16.02.2011
Mötley Crüe -vokalisti ei omien sanojensa mukaan ole koskaan päässyt kunnolla ääneen yhtyeen egomaanikkojen takia. Nyt pääsee, tämäkin egomaanikko.
Like
Mötley Crüen vokalistina musiikkihistorian suureen kirjaan ikuistunut Vincent Neil Wharton on Mike Sagerin kasaaman kirjan perusteella sangen tyytymätön mies. Toistuvasti "varjoihin jäänyt" hard rock -laulaja ei omien sanojensa mukaan ole koskaan päässyt todella ääneen, kun Crüen egomaanikot Tommy Lee ja Nikki Sixx ovat suoltaneet näkemyksiään suuna päänä vasemmalle ja oikealle. Nyt on siis koittanut totuuden hetki, ja Neil antaa kielensä laulaa poikkeuksellisen pistävää sonaattiaan.
Opuksen alussa todetaan; "jos muistat 80-luvun, et ole elänyt sitä". Kuinka ollakaan nuo ajat muistetaan nyt hyvin, paikoin suorastaan yksityiskohtaisen tarkasti. Muistikuvien sävy ja sisältö tosin vaihtuvat melkoisesti riippuen siitä kuka menneitä sattuu kulloinkin kertaamaan. Musiikilliset merkkipaalut ohitetaan yleensä nopeasti, tarinan seuratessa lähinnä nuoren Whartonin paikoin kivuliastakin kasvuprosessia kouluhylkiöstä aloittelevaksi rock-staraksi ja siitä edelleen tähtiin.
Sager tasapainoilee eri tulkintojen välillä, ottamatta juuri itse kantaa siihen kuka on kulloinkin oikeassa ja kuka puolestaan ei. Tasapuolisuuden nimissä Neilin lisäksi ääneen pääsevät hänen vanhempansa, sisarensa, entiset bändikaverit, managerit, nykyinen vaimo, sekä kaiken kukkuraksi kaikki kolme entistä vaimoa. Näin syntyy rahdun ristiriitainen, mutta toisaalta myös hämmästyttävän syvä ja tarkka kuva erään 80-luvun menestyksekkäimmän rock-bändin vokalistista. Painopiste tahtoo tosin karata toistuvasti sekoilun pikkutarkkaan kuvailuun, eikä esimerkiksi eri albumeiden äänityssessioista sanota oikeastaan yhtään mitään. Samoin lukijan on turha odottaa mitään tarkkoja kertauksia kunkin kappaleen synnystä ja mahdollisista merkityksistä.
Yksinäisyyttä kammoksuva Neil tuodaan esiin omana vaikeana itsenään, joka on nuoruudestaan lähtien seilannut ongelmasta toiseen. Pornotähtien ja Playboy-pupujen kanssa vuosia pelehtinyttä miestä on turha kutsua uskolliseksi, häntä on vaikea miellyttää, eikä hän juuri anna anteeksi kokemiaan kolauksia – olivat ne sitten aiheellisia tai eivät. Asioita ei myöskään auta se, että Neil on auttamattomasti viinaan sekä huumeisiin sortuvaa sorttia, joka tasaisin väliajoin päätyy tekemään jotain suunnattoman typerää. Urheiluautoja rakastava stara ei näe suurtakaan ongelmaa kännissä ajamisessa, vaikka miehen sydäntä yhä painaa Hanoi Rocksin Razzlen traaginen kuolema.
Neil nurisee ja valittaa bänditovereistaan, mutta on myös selvästi oivaltanut, että tarvitsee näitä – aivan kuten hekin tarvitsevat häntä. Neljän herran suurin saavutus on ollut, on ja tulee olemaan Mötley Crüe. Yhtye, jota ilman kukaan riitaisesta nelikosta ei olisi supertähti.
Tatuointeja ja tequilaa ei ole heppoisimmasta päästä elämänkertoja, mutta sen anti on silti suhteellisen kevyt. Neil tuodaan lukijalle tutuksi, mutta hänen saavutuksensa, jopa hänen soolouransa miltei ohitetaan, kun on jo kiire kuvata seuraavaa noloa episodia.
Teksti: Mika Roth
Kuva: Paul.yuusuf at en.wikipedia
