03.01.2011
Suomen kenties toiseksi legendaarisimman keikkapaikan menneisyyttä lähestytään pienoishistoriankirjoituksen merkeissä.
Jelmu ry
Tavastian jälkeen valtakunnan legendaarisinta rock-klubia etsittäessä nousee Jyväskylän Lutakko yhdeksi varteenotettavimmista vaihtoehdoista. Entisellä tehdasalueella junaradan ja rantaväylän varressa uhmakkaasti pönöttävä punatiilinen rakennus on toiminut Jelmun – Jyväskylän elävän musiikin yhdistyksen – päämajana jo kunnioitettavat 20 vuotta. Tomi Tuomaalan kirjoittama ja Jelmun itsensä kustantama teos Schaumaninkatu 3 – Tanssisali Lutakko 1990-2010 kertoo näiden kahden vuosikymmenen tarinan, joka hahmottuu ennen kaikkea päättäväisyyden, hölmöyden rajoja venyttävän tekemisen vimman ja uskollisuuden muotokuvaksi.
Au Pair -yhtyeen solistinakin tunnettu Tuomaala lähestyy kohdettaan perusteellisen pienoishistoriankirjoituksen merkeissä. Päähenkilöitä on kaksi: rakennus ja Jelmu, joista ensimmäisen juuret ulottuvat 1950-luvun alkuun saakka. Talon menneisyys leipomona kytketään maltillisen kompaktisti Jyväskylän ja suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutoksiin. Myös paikallisen musiikkitoiminnan käynnistelyn kuvausta huomaa lukevansa mielellään. Tuomaalan jutusteleva, lämpimästi koominen, mutta toisaalta myös journalistisen jäntevä kerronta pitää etenkin Jyväskylää tuntevan lukijan tiukasti otteessaan. Toisaalta tässä piilee myös teoksen mahdollinen heikkous, sillä aluetta ja ihmisiä tuntemattomalle näinkin pieniä kuvioita tutkiva teksti saattaa tuntua liikaa sisäpiiridokumentilta.
Henkilögallerialtaan teos täyttyykin Lutakon omista voimahahmoista ja aktiiveista, ei niinkään talossa vuosien varrella esiintyneistä artisteista. Fokuksen valintaa voi sisäänpäin kääntyvyyden uhasta huolimatta pitää onnistuneena. Ylimalkaisten ”täällä on aina ollut kiva soittaa” -muistelojen sijaan teoksessa puhuvat ihmiset, jotka ovat äärimmäisimmissä tapauksissa luovuttaneet klubin toiminnalle koko elämänsä. Kesäopintotuilla on hankittu kaljaa myytäväksi illan keikalle, asbestia on nielty, ruusuja istutettu ja turpiin saatu (asiakkaalta, joka on ensin oksentanut päälle). Tragikoomisten sattumusten kautta teos avautuu pyyteettömän talkoohengen ylistykseksi, mikä taas tekee siitä relevanttia luettavaa kelle hyvänsä. Jo pelkästään vuosikausia vaivanneista talousongelmista, häätöilmoituksista ja purku-uhista selviytymisen kuvauksena Schaumaninkatu 3 on jännittävä tapaus.
Jos tekstissä vallitseva jelmulainen tarinointi saattaakin paikoin horjahtaa Lutakon ainutlaatuisuuden liialliseksi korostamiseksi, voi lukija tällöin keskittyä nauttimaan teoksen hienosta visuaalisesta ilmeestä. Wille Naukkarisen taitto on harmaan ja mustan sävyissä kulkien eläväistä, aiheensa näköistä. Runsaasta kuvamateriaalista erottuvat edukseen etenkin Kalle Björklidin ja Sami Perälän komeat liveotokset. Kahvipöytäpotentiaalia teoksesta siis löytyy.
Schaumaninkatu 3 – Tanssisali Lutakko 1990-2010 on jokaiselle klubilla aikaansa viettäneelle täyttä herkkua ja muillekin jyväskyläläisille suositeltava pala paikallista historiaa. Sinnikkyyskuvauksena siinä on yleisinhimmillistä vetoa, mutta ennen kaikkea teos auttaa pitämään mielessä kuinka ilman näkemyksellisiä taustatoimijoita minkäänlaista rock-kulttuuria ei tässäkään maassa olisi olemassa.
Teksti: Antti Hurskainen
