Frigg

Vittu ku ois viulu ja ossais vielä soittaa – tuntemattomaksi jäänyt rovaniemeläinen koulusiivooja Tommi Liimatan ja Jouni Hynysen kirjassa Rillipää ja läski

Näillä hepuilla ja heputtarella ei takuulla ole kumpaakaan edellä mainituista puutteista. Suomalais-norjalainen kansanmusiikkiyhtye Frigg täytti Tampere-talon pienen salin suurin piirtein puolilleen nykykansanmusiikista kiinnostuneita kuulijoita. Ja soittihan porukka toki muitakin instrumentteja, mutta harvemmin sitä näkee kahdeksanhenkistä orkesteria, jossa on viisi viulistia. Ja vielä harvemmassa bändissä viulistit sijoitetaan lavalla pääosaan, kitaristien eteen. Virkistävää.

Jo pelkästään tästä lähtökohdasta odotettavissa oli kiinnostava ilta. Muutaman ensitahdin (parin ensimmäisen kappaleen) aikana piti tosin sulatella, miten kova ja tottumattomalle varsin riipaisevakin ääni viidestä viulusta voi lähteä. Sen jälkeen Frigg saikin viedä maailmaansa, josta löytyi niin nokkelia polkkapolkuja ja perinteistä kansanmusiikkia kuin viulurokkia ja hypnoottista vuono-indietäkin. Grannen-biisin väliosa soi kuin kelttisävyinen Sigur Rós ilman sähköä.

Vaan eipä sitä pelkillä viuluilla pitkälle vinguttele. Kielisoittimillaan tärkeää tukea tarjosivat Pekka ja Susi -yhtyeestä erilaisiin ympyröihin aikanaan ponnistanut Petri Prauda mandoliinin, sen sukulaisen citternin, suujousen ja säkkipillin turvin, sekä kitarassa velhoillut Tuomas Logren ja kontrabassoa pompotellut Antti Järvelä. Viimeksi mainittu kuuluu maan johtaviin viulisteihin, mutta Friggissä hän pitää huolen rytmistä, mikä omalta osaltaan kertoo viulistien tasosta.

Vaikka konsertti kesti hyvin kahden setin mittansa, virtuooseista koostuvalla porukalla olisi varmasti muitakin paikkoja missä musiikillaan käydä. Ylväällä soittotyylillään Seppo Hovia muistuttaneen norjalaisviulistin (katso kuva!) ja hänen veljensä sävellykset toivatkin mukavasti erilaista kulttuurista näkökulmaa. Sitten kun Friggin albumeilta saadaan pahin perustanhuilu pois, edes taivas ei taida olla rajana tälle erinomaiselle live-bändille.

Teksti: Heikki Väliniemi
Kuvat: Tiina Malinen