Pienet II – Tammikuu 2011
All-Devouring Light: Descent into Hadal
Keväällä 2010 perustettu All-Devouring Light on saanut valmiiksi ensimmäisen demonsa. Esikoisella on mittaa miltei parikymmentä minuuttia ja siltä löytyy neljä tasavahvaa raitaa, joten tuottavuus ei ainakaan näytä muodostuvan bändille ongelmaksi.
Nuori yhtye syöksyy tumman, raskaan ja sinfonisen metallin kentille tapparat teroitettuina ja vaikka jokainen isku ei vielä osu, on retkueelle nostettava piikkikypärää. Tuplabasari saa kyytiä, kitarat syytävät ilkeitä riffejään ja koskettimet osallistuvat talkoisiin, aivan kuin Cradle of Filthin ja Dimmu Borgirin kiekoilla konsanaan. Omaleimaisuudesta bändiä on vaikea syyttää, sillä Descent into Hadal pysyttelee visusti genren raja-aitojen sisäpuolella. Esikoinen on pienistä puutteistaan huolimatta ihan kelpo kiekko, nyt vain lisää kokemusta hakemaan ja sitten uutta matoa koukkuun.
Mika Roth
Dogtor: Fire At Will (EP)
Hold On
Vihaisena sätkivä basso keulassaan liikkuva
Dogtor tuo ensimmäiseksi mieleen
Motörheadin, mielikuva jota esim. nimibiisin mahtava aceofspadesmaisuus tai vokaalien etäännyttäminen ei ainakaan vähennä. Ja hyvä näin: ronskisti muriseva Dogtor tarjoaa esikoisjulkaisullaan tummasti väreilevää, rumaa ja todella toimivaa jyystöä, joka flirttailee sekä hevin että klassisen rockilmaisun kanssa. Vasta 2010 perustettu nelikko kuulostaa yksiköltä, mihin vaikuttaneen jäsenistön yhteydet sekä
Need For Treatmentiin että
Rollcageen.
Fire At Will -EP on neljä biisiä alkukantaista voimaa jostain kellarin ja autotallin väliltä; vauhti lasissa sooloja ja riffejä ampuva kone, jonka rattaat kaipaisivat vähän öljyä, vaikka ne tulevatkin toimeen hiekan, tuon vihaisemman lubrikantin, kanssa. Vähän nykii, mutta klenkatenkin Dogtor hakkaa monen asemoituneemmankin rockjyrän palleja läsnäolollaan. EP olisi tuskin mennyt pilalle pienestä hiomisesta, biisien hienosäädöstä tai kokonaisuuden aavistuksenomaisesta monipuolistamisesta, mutta toisaalta on hienoa kuulla, kuinka tanner tömisee ja esikuvien luut helisevät vitriineissään. Rock on vitun tehokasta, kun sen osaa. Alta pois ja kättä lippaan, täältä tulevat Dogtor ja hengästyttävä ensituotoksensa!
Jani Ekblom
Drowlich: Benighted Illumination
Drowlich pamauttaa tiskiin kahden raidan mittaisen esikoisdemon, jolla metallin eteen voi liittää sellaisia sanoja kuin sinfoninen, black ja dark. Pientä death-vivahdettakin on havaittavissa, mutta enemmän Drowlich operoi siellä norjalaisen suuntauksen, kuin perinteisen kuolotuksen äärellä. Kitarat saavat näin raastaa raa´asti ilmaa ja vokaalit ovat lähinnä vihaista kärinää.
Kahden raidan mittainen Benighted Illumination on saanut selkeitä vaikutteita etenkin
Dimmu Borgirin suunnalta, sen verran teatraalisesta metalloinnista tässä on kyse. Jylhän sinfoniset nostatukset, taustalla kirkuvat synat ja kuorot, sekä lähiön kokoiset soundit kieltämättä toimivat ja suunnattomasta massasta huolimatta bändi ei sotkeudu omiin verkkoihinsa. Yhtyettä auttaa tässä etenkin jykevä soundipuoli, jonka ansiosta biisien voima välittyy hävikeittä eteenpäin. Pientä lisäpersoonallisuutta kaava vielä kaipaa, mutta perusasiat tuntuvat olevan jo kohdillaan, eli tästä on hyvä jatkaa eteenpäin kohti seuraavaa (ja toivottavasti hiukan mittavampaa) kiekkoa.
