Minä ja Ville Ahonen, Ville Leinonen

Jännitteisestä sooloilmaisusta taideperformanssiin ja lämmittelijästä pääaktiksi kulki Ahosen tie, Leinosen tarjotessa soolona juuria.

Sanovat, että lämppärin pesti ei ole kadehdittava. Yleisö on tullut katsomaan pääesiintyjää, lämmittelijä on usein liian isolla lavalla, kukaan ei kuuntele – ja jännittääkin. Ehkä näin, mutta puskista ja ilman paineita on helpompi tulla. Urheilijat tietävät tämän sangen hyvin. Kysykää vaikkapa siltä jenkiltä, joka olympiakisojen ammuntafinaalissa tuhrasi varman kultamitalinsa posauttamalla viimeisen laukauksen väärään tauluun. Mutta mitenkäs suu pannaan, kun lämppäripestin sijaan saakin yllättäen pääesiintyjän viitan harteilleen? Kummitteleeko väärän taulun pelko?

Ville Leinonen ja Majakan soittokunta joutui peruuttamaan esiintymisensä sairastapauksen vuoksi viime tingassa, joten aloittajaksi merkitty Minä ja Ville Ahonen pääsi (tai joutui) kokeilemaan siipiään ykkösaktina. Pystyyn kehuttu esikoisalbumi ja siihen liittyvä hypetys eivät varmasti ainakaan vähentäneet paineita. Hentoääninen vaihtoehtopoppari marssitti lavalle mainion bändinsä ja tuntui alussa itsekin hiukan kuulostelevan yleisön reaktioita. Hän ei ollut ainut, joka ei tiennyt mitä odottaa.

Ahosen yksinkertaiset, hokemiin perustuvien koukkujen varaan rakentuvat laulut ailahtelivat tasoltaan, mutta tyylikkäät sovitukset pitivät homman riittävän kiinnostavana. Muun muassa Sydän, sydämen Tuomas Skopan ja Riston kannuttajana tutuksi tulleen Alina Toivasen ansiosta artisti saattoi keskittyä omaan varhaisröyhkämäiseen maalailuunsa, mutta voimakas jännitys oli aistittavissa lavalta koko illan ajan. Harmi, ettei se varsinaisessa musiikissa päässyt kanavoitumaan minkäänlaisena jännitteenä.

On nimittäin ihan eri asia tuottaa lämpöisellä villasukkasoundilla hyviä fiiliksiä kotisohvalle kuin yltää samaan livenä. Ahonen on tietysti osittain (tai kokonaan) syytön valtaviin odotuksiin, mutta setin alkupuolella luulin olevani keskellä tätä sketsiä . Mutta ihan vakavastikin, jos näistä lauluista riisuttaisiin sovitukset, niin kertosäkeiden virkaa toimittavat koukut erottaisi Lauri Tähkän vastaavista hokemista ainoastaan köykäisemmästä lauluäänestä. Mutta pystyihän Röyhkäkin muuttumaan, miksei Ahonenkin.

Ehkä Klubin lavalla nähtiinkin jo ripaus siitä mitä tuleman pitää. Musta virta -encoressa Ahosen vapaamuotoinen sanataidemaalailu (josta sai livenä paremmin selvää) yhdistettiin maukkaasti tarttuvaan konejytkeeseen ja mies itsekin vapautui hytkyvään taideperformanssiin. Äärimmäisen tyylikäs lopetus keikalle, joka muilta osin vaappui vähän Ahosen lopputanssin malliin. Suunniteltua tai ei, paikan dj muistutti heti keikan loputtua Stone Rosesia soittamalla, että indie-biisissä saa olla enemmänkin kuin yksi koukku.

Majakan soittokunnan peruttua keikkansa, Leinonen kävi yksin lämmittelemässä Minä ja Ville Ahosta. Koska soolokeikka tuli kuin faksi entiselle pääministerille, artisti päätti tunkeutua muistojen syövereihin omassa "roots"-illassaan. Päältä päin näytti, että Valumo-materiaali oli vuosien jälkeen Leinoselle hyppy tuntemattomaan – ja osittain myös epämiellyttävään. Nostalgia kun ei taida kuulua alati uutta etsivän taiteilijan sanavarastoon.

Ennakkoluuloton matka omaan menneisyyteen tuotti kuitenkin paikoin väkeviä ja onnistuneita tulkintoja vanhoista biiseistä. Toinen ääripää taisi olla chanson-voimaballadi Pour beibinoiren akustisen version kivirekiraahaus, jonka Leinonen olisi varmaan lopettanut kesken, ellei maestron omanarvontunto ja ammattiylpeys olisi ollut estämässä. Mutta väkevyyttä siinäkin oli. Omimmillaan Leinonen oli kuitenkin "tangoksi" sovitetussa Raastin-kaahauksessa ja encorena kuullussa uudessa konejumitus-loitsunnassa.

Teksti: Heikki Väliniemi
Kuvat: Tiina Malinen