21.02.2011
U2:n ja Brian Enon yhteistyön hedelmä on visuaalista musiikkia, joka nostaa esiin kuvia perinteisten tarinoiden kustannuksella.
Passengers oli vuonna 1995 syntynyt albumin mittainen sivuprojekti, joka oli yhtä kuin U2 vahvistettuna tuottaja Brian Enolla. Projektin tarkoitus oli alkujaan tuottaa musiikkia Peter Greenwayn The Pillow Book -elokuvaan, sekä lämmitellä ryhmää tulevia Pop-sessioita silmällä pitäen. Suunnitelmat muuttuivat yllättäen kun Greenway päätyi hankkimaan musiikit elokuvaansa muualta, ja tarina olisi saattanut hyvinkin päättyä tähän, onneksi näin ei kuitenkaan käynyt.
Enon ehdotuksesta sessioita päätettiin jatkaa ja ryhmä alkoi luoda musiikkia kuvitteellisille elokuville, sekä tulevaisuudelle jonka he haluaisivat jonain päivänä kokea. Näin viisikko soi samalla itselleen täydellisen taiteellisen vapauden, ja tämä totaalinen rajattomuus myös kuuluu halki kiekon. Ironista kyllä, kappaleita päätyi lopulta neljään eri elokuvaan, joten kyseessä ei lopulta olekaan täysin kuvitteellinen soundtrack.
Bonon mukaan Passengers pyrki luomaan visuaalista musiikkia, joka nostaisi esille ennemminkin vahvoja kuvia ja niistä kumpuavia tunnetiloja, kuin mitään perinteisiä tarinoita. Lähestymistapaa oli kokeiltu jo parin vuoden takaisella Zooropalla, mutta vasta nyt tekijät toden teolla heittäytyivät ideansa mukaan. Oppositiotakin riveistä löytyi, sillä rumpali Larry Mullen, Jr. ei ollut lainkaan innoissaan uudesta suuntauksesta, joka hänen mielestään soti bändin perusideaa vastaan. Ehkäpä tämä oli yksi syy, miksi albumi julkaistiin lopulta Passengers-nimen alla.
Omaan maailmaani Passengers hivuttautui salakavalalla tavalla, sillä olin vuodet 1995 ja 1996 pitkälti rinkka selässä maailmalla. Ainoa kosketuspintani musiikkimaailmaan oli tuolloin pieni matkaradio, josta kuuntelin milloin minkäkin maan radioasemia. Näin Your Blue Room, Miss Sarajevo ja Elvis Ate America kävivät ensi kertaa tutuiksi, ja vaikka selostajien puheet jäivät lähes poikkeuksetta ymmärtämättä, tunnistin Bonon äänen jokaisesta raidasta. Kummastelin kuinka kauas Joshua Treen stadionrockista bändi olikaan päätynyt ja pidin kuulemastani todella paljon. Kappaleet tuli myös nauhoitettua noina aikoina ensi kertaa kasetille, pienillä selostuspätkillä varustettuna tosin.
Rajojaan koetteleva U2 ei aiemmin kuulunut suosikkeihini, vaikka Zooropa olikin jo kiinnostusta herätellyt, mutta nyt kaikki palaset tuntuivat loksahtavan kerralla kohdilleen. Brian Enon kultainen kosketus toimi jälleen kerran, kuten Bowien Berliini-trilogian aikaan konsanaan, eikä mikään bändin tekemä ennen tätä tai tämän jälkeen ole muodostunut allekirjoittaneelle niin merkitykselliseksi kuin sivuprojektina suuren yleisön unohduksiin tuomitsema Passengers. Takaisin kotimaahan palattuani hommasin albumin hyllyyn, ja vasta tuolloin selvisi, ettei kyseessä edes ollut U2-albumi, lukihan päädyssäkin komeasti vain Passengers - Original Soundtracks 1.
Albumi on elektronisten äänten, seesteisten rakennelmien sekä poikkeuksellisen vahvojen tunnelmien tiheä verkko, jonka rakenteissa on vahva elokuvallisuuden leima. Esimerkiksi Your Blue Room päätyi lopulta Michelangelo Antonioni-Wim Wenders -elokuvaan Beyond the Clouds, joka jo itsessään on unenomainen ja sirpaloitunut teos. Tällä raidalla basisti Adam Clayton tarttuu kitaraan ja herran ääntä jopa kuullaan lopun kertojana. Upea kappale päätyi U2:n livesettiin vasta 360°-kiertueella, jolloin sitä esitettiin satunnaisesti Pohjois-Amerikassa. Samaiseen elokuvaan päätynyt Beach Sequence osoittaa puolestaan, että pianoa voi soittaa kauniisti vaikka yhdellä ainoalla sormella. Muita kohokohtia ovat jo mainittu Elvis Ate America, sekä japanilaisen laulajattaren Holin heleällä lausunnalla vahvistettu Ito Okashi, joka on nimensä mukaisesti jotakin kaunista.
Öiseen kaupunkimiljööseen sävelletty teos toimii parhaiten hämärän aikaan, jolloin ilmassa on enemmän sähköä ja keinotekoinen valo sotkeutuu luonnolliseen. Koko albumin henkeä kuvaa osuvasti Slug, joka syntyi ideasta tavoittaa hämärtyvän illan ja syttyvien mainosvalojen tunnelma Tokion keskustassa, hetkenä jolloin ilta muuttuu alkavaksi yöksi. Passengersin kuuluisin kappale on silti ehdottomasti Miss Sarajevo, jonka U2 ja Eno tekivät alkujaan Luciano Pavarottille. Italialainen tenori oli jo pitkään painostanut etenkin Bonoa, jotta hän saisi itselleen kappaleen, mutta tuskinpa edes itse maestro osasi odottaa Miss Sarajevon kaltaista mestariteosta. Sävellyksessä yhdistyvät irlantilainen melankolia ja moderni enomainen avaruusmaisuus, Pavarottin upean tulkinnan kruunatessa kokonaisuuden. Vastakohdat täydentävät jälleen onnistuneesti toisiaan ja kyseessä on kaava, jonka äärelle Eno on tasaisin väliajoin palannut.
Original Soundtracks 1 on lehtolapsi, jota kukaan ei (Bonoa ja Enoa lukuun ottamatta) haluaisi oikein tunnustaa, mutta jonka vanhemmat ovat kaikkien tiedossa. Se näyttää miten suurinkin yhtye voi ottaa onnistuneesti lomaa itsestään ja luoda jotain äärimmäisen erilaista, kaunista sekä kuolematonta. Levy ei vielä ole saanut ansaitsemaansa kunnioitusta, mutta ajan kulkiessa armotta eteenpäin sen ansiot ovat alati kasvussa. Brian Enon opastuksella U2 löysi sisältään äänen, josta puuttui Zooropan pistävä ironisuus ja Pop-albumin yltäkylläinen tyytyväisyys. Tuo ääni loi klassikon jolla kaikki vain asettuu kohdalleen.
Teksti: Mika Roth
Kuva: Anton Corbjin / Last.fm