Mika Roth
Every Single Burn: Get Rich… Or Die Not Trying
Pariin otteeseen aiemminkin desibeli.netiä lähestynyt
Every Single Burn onnistuu lyömään luun kurkkuun heti kolmibiisisen julkaisunsa alkumetreillä.
For Youn äärimmäisen tiukka riffittely ja huutolaulu johdattelevat melodiseen kertosäkeeseen, joka on puhdasta hittikamaa. Jonkinnäköisestä hardcoren ja popin ristisiitoksesta tässä on kyse, mutta Every Single Burn onnistuu yhdistämään raskauden ja melodisuuden hämmentävän saumattomasti.
Myös julkaisun kaksi muuta kappaletta ovat komeita. Soundit ovat jykevät ja soitto on jämäkästi lapasessa ilman turhia kikkailuja. Tärkeintä on kuitenkin se, että yhtyeen sävellyskynä on terävä. Melodisuus ei vie lainkaan terää ESB:n raskaudelta, joka ei monien kilpailijoiden tapaan kuulosta lainkaan opetellulta. Vokalistin kylmäävä huutoääni pitää viimeistään huolen siitä, että ESB pyyhkii lattiaa kaiken maailman ties-mitä-corea soittavilla teeskentelijöillä.
Tommi Saarikoski
Jalava: Muukalainen
Suomenkielistä americana-folkia avarasti tunnelmoiva
Jalava valmistelee maaperää tulevalle pitkäsoitolleen neljän biisin EP.n verran.
brightboyn
Antti Westmanin laulu marinoi hellävaraisella väreellään oivallisesti akustisvoittoista soitantoa, joka laulun positiivisen ilmeen ansiosta onnistuu toimivasti tasapainottamaan melankolisuuttaan. Yhtyeen voimavarannoista kertoo ilmeikkään ja sulavan biisikynän ohella se että basisti
Samppa Pyykkönen voisi nelosraita
Sadepilvien perusteella ihan yhtä hyvin toimia yhtyeen laulajana.
Ville Houtun pedal steel, kitara ja dobro ovat isossa roolissa luomassa avaruuden tunnetta. Viisikko onnistuu jokaisella näyteraidallaan koukuttamaan, mikä lupaa oikein hyvää pitkäsoittomuodolle. Eiköhän ala siis olla aika ottaa yhtye tarkemmin loopin alle…
Ilkka Valpasvuo
Kakkahätä-77/Pertti Kurikan Nimipäivät-split
Airiston punk-levyt / Red Lounge
Jo pelkän tittelin pohjilta voinee päätellä, että kyseessä on varsin menevä seiskatuumainen seiskaseiska-tyyppisen punkrockin parissa.
Kakkahädän räkä poskella edespäin toikkaroivassa meiningissä on sopivasti kontrastia
Pertti Kurikan Nimipäivien primitiivisyydessään hardcorempaakin ilmaisua muistuttavaan junnaukseen nähden, joskin bändin taustavaikuttajista toki löytyy klassisia kotimaan punkrock-kokoonpanoja tyyliin
Ypö-Viis ja
Sensuuri. Lujiten bändin kolmesta rallista iskee jo jonkin sortin hitteyttäkin nautiskeleva
Kallioon!, jossa edellämainittu primitiivinen räminä kohtaa oivallisesti simppelin tarttuvuuden ja vilpittömän sanoituksen.
Kakkahädän puolella eniten riemastutti
SIG-cover
Vuosisadan rakkaustarina, jonka asianmukaisen horjuvainen ja rähjääntynyt, mutta alkuperäisen luennan tarttuvuudesta kiinnipitävä näkemys tuo vanhasta hitistä esiin uudenlaisen näkökulman. Samaten tylysti svengaava
Kansanjoukot pisti pitkätukkaan liikettä – Kakkahätä osaa edelleen pukea kaiken oleellisen alle puolentoista minuutin mittaan. Kesää ja huoletonta puistoelämäähän sitä alkaa ihminen kaipaamaan kun tällaisia levyjä kuuntelee!
