26.01.2011
Irlantilaisten uran varrelle on mahtunut klassikko jos toinenkin; tässä 80-luvun rohkein taiteellinen siirto sekä 90-luvun musiikillinen suunnannäyttäjä.
Fire!
Vuonna 1976 Dublinissa perustetun U2:n poikavuodet menivät omaa tyyliä etsiessä. 1970-luvun lopun punkin perimä heijastui vielä Boylla (1980), jonka jälkeen yhtye etsi omaa ääntään uskonnollisuudessaan harhailevalla välityöllä October (1981). Ristiriitaisen levyn jäljiltä nuori yhtye ajautui peräti hajoamisen partaalle, mutta löysi itsensä lopulta omaäänisempänä kuin koskaan seuraavalla albumillaan. Uran suoraviivaisimmalla pitkäsoitolla War (1983) yhtyeen energia keskittyi poliittisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin kärkevämmin kuin aiemmin. Se oli kuin hiomaton alkujohdanto yhtyeen koko uraa seuranneelle kantaaottavuudelle. Paikoin armottomaksikin yltyvän levytyksen jälkeen yhtye alkoi etsiä musiikkiinsa enemmän lämpöä ja herkkyyttä Brian Enon ja Daniel Lanois´n astuessa tuottajiksi.
The Unforgettable Fire onkin U2:n 1980-luvun tuotantoa ajatellen rohkein taiteellinen siirto. Eno ja Lanois hakivat lempeyttä ja tunnelmallisuutta yhtyeen musiikkiin uudistamalla koko soitinkirjon. Larry Mullen Juniorin lujaa iskevä rumpusointi sai hienostuneempia piirteitä, The Edgen kitarailmaisuun löytyi vaikutteita ambient-musiikin suunnalta ja yhtye alkoi käyttää tuottajiensa kannustamana ensimmäistä kertaa koskettimia tuodakseen levylle unenomaista tunnelmaa. Eno ja Lanois painottivat improvisaation ja intuitiivisuuden merkitystä sävellystyössä, josta tuloksena syntyi mm. kokonaan improvisaatiolle perustuva Elvis Presley and America.
Harvalla pop-levyllä on viimeisen 30 vuoden aikana ollut sellaista albumin avaavaa nelikkoa kuin The Unforgettable Fire:lla. Larry Mullenin mutkittelevan rullaavalla rumpukompilla starttaava A Sort of Homecoming toivottaa tervetulleeksi jälkipunkin mielenmaisemiin. Martin Luther Kingille omistettu hittisingle Pride (In the Name of Love) sykähdyttää yhä (”Early morning/April 4/shot rings out in the Memphis sky/Free at last, they took your life/They could not take your pride”). The Edgen haastavalla kitarakuviolla riivattu Wire tekee tiliä rock-maailman huumehoureisuudesta, jonka jälkeen taiteellinen nimikkokappale The Unforgettable Fire puhdistaa ilman hauraalla kauneudellaan. Kappaleen eeppisen kaaren luovat yhteistyössä The Edgen kitarat ja irlantilaisen jazz-muusikko Noel Kelehanin jousisovitukset. Muistorikkaan pitkäsoiton tähtihetkiin lukeutuu myös massiivinen Bad, jonka uskalias Live Aid -tulkinta vuodelta 1985 edustaa definitiivisintä U2-hetkeä, vaikkakin juuri sen kautta Bonon myöhemmän kauden messiashahmolle luotiin kasvupohja. Allekirjoittaneelle nimenomaan nuo Live Aidissa tehokkaasti käytetyt parikymmentä minuuttia olivat lähtölaukaus yhtyeen ihailulle. Muistan laulaneeni ja soittaneeni tennismailalla Sunday Bloody Sundayta traktorin perälavan toimiessa esiintymisareenana. Say No More!
Lempeän The Unforgettable Firen kaupallinen menestys toi U2:n askeleen lähemmäksi maailmanlaajuista läpimurtoa. Samalla se aloitti U2:n yhä jatkuvan yhteistyön Enon ja Lanois’n kanssa. Omaleimaisella tavalla mestarillisen levyn kruunaa yhtyeen lähes koko uran hovikuvaajana toimineen Anton Corbijnin kansikuva. Athlonen kaupungin lähellä, Moydrumin linnan pihalla otettu upea mustavalkokuva dokumentoi albumin tunnelmallisuuden osuvasti. Jylhä maisema sopii kansikuvaksi myös siksi, että yhtyeen henkisenä kotina levytysprosessin ajan toimi County Meathissa sijaitseva Slanen linna.
