Bluesounds: Black, 1980
05.01.2011
Dave Lindholmin uran kovimpiin kuuluvaa levyä leimaa monimuotoisuus sekä sillä kuultavien Lindholmien moninaisuus.
Noin neljäkymmentävuotisen levytysuransa aikana Dave Lindholm on ollut hyvin tuottelias. Oman runousoppinsa luonut laulaja-lauluntekijä on jättänyt jälkeensä liudan ikimuistoisia biisejä ja levyjä, mutta myös ihme koulukuntiin jakautuneita näkemyksiä siitä, onko hän parhaimmillaan yksin vai ryhmässä, akustisena vai sähköisenä, suomeksi vai englanniksi, tähtenä vai rivimiehenä, bluesina vai ei. Ihme siksi, että jokainen koulukunta samalla sekä oikeassa että väärässä.
Lindholmin (laulu ja kitara), Ari Vaahteran (basso ja laulu) ja Zape Leppäsen (rummut ja laulu) muodostaman Bluesoundsin vuoden 1980 esikoispitkäsoitto Black on ollut tapana luokitella blues rockiksi, mikä tekijöiden taustojen ja osin levynkin perusteella on ihan ok. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että esim. Lindholmin kuulemien Talking Heads -levyjen vaikutus sekä kokonaisuuden minimalistisuus vievät ajatukset helposti myös kohti uutta aaltoa, taiderockia sekä saksalaisia junnaajia.
Olen tottunut kuulemaan vääränlaista versiota Blackista, mutta en edellä mainituista syistä. Siirrettyäni levyn taskusoittimeeni, jämähtivät biisit aakkosjärjestykseen, jolloin vain Waiting For A Heart on yhtyeen tarkoittamalla paikalla, viimeisenä. Minun kokonaisuuteni koostuu siis samoista osista kuin originaali, se on vain rakentunut hieman eri tavalla. Pohjimmiltaan kyse on samasta albumista, mutta ei voi kiistää etteikö biisijärjestyksellä olisi väliä.
ABCPW aloittaa Blackin aivan eri tavalla kuin yhtyeen ykköseksi tarkoittama C.C. Less – edellä mainittu on erittäin vauhdikkas, liki räjähtävä reilun puolentoista minuutin pyrskähdys, jolla aloitettaisiin Wiren kaltaisen yhtyeen levyjä. Myöhempi on sen sijaan hitaan hinkkauksen, melko simppelisti toistuvan riffin, rauhoittavan komppailun ja toteavan, puheenomaisen laiskan laulun aloitus, joka tuntuu (vaikkei ole) hapuilevalta samalla tavalla kuin Televisionin biisit. Ei kovin blues, vaikka sitäkin.
Vaikka yhdeksän biisin mittaiselta, täysin mustalla kannella vuoratulta albumilta on löydettävissä sinisiäkin sävyjä, katsoo kokonaisuus eteenpäin. Uuden aallon iskeydyttyä Suomenkin rannoille 1980-luvulle tultaessa, olisi ehkä jopa helpompi liittää Black tähän, tuolloin vielä perinteettömään suuntaukseen. Läpi albumin kuultavat kevyen kirkkaat, paikoin liki helisevät kitarat sekä rytmipuolen vähäeleisyys tukevat ajatusta. Toisaalta taas levyn sielukkuus tai jonkun Parahuan kaltainen, akustisen kitaran jumista ja huilusta rakentuva alta puolitoistaminuuttinen harras kaunokki kertoo jostain aivan muusta.
Blackin pääteos on tietenkin T.H.E. World (eli The Heroin Effected World), nakuttava kymmenminuuttinen muistutus siitä, kuinka vähän täydelliseen biisiin tarvitaan. Alkunsa perusteella lähinnä popbiisiltä vaikuttava teos voi olla musiikillinen kuvaus jostain ylimaallisesta, joka tuntuu ikuiselta tai jonka ei koskaan haluaisi päättyvän. Kitaran ja rytmiryhmän nakuttaminen on samalla leimallista koko albumille ja sen intuitiiviselle luonteelle, mutta kuten levyllä myös T.H.E. Worldilla on useampia puolia.
Blackin monimuotoisuudelle on leimallista sillä kuultavien Dave Lindholmien moninaisuus: lakoninen runonlausuja-Dave on yhtä tärkeä osa Bluesoundsia kuin runsasteleva kitarasankari-Lindholm tai tiukasti paikkansa tietävä yhtye-Ralf. Osin hajanaiselta vaikuttava esikoinen on Bluesoundsin paras aikaansaannos, mahdollisesti myös paras yhtyelevy, jolla Dave Lindholm soittaa – ennen kaikkea Ari Vaahteran näkemyksen takia. Talking Headsin levyt Lindholmille esitellyt basisti myös miksasi Blackin, eikä sessioissa nähty varsinaista tuottajaa. Olisi melkein Vaahteran osuuden täydellistä aliarvioimista väittää, että Bluesounds oli Dave Lindholmin yhtye.
Kuten niin usein, myös Bluesounds hajosi keulakaksikon erimielisyyksiin. Vuoteen 1982 mennessä yhtye julkaisi Blackin lisäksi kolme albumia, joista yksi oli liveäänite. Bluesoundsin jälkeen Lindholm jatkoi uraansa tekemällä enemmän tai vähemmän arvostettuja soololevyjä ja soittamalla eri yhtyeissä, joista yksikään ei tehnyt mitään Blackin veroista. Ari Vaahteran Bluesoundsin jälkeiseen uraan mahtui mm. muutama jo unohdettu soololevy, Poptones-niminen yhtye, jäsenyys Kauko Röyhkän bändissä sekä tuottajana toimiminen liudalle kotimaisia artisteja, ennen kuin hän kuoli vuonna 2003 hieman ennen viidettäkymmenettä syntymäpäiväänsä.
Teksti: Jani Ekblom
Livekuva: Kari Riipinen