Aleksi Leskinen
Kansantauti: Jostain historiasta
Kuusihenkisen
Kansantaudin hipahtava suomirock soi ilahduttavan orgaanisena. Maltillisesti särötetyt kitarat ovat etualalla, mutta koskettimet sekä päätösraidalla kuultavat viulu ja sello värittävät äänimaisemaa hienosti. Soitossa on hyvää tekemisen meininkiä eikä pieni hapuilu siellä täällä pääse pilaamaan kuuntelukokemusta. Kansantautia voisi kehua jopa persoonalliseksi: vaikutteita on kyllä otettu laajalta rintamalta, mutta oma ääni kuuluu vahvana.
Kolmibiisisen pikkulevyn aloittavat
Yksi vaihtoehto ja
Jostain historiasta ovat tarttuvia ja energisiä rock-kappaleita, jotka tekisi mieli kokea myös elävänä. Viimeisenä kuultava, rauhallisemmin etenevä
Vaeltaja jää edeltäjiensä jalkoihin, mutta osoittaa, ettei yhtye ole yhden tempun taikuri. Kansantaudin paketti tuntuu olevan kokonaisuudessaan hyvin kasassa, eikä kritisoimiseen ole juurikaan aihetta. Hyvä!
Tommi Saarikoski
Koodi: Muistoksi
Miia Liukkonen on
Koodi, suomenkielistä tummasyistä elektroalternativepoppia luova artisti. Neidon neljän biisin näyte esittelee aika koleaa mutta tunteella ladattua äänimaisemaa, joka ei ole niinkään tanssilattiarytmillistä kuin haaveellista öistä tapettia.
Ukkosmaineesta tutun
Klaus Thunderin äänittämä, miksaama ja tuottama EP onnistuu luomaan yhtenäisen soundimaailman ja tuo kieltämättä esiin melko valmiin paketin. Haasteita on biisikynän vetovoima sekä pakettia paikoin vaivaava lievä jäykkyys ja ehkä turhankin muoviset välineet. Vaikka lauluun onkin saatu tunnetta, ei sen koleahko kaari silti pääse ihon alle. Tässä vaiheessa Koodilla on ihan mielenkiintoinen idea mutta se vaatii vielä työstämistä todelliseen koskettavuuteen. Kaikkein lähimpänä maalitaulun keskustaa ollaan tunnelman puolesta
Vieraiden pihojen pelkistetyssä akustisessa rauhassa. Toki
Kauemmaksi sinusta jää myös mieleen ja onkin ehkä koukukkain kappaleista. Lupaava.
Ilkka Valpasvuo
Nugget Nemesis: Battlefuck (EP)
Nugget Nemesisin nettisivuja selatessa tulee mieleen
Butthole Surfers: puolialastomien miesten, natsien, ristiinpukeutumisen, yleisen sekoilun ja yhden nuggeteilla persvakoon rakennetun ylösalaisin olevan ristin liitos haiskahtaa samanlaiselta hyvän huonon maun yhdistelmältä, jolla
Gibby Haynes kumppaneineen aikoinaan saattoivat aiheuttaa paheksuntaa. Musiikillisesti moniulotteinen ja mustan huumorin sävyttämä Battlefuck vihjaa toisaalta myös sisällöllään olevansa ainakin jotain sukua näille Texasin viihdekäyttäjille.
Muutaman vuoden ikäinen pohjoissavolaisyhtye on ehtinyt tehdä jo useamman pikkukiekon, joita yhdistää melko päätön kohkaus. Viisikon jalat ovat 60-luvun autotallipsykedeliassa, mutta mekon helmasta välkkyy myös raskaampaan hevimekkalointiin sekä mutkikkaisiin taiderock-kuvioihin mieltynyt, nahkean kuumasti sykkivä elin. Esim.
Mind Rambo lainaa sekä
Skunk Anansielta että
Prodigylta, mutta on silti enemmän
Black Sabbathia kuin alternativea – ja kaikkea tätä tietysti kerralla. Holtittomuus ei tee kokonaisuutta sekavaksi, vaan neljän biisin pienokainen on oikeasti linjakas, ehkä liiankin: riehakkuus kuuluu, muttei tunnu. Silti biiseissä on kulutuskestävyyttä vaikka vakavasti leikkisä yhtye mahduttaa viittansa alle kaikenlaista. Tyylien sekamelskassa on Nugget Nemesisin sielu. Battlefuck on erittäin hyvä, mutta ehkä vähän turhan sisäsiisti EP; jalorotuiseen asuun eksyneen räksyttäjärakin äpäräpentu.