Achtung!
Koko 90-luvun musiikillisena suunnannäyttäjänä toiminut Achtung Baby on U2:n uran tunnustetuin magnum opus, levy joka tulee määrittämään yhtyeen uran aivan loppupisteeseen asti. Levy oli jo ilmestyessään todellinen jättisuksee, siltä poimittiin kolme sinkkulistojen ykköseksi kohonnutta kappaletta (The Fly, Mysterious Ways, One) ja pelkästään jenkeissä levy on tähän päivään mennessä myynyt yli 8 miljoona yksikköä. Maailmanlaajuiset lukemat pyörivät raakojen arvioiden mukaan jossain parinkymmenen miljoonan hujakoilla.
Kaupallinen menestys on kuitenkin toisarvoista taiteellisen puolen kanssa. Ja tässä yhtälössä U2 onnistui täydellisesti. Achtung Baby on monitasoinen ja paikoin haastavakin teos, josta löytyy kuitenkin riittävä annos sekä helppotajuisia koukkuja että mieleenpainuvia melodioita jopa ”keskivertokuulijan” makuun. Myös levyn ajankuva osui tismalleen maaliinsa – 90-luvun alussa Berliinin muurin ja oikeastaan koko itäblokin kukistuminen loivat maailmaan ilmapiirin, jossa poliittiseen vaikuttamiseen ja muutosvoimaan oli jälleen lupa uskoa. Achtung Babylla U2 sinänsä jätti politikoinnin muille, mutta levy kuvasi tätä ilmapiiriä enemmän kuin osuvasti. Toinen merkittävä seikka oli, että U2 ei ottanut enää itseään niin vakavasti. Hurmoshenkinen ja huumorintajuton Joshua Tree-aikakausi sai väistyä parodian, kokeilevuuden ja jopa ylilyövän kitsch-henkisyyden tieltä. Vielä pari vuotta aiemmin olisi ollut vaikea kuvitella U2:n jäsenen sonnistautuvan kärpäslaseihin ja nahkakuosiin, saati sitten poseeraavan julkisesti munasillaan, mutta nyt se tuntui täysin luonnolliselta. Ensimmäisen ja oikeastaan ainoan kerran U2 tuntui oikeasti vaaralliselta, autenttiselta rock-bändiltä.
Muistan vielä hyvin sen hetken kun ostin Achtung Babyn (c-kasettina tottakai) Hyvinkään Anttilasta alkuvuodesta 1992. Kyseisen kaupan levyosastolla oli jonkinlainen uudenvuoden kampanja, jossa uusiakin kasetteja myytin puoleen hintaan. Hintaa Achtung Babylla oli siis kokonaiset 40 markkaa ja kun vaakakupissa painoi 120 markan arvoinen cd, oli valinta helppo. Aivan alkuun en tiennyt oikein mitä ajatella Achtung Babysta. Avausraita Zoo Station tuntui lähinnä kiusanteolta ennen todellisten kappaleiden alkamista ja b-puolen loppupuolen mietiskelevämpi materiaali ei oikein löytänyt maaliaan 16-vuotiaan lukiolaisen mielenmaisemasta. Hittisinglet olivat toki rautaista valuuttaa ja niiden perusteella tuli hyllyyn hommailtua useampikin bändin vanhempi levy. En pitänyt niistä yhdestäkään lähellekään yhtä paljon kuin Achtung Babysta, mutta näin jälkikäteen on helppo tajuta miksi. Kun on kerran päässyt laadun makuun, on vaikea enää tyytyä heikompaan.
Achtung Baby aloitti U2:n kriittisen itsetutkistelumatkan rock-tähteyden ytimeen ja ei suinkaan jäänyt tämän saagan ainoaksi osaksi. Hajanainen, mutta kiehtova (ja paljon mainettaan parempi) Zooropa koottiin Achtung Babyn rippeistä ja matkan päättänyt Pop oli eräänlainen postmodernismin ja sarkastisen ajattelun lopputyö. Vaikka tätä yhtä 90-luvun merkittävimmistä trilogioista voidaan käsitellä myös yhtenäisenä kokonaisuutena, ei joukon helmestä ole mitään epätietoisuutta. Sen paikan on Achtung Baby lunastanut pysyvästi.
Teksti: Otto Suuronen ja Jari Jokirinne, bändikuva: Anton Corbijn
