Oululainen
Underfield kuuluu ehdottomasti t�h�n ryhm��n, sill� yhtye perustettiin vasta vuonna 2010, mutta jo nyt nelikon soundi on t�ysin valmis. Mik� yll�tt�vint�, kyseess� ei ole mik��n perinteinen rock-combo tai metallirykmentti, sill� tyylisuunnaksi on muodostunut syna popin, kitara rockin sek� ambientin kevyesti popahtava sekoitus.
Nelj�n kappaleen ja reilun vartin mittainen paketti pysyy muuten n�tisti kasassa, mutta
Everything for the Sunin hip-hop invaasio ei tahdo oikein istua muun materiaalin � tai edes yhtyeen � repertuaariin. Erityismaininnan ansaitsee vasta 15-vuotias vokalisti
Vilma Ala-aho, jonka ��ness� koko b�ndin soundi kiteytyy uskomattoman vahvalla tavalla. T�st� on hyv� jatkaa.
Mika Roth
Lukukertoja: 8794
