22.10.2010
Rytmikorjaamo / Seinäjoki
Oli synkkä ja myrskyinen syysilta. Tummat pilvet kerääntyivät Seinäjoen Rytmikorjaamon ylle ja pahaenteisten merkkien ilmeneminen jatkui myös itse rock-klubin sisätiloihin astellessa. Hämärästi valaistussa tilassa erilaiset eliömuodot kyräilivät mitä mielikuvituksellisimpien juomiensa ääressä odottaen lavalle nousevaksi erinäisiä vihaisemman ja synkemmän musiikinalan orkestereita.
Kuulijain odotus palkittiin ja illan aloitti yhtye nimeltä Candy Cane. Vielä laiskanpulskeasta (lue: ei päihtyneestä) yleisöstä huolimatta bändin vesikauhuinen ja jakomielitautinen habitus viehätti suurissa määrin. Levyltä kuulosteltuna ennakkoasenne livesoitannon onnistumiseen oli jokseenkin epäilevä mutta bändi pyyhkäisi anteeksiantamattomalla ilkamoinnillaan moiset aatteet välittömästi unholaan. Kauniin kaoottinen ja rosoisen epätasainen setti piti otteessaan eikä sortunut ennalta-arvattavuuksiin vaikka välillä sirkusmainen sävellysajattelu harhautti kaikki johdonmukaisuuteen taipuvaiset mielet hämmennyksen poluille. Bändillä oli myös visuaalinen puolensa: jäsenistöä oli tuhrittu mitä parhaimpaan black metal-tyyliin ja lavalla nähtiin myös viehättävää oheisrekvisiittaa kuten verinen saha. Candy Canen eduksi laskettakoon myös hieno kontrasti soittajien (etenkin laulaja-kitaristi-symbalisti MN:n) ulkonäön ja ääntelyn välillä. Kyseessä oli ilmeisesti CC:n viimeinen keikka hetkeen rumpalismiehen siirtyessä sivuun pestistään. Oliko kyseessä jollain tavoin uniikki show, mene ja tiedä, mutta yleisön laimeudesta huolimatta jäi keikasta varsin miellyttävä vaikkakin karvas maku. Se kertoo jo jotain olennaista bändin luonteesta.
Pienen tauon jälkeen lavalle astui perin erilaisia tuntemuksia aiheuttanut orkestraatio: oli Oranssin Pazuzun vuoro. Yhtyeen uniikki krautrockin ja black metalin toisen aallon kanssa flirttaileva saundi antaa jo ainutlaatuisuudessaan aiheita suureen kunnioitukseen. Bändin kohdalla liveshowt muodostuvatkin, niin kliseiseltä kuin ilmaisu kuulostaakaan, miltei rituaaleiksi. Kaikesta huolimatta hypnoottinen ja vellova säveltaide ei ole päämäärätöntä hapuilua eikä psykedeliaa vain psykedelian vuoksi. Leijuvimpien osioiden vastapainoksi esiintymistä ryhdittivät äärimetalliset pyrähdykset jotka ikään kuin herättivät kuulijat transsista. Valtaisten pedaalilautojen takaa operoineet soittajat myös loivat jokseenkin avaruudellisen yleissaundin ja allekirjoittaneelle Oranssi Pazuzu tarjosikin illan päräyttävimmät kokemukset.
Bändin setti koostui lähinnä ennaltajulkaisemattomista biiseistä ja arvelisin että suurin osa näistä tullaan kuulemaan ensi kuussa ilmestyvällä splitillä Candy Canen kanssa. Esiintymiselläänkin bändi tuki musiikkinsa mystistä henkeä: yleisön kanssa ei kommunikoitu ja suurimman osan esiintymisen kestosta lavan täytti jo aiemmilta OP:n keikoilta tuttu megalomaaninen savuverho.
Illan päätti death/thrash-rykmentti Deathchain. Bändi kuulosti verrattain kokeellisten lämmittelyaktien jälkeen varsin perinteiseltä, mutta toisaalta suurin osa yleisöstä oli saapunut seuraamaan bändin raivokasta aktia. Erilaisuus Deathchainin ja lämmittelijäbändiensä välissä tuli ilmi myös yleisön huomioimisessa: siinä missä Candy Cane ja Oranssi Pazuzu jättivät kommunikoinnin periaatteessa kokonaan paitsioon, pieksi Deathchainin nokkamies K.J Khaos yleisön alati kasvavaan hurmion tilaan. Kuuluisa moshpitkin pyörähteli yleisön seassa tiuhaan tahtiin. Bändin nopea, täsmäiskuinen ja hyperahdettu musiikki sekä raivokas ilmiasu selvästi sopi yleisölle ja tässä mielessä Deathchain täyttikin pääesiintyjän saappaat ongelmitta. Oman visuaalisen elementtinsä keikkaan toi Cthulhu-naamion taa kätkeytynyt vokalisoija joka toimi eräänlaisen puhujanpöntön takaa. Myös muu rekvisiitta noudatteli H.P Lovecraftin mytologian estetiikkaa ja esimerkiksi parimetrinen Suurten Muinaisten ylipapin ikoni lavan vierustassa oli varsin vaikuttava näky.
Pohdituttamaan jäikin Deathchainin rooli illan tapahtumissa. Bändi tuntui jäävän outolinnuksi outolintujen seurassa varsin perinteisen metallimusiikkinsa kanssa. Yleisö tosin nautti illan päättäjän keikasta silmämääräisesti ns. täysin rinnoin. Mahdollisesti siis olinkin ainoa jonka mieltä vaivasi illan kokeellisemman linjan rikkoutuminen ja jonka mieleen hiipi pelottava ajatus kompromissista esiintyjävalinnoissa. Sitä se on olla taidevemputtelumusiikin ystävä.
Teksti sekä kuvat: Samuli Ala-Lahti
