Valoa Festival - perjantai
19.11.2010
Artturi & Yo-talo / Tampere
Toista kertaa järjestetty Valoa Festival luotti tänä vuonna saksalaisiin vieraisiin ja ennakko-oletuksena lo-fi-elektro-höpöhöpö-bilemusaa jo vuosikymmeniä tahkonnut Stereo Total olisi viimeistään se magneetti joka vetäisi indiekansan Yo-talon perjantain sykkeeseen. Mutta kuinkas kävikään?
Ei kuudelta Artturissa alkanut ja yhdeksältä Yo-talolla jatkanut seitsemän bändin kattaus missään nimessä tyhjille seinille joutunut soittamaan, mutta missään nimessä varmasti odotettua salin täyteyttä ei tavoitettu. Mikä oli sinänsä hämmästyttävää, koska perjantaina ohjelma oli rakennettu mukavan monipuoliseksi mutta silti linjakkaaksi. Kaikki artistit olivat ennakkoon kiinnostavia, niin uudet tulokkaat kuin vanhat suosikit. Hintakin oli inhimillinen, joten missä vika? Markkinoinnissa? Pääesiintyjien valovoimassa? Yleisössä? Tampereessa?
Illan aloitti Artturissa soolona esiintynyt Janne Laurila, joka yksinäänkin onnistui luomaan kappaleisiinsa parhaimmillaan mukavasti väreilevän tasapainon piinatun sielun bluesin ja enkeliäänisen optimismin välille. John Prinen vietnam-kappale Sam Stonella aloittanut Laurila julkaisi soolodebyyttinsä vuosi takaperin ja siltä kuullut Kultaisia pisteitä, Etelään ja Pitkää viivaa kantoivatkin Jannen keikkaa. Uutta materiaalikin oli kolmisen kappaletta mukana setissä, joista ei ehkä ihan kaikkea saatu vielä irti pelkällä akustisella kitaralla. Toki taattua laatua rutinoituneelta esiintyjältä nekin. Ja hyvin sopi Jannen repertuaariin myös Tehosekoittimen ikiklassikko Maailma on sun. Jannen järjestäjille tarjoama piruilu Valoa Festivalin hengen vastaisesti hiukan hämärästä lavasta toisaalta hymyilytti, toisaalta hetkittäin läpänheitosta tuli sellainen fiilis ettei Janne juuri olisi halunnut tapahtumassa edes esiintyä…
Johtuen jonkinlaisesta teknisestä säädöstä Wedding Crashers sai lyhyimmän ajan käyttöönsä mutta ei turhia moisesta piitannut vaan käytti etsikkonsa oikein hyvin. Etukäteen ajatus vekkulimaisesta powerpopista yhdistettynä Artturin sangen kyseenalaiseksi todettuun akustiikkaan ei kuulostanut järin houkuttelevalta yhtälöltä. No, ainahan saa epäillä, mutta tällä kertaa stadin rokkikollit kyllä pyyhkivät skeptikolla lattiaa. Meiningistä huokui spontaanin vapautunut välittömyys ja soitto svengasi. Myös kahden lead-laulajan kombo ilahdutti; parhaimmillaan käkkäräpäisen kitaristi-vokalisti Esa Pottosen ja basisti-solisti Oskari Halstin saumaton yhteispeli toi mieleen uusiseelantilaisen Flight of the Conchords in duo-hassuttelun. Ja olivat ne sounditkin yllättävän siedettävät, vaikka rumpali-Pepe hivenen himmailemaan joutuikin.
Setin dramatiikka piirtyi kasvavan käyrän muotoon tunnelman kehittyessä kitkattomasti herkistelystä kohti energisempää kohkausta. Heti kärkeen täräytetty, akustisesti kitaroitu ja timantinkovalla hittimelodialla varustettu Brenda esitteli kuulijalle ”kuokkavieraiden” vahvuudet tyylikkäässä paketissa. Monipuolinen mutta tasaisen varma setti huipentui, kun jytisevä single Electric Butt pörähti ilmoille sähköistäen kyynisimpienkin rockpoliisien takalistot.