Jani Ekblom
Standing Ovation: Scars Suit Me
Standing Ovation kuvaa saatteessaan musiikkinsa olevan kirjavuudessaan ”lähes ainutlaatuista”. Vaikka näin ei aivan ole, on yhtyeen itsevarmuudelle syynsä. Viiden kappaleen Scars Suit Me on kaikin puolin vakuuttava ensinäyte. Tuotanto ja soitto kuulostavat demotouhuilun sijaan ammattitaitoisen yhtyeen tekosilta. Ja kyllä Standing Ovation tosiaan massasta erottuu monipuolisuudellaan.
Viiden kappaleen joukkoon mahtuu raskaasti jyräävää rockia, progeilua, pianotunnelmointia ja tarttuvia melodioita, eikä Standing Ovation kuulosta eksyneeltä minkään lajin parissa. Erityiskiitokset täytyy antaa vokalisti
Jouni Partaselle, jonka vahva ääni toimii komeasti eri tunnelmissa. Kappalemateriaali on tasaisen vahvaa (ei kuitenkaan tasapaksua), mutta lopullisen niitin arkkuun lyövä iskusävelmä jää vielä puuttumaan. Joka tapauksessa vakuuttavimpia debyyttejä miesmuistiin.
Tommi Saarikoski
Ten For None: Out From the Dark
Ten For None on vääntänyt raskasta ja rosoista rokkiaan 90-luvulta lähtien, joten perusasiat on saatu kuntoon jo aikoja sitten. Soitto on kautta linjan tanakkaa, palaset loksahtelevat kuin huomaamatta kohdilleen, ja vaikka sävellyksissä ei keksitä mitään mullistavaa, kulkee bädin raskaasti lastattu juna vaivattomasti eteenpäin, aivan kuin alamäkeen konsanaan.
Out From the Dark on neljän groovaavasti rullaavan sekä paikoin hiukan jälkigrungeilevan siivun paketti, jossa jokainen raita erottuu mukavasti muista. Mukaan mahtuu korkeaoktaanista paahtoa, iisimpää fiilistelyä, sekä asenteikkaampaa mättöä, jokaisen siivun istuessa ongelmitta bändin soundiin ja persoonaan. Kyllä tätä kuuntelisi mieluusti mittavimmissakin annoksissa, vaikka ihan pitkäsoitollisen. Vahva näyttö bändiltä, joka ansaitsisi tulla huomioiduksi isommissakin piireissä.
Mika Roth
The Reality Show: The Reality Show (C-kasetti)
Turku-Riihimäki-välillä vaikuttavan kolmikon
The Reality Show viiden biisin demokasetti on verhoiltu törkeän tyylikkäästi mustiin kuoriin, joita koristaa vain bändin jokseenkin graffitimainen logo. Kannet myös osoittavat yksinkertaisuudessaan jotain olennaista bändin tyylistä: esillä on asioiden ydin, ei enempää, ei vähempää.
Hardcorea, metalliriffejä ja grind-suhaamista keskenään yhdistelevä taidonnäyte on äänenlaadultaan horjuva ja soundeiltaan alkukantaisen häiriintynyt, mutta osittain näiden seikkojen vuoksikin meteli jyrää eteenpäin - ja ihan silkkaa energisyyttään. Napakasti osuvista riffeistä ja härkäpäisestä meiningistä nousee mieleen länsinaapurin sahaajia tyyliin
Totalt Jävla Mörker tai
Sayyadina, mutta biisien rakenteellinen arvaamattomuus ja tiivis tunnelma nostavat esiin myös amerikkalaisen nykyhardcoren ja underground-orientoituneemman metallin kieroutuneita piirteitä varsin sopivissa suhteissa. Kyseessä on siis mitä oivallisin lisä kotimaan männä vuonna tuon tuosta laadukkaita levyjä esiin tuupanneisiin hardcore-kokoonpanoihin. Jatkoa odotellessa voi vaikka kokeilla kuinka monesti levyn jaksaa putkeen kuunnella; mokoma kun mahtuu täyttämään kasetin kummankin puolen kahdesti. Se siitä kelailusta!
Aleksi Leskinen
Lukukertoja: 6215
