Ghost Brigade, Throes of Dawn

Raskasta fiilisrockia, mustiin pukeutunutta tunnelmametallia ja junnausta.

Ghost Brigade mykisti minut keväällä täysin. Todistin bändin live-esiintymistä Seinäjoen Firebox Metal Festissä, jota ennen en ollut kuullut yhtyeen musiikkia sekuntiakaan. Tuolta keikalta ei kuitenkaan ollut lähtemistä, ennen kuin bändin uusin levy oli käyty haalimassa kojulta mukaan. Lavalta välittyneen fiiliksen ja energian määrä ja laatu olivat tehneet aivan poikkeuksellisen vaikutuksen.

Valtavasti kehuja kerännyt Isolation Songs (2009) jatkoi kotona vakuuttelemistani. Bändin raskas fiilisrock pyöri soittimessa sen verran taajaan, että huomasin jopa hakevani oman autotallibändini sävellyksiin samaa henkeä. Siten oli helppo lähteä ajelemaan melkein sadan kilometrin päähän Vaasaan tsekkaamaan, miten homma potkisi nyt, kun biisejä oli ehtinyt kuunnella puolen vuoden ajan. Taitoin matkan vieläpä yksin, kun ilmeni, että kaveripiiristäni löytyy ainoastaan säälittävän sivistymätöntä porukkaa.

Ghost Brigaden lisäksi illan tarjontaan kuului myös helsinkiläisen Throes of Dawnin veto, joka sai osakseen jo avausaktina huomattavan suosion. Hyvällä maulla mustaan sonnustautunut yhtye tunnelmametalloi keskitempoisesti painon ollessa oikeastaan enemmän hiljaisemmissa osuuksissa kuin metallin räimimisessä. Vaikka en ollut tehnyt bändin kohdalla etukäteen edes perinteistä MySpace-tsekkausta, seurasi kymmenen biisin setin mielellään loppuun saakka. Kitaramelodioissa osattiin panostaa purevan tunnelman luomiseen ja vokalistin äänenkäyttö oli valtavan helpon ja itsestään selvän tuntuista. Vaikka hetkeen tarttuminen tuntui olevan koko homman kivijalka, syyllistyi orkesteri mielestäni myös turhaan paikoillaan souteluun, kun melodiat eivät aina tuntuneet kuulijan korvaan yhtä arvokkailta kuin niitä silmät kiinni tulkinneen laulajan. Tasokas ja varma veto kuitenkin, ja kiinnostunutta yleisöäkin löytyi pienestä tilasta arviolta toista sataa.

Ghost Brigaden vuoro koitti vain vartin mittaisen roudaustauon jälkeen. Veto oli aivan yhtä polttava kuin viime näkemälläkin ja esiintymisen intensiivisyys korostui entisestään, kun lava oli pieni ja yleisö aivan kosketusetäisyydellä. Vaikka en ole mikään vaahtoajatyyppi, tuntui keikan loppu koettavan aivan liian aikaisin.

Keikalla huomio kiinnittyi ennen muuta siihen jatkuvaan kärsimyksen mosh-karnevaaliin, joka lavalla pyöri setin alusta loppuun saakka. Touhussa oli todellinen musiikin vietäväksi antautumisen meininki, joka oli aistittavissa viime kädessä vain pienistä eleistä ja irvistyksistä. Kroppaa liikutettiin vimmalla, jonka rinnalla joka metallikeikalla nähtävä standardinomainen tukanpyörittely tuntuu lähinnä teennäiseltä.

Ghost Brigaden kahdesta levystä keikalla keskityttiin nuoremman ja vahvemman Isolation Songsin materiaaliin. Pienestä ja herkästä alkuvoimaisen raivokkaaseen siirtyilevä, paikoin junnaava ahdistusmusa on helppoa fiilisteltävää, ja livenä bändin ansio on nimenomaan se, millaisella väkevyydellä musa revitään soittimista ja sieluista ulos. Jos jotain negatiivista bändistä on kaivettava ulos, kritiikkiä voisi osoittaa siihen, miten biisistä toiseen musiikin pohjavire ja sävy tuntuu loppujen lopuksi pysyvän varsin samanlaisena, vaikka kappaleelle annettaisiin instrumentaaliset, metalliset tai stoner-henkiset vaatteet. Vireen samankaltaisuus kun alkaa välillä häiritä siinä vaiheessa, kun myös biisien sisällä aletaan oikein tosissaan pyörimään yhden riffin ympärillä.

Kenties junnaus saattaa ottaa korvaan; silti koin Ghost Brigaden vedon myötä yhden kovimmista keikoista koskaan. Viimeistään tämän keikan jälkeen luen itseni häpeilemättä bändin faniksi.

Teksti ja kuvat: Jarmo Panula