Suomalaisen power popin ikuinen lupaus Penniless oli väärässä paikassa. Shown ja tosifanien kannalta ahdas kapakinnurkka toimi ihan hyvin mutta kolme sähkökitaraa, samalla lailla soitettu viisikielinen basso ja tymäkkä rummunlyönti synnytti sellaisen vallipuuron, että en tiedä kuulivatko herrat itse lainkaan kuinka paskat laulusoundit sieltä alta puski korviin? Toki yhtyeellä on erinomaista biisimateriaalia jokaisella viidellä albumillaan, mutta Artturin todellisuudessa niin iloinen riehakkuus kuin komeat kaaret ja taidokkaat nyanssit jäivät aika paljon siitä mihin parhaimmillaan on päästy. Tyrnävät soundit eivät toimi ihan joka paikassa – toki Pennilessin kokonaisuuteen KUULUU päällekäyvän tymäkkä sähkökitara mutta biisien kannalta ilmavampi ote olisi voinut Artturissa helpottaa. Joka tapauksessa, minun mielestäni kotimaan ykköskaartin kitarabändi olisi ilman muuta kuulunut Yo-talon hiukan enemmän tilaa mahdollistavalle lavalle.
Keikkahan oli sinänsä taattua laatua – biiseissä painotuttiin tuoreimpaan lättyyn vaikka toki edellisen erinomaisuuden tarjonnasta ainakin Departures ja Perfume oli kelpuutettu mukaan. Basisti Kimmo Kurittu ei kauaa jaksanut lavan ahtautta vaan lähti bassoineen soittelemaan yleisön puolelle ja Alisaaren veljesten keskinäinen kettuilu ja rakkauden jakaminen hymyilytti. Ihan vihoviimeisiä encorevalintoja en ehtinut kuulla, kun tiukka aikataulutus vaati siirtymistä tien toiselle puolelle.
Siellä olikin sitten tarjolla jotain ihan muuta. Kokeellisen elektron trio Konev oli ottanut vahvistuksekseen tunnustetun kantelettaren Eva Alkulan, joka on erikoistunut mm. elektroniseen sekä japanilaiseen etniseen fuusiomusiikkiin. Alkulan järeä kannel oli yhdistetty piuhalla Konevin koneisiin, joten mitään puhdasta kantele-näppäilyä ei kuultu oikeastaan lainkaan vaan soitinta käytettiin säröisesti junnaavana sähkökielisoittimena, joka ahdettiin efektikoneen läpi. Huolimatta siitä että Alkula erottui muuten keltaisiin työsadevaatteisiin sonnustautuneesta Konevista ulkoasultaan, ei kantele noussut mitenkään soolosoittimeksi kokonaisuudessa vaan oli enemmän olennainen osa leveään elektromaailmaan jossa keskityttiin kiitettävän paljon enemmän maalailuun kuin tylsään tamppaamiseen. Lyhyt ja ytimekäs esitys oli väritetty vielä toimivalla videoshowlla. Oikein mielenkiintoinen ja suhteellisen toimiva alkupala Yo-talon illan tarjonnalle.
Festivaalin suurin pysäyttäjä oli kuitenkin vain akustisen kitaristimiehen kanssa esiintynyt Yona. Konevin kasattua kamansa kokoon, lavalle astuu hiukan vaatimattoman oloinen tyttö ja pitkänhuiskea rastapäinen poika kitaroineen. Kitaristi alkaa näppäillä heleitä sointuja nukkavierusta nylonkielisestään, ja dj:n soittama taustamusiikki vaimenee. Sitten tyttö avaa suunsa. Äsken vielä meluisasti rupatelleen väen katse nauliintuu lavalle. Tilaisuus muuntautuu sillä sekunnilla kuin messiaaniseksi hartaushetkeksi. On ainoastaan kitara ja naisen jumalallinen ääni – kaikki muu ympärillä katoaa.
Joskus tasapaksujen keikkojen harmaudessa taivaltaessaan saattaa unohtua, millaisesta pakahduttavuudesta livemusiikissa voi parhaimmillaan olla kyse. Allekirjoittaneelle Yonan ja hänen ”liikkuva pilvi” -kitaristinsa heittämä hauraankaunis duo-keikka oli päräyttävä muistutus elävän musiikin kyvystä koskettaa syvimpiä emootioita. Levyltä tutun orkesterin puuttuminen toi tilaa Yonan aina kuulaan viettelevästä hempeilystä väkevämpiin revityksiin yltyvälle äänenkäytölle, jota akustiset kitarat ja ukulele elegantisti tukivat. Vaikka äänimaailma koostui pienistä elementeistä, se kuitenkin kuohui kaikilla tunnerekisterin taajuuksilla. Mieleen pulpahtavat Jippu-vertaukset voi jättää sikseen, sillä vaikka näiden kilpasiskosten väliltä löytyneekin samoja sävyjä, on Yonan turmeltumaton rehellisyys hyvin etäällä tuon teennäisyyden papittaren tekemisistä. Hän muun muassa pyysi sulkea Yo-talon sivuoven, kävi kesken esityksen vessassa ja tohti jopa laulattaa yleisöä, joka ei juuri hänen biisejään tuntenut. Sympaattista.
Yonan lähes uskonnolliseen heräämiseen vertautuvasta keikasta toipuva sali joutui palaamaan takaisin karuun todellisuuteen muodikkaan indierockin muodossa, kun kovasti hypetetty blogilemmikki French Films täräytti ensisoinnut ilmoille. Tämän pääkaupunkilaisen bändin post-punkvivahteinen, surf-mausteilla höystetty rock tulee takuulla tulevaisuudessa täyttämään salin kuin salin joraavilla hipstereillä, mutta vielä Valoa-festareilla lavan edustalle ei pahemmin tungosta muodostunut. Veto kuitenkin tihkui nuoruuden energiaa, ja pienestä jännityksestä huolimatta pojat tarjosivat oikein viihdyttävän shown. Mehevät bassonlinjat ja jyhkeät rumpukompit potkivat rintakehää, mutta vokaalien ja kitaroiden osalta äänimaailma edusti taas sitä kuuluisaa yo-talomössöä. Harmi, sillä laulajan tyylikäs, iancurtisvivahteinen ääni olisi ansainnut enemmän tilaa – nyt se vain kimpoili betoniseinissä levähtäen metalliseksi kaikupuuroksi.
Tätä oli odotettu – saksalainen pitkän linjan suosikkiyhtye Stereo Total. Tampereella. Täydessä iskussa. Vuonna 1993 perustettu yhtye on ehtinyt olla monessa mukana ja bändin kulttisuosio oli Yo-talollekin kerännyt joukon tosifaneja jotka osasivat ulkoa suunnilleen jokaisen esitetyn kappaleen. Laulussa, kazoossa, lyömissä ja ties missä vaikuttavan homssuisen mutta ihanan Francoise Cactuksen ja konevelho, laulaja, efektimies, kosketinsoittaja ja ties mitä soittavan tivolipunkkari-viihdyttäjä Brezel Göringin kemia on omaa luokkaansa ja minkäänlaista kuilua yleisön ja bändin välillä ei ollut. Niinpä väkimäärä ei ollut mikään este sille että parisenkymmentä halukasta pääsi lavalle bailaamaan duon kanssa ja Göring pääsi myös surffaamaan yleisön käsien varaan.
Sieltä täältä napsittua pohjamateriaalia hyödyntävä Stereo Total yhdistelee Cactuksen kujertavan laulun ja moninaisten kielivalintojen kuorruttamaan ja yleisön pyllyä liikuttavaan keitokseensa niin autotallipunk-asennetta, lelu-elektroa, lo-fi-henkeä kuin chanson-laulelmallisuutta. Salt n´ Pepa -versiointi Push It kuului eittämättä best of-tyyppiseen biisilistaan, myös yleisöstä mukaan pyydetyn neidon kanssa jammailtu L´Amour à trois oli setin ehdottomia kliimakseja. Uusimman levyn Baby Ouhn I Wanna Be A Mama, Plastics-versiointi I Love You, Oh No, viiden vuoden takaisen Do The Bambin nimiraita ja niin edelleen ja niin edelleen. Vaikka yhtyettä voi toki syyttää siitä että tahkoavat vuodesta toiseen ihan samoilla suksilla niin ei se muuta sitä tosiasiaa että omassa sarjassaan Stereo Total on ehdotonta parhautta ja Yo-talon ja Valoa Festivalin keikka oli mahtava!
Jatka tästä lauantaille.
Teksti: Jussi Saarinen ja Ilkka Valpasvuo, kuvat: Valpasvuo
