25.09.2010
Mustan laidan mäiskettä oli ilmaantunut kirjoittajan pöydälle kohtuullisen monipuolinen pino, joten mikseipä näitä suhteellisen vähän desibeli.netissä edustetun tyylin julkaisuja sitten käsittelisikin hieman yleisestä kaavasta poiketen? Tai tarkemmin ottaen: mitäpä muutakaan sitä tekisi kauniin kuulaana syysiltana kuin istahtaisi sohvalle mukavaan asentoon ja antaisi mustan vyöryn valua ylitseen?
The Wargasm: Holocaust Infernalium
Omakustanne
Oulun tienoilta kotoisin olevan The Wargasmin omakustanteinen ensimmäinen täyspitkä on julkaistu jo alkuvuodesta, mutta menköön tämän kerran. Bändin tyyli on melko perinteikästä melodista blackia, ensimmäinen mielleyhtymä oli yksinkertaistettu Emperor soittamassa Satyricon-covereita. Silkan mäiskeen sekaan on isketty kiitettävästi melodioita ja rockimpiakin osuuksia, mutta kokonaisuutena levy on valitettavan tasapaksu.
Häiritsevimpänä seikkana mainittakoon ärsyttävän muoviset rumpusoundit, jotka syövät ikävän tehokkaasti levyn aggressiivisuudesta kovimman terän. Samaten Prof. Rabies-tittelillä varustetun laulajan rääkynä on liiankin liki Ihsahnin terävää tyyliä – hyvinhän herra tonttinsa taitaa, mutta kuten muutkin levyn osa-alueet, kaipaisi myös laulupuoli enemmän omaa ilmettä. Toivottavasti orkesteri painelee seuraavalla levyllään rohkeammin synkeillä mannuillaan, sillä pintapuolisesti palikat ovat ihan hienosti paikoillaan.
2/5
Svartahrid: Ex Inferi
Soulseller
Ex Inferi on vuonna 1994 perustetun Svartahridin viides täyspitkä. Kuten vuonojen maan edustajain tapoihin (valitettavan usein) kuuluu, on tämäkin orkesteri tiukasti kiinni perinteikkäissä norsecore-juurissaan eikä ilmeisesti aio suuntaansa muuttaa; meininki on kovin ilkeä ja tuima, mutta siinä samalla tuttu ja turvallinen. Norskien tyyli muistuttaa kovasti Immortalia asianmukaisen jylhine äänimaailmoineen ja suhteellisen selkeine melodioineen, joista saa ajoittain napattua tukevan otteenkin, mutta siihenpä se kokonaisuuden anti hyvin pitkälti jääkin.
Bändin kappalemateriaali on niin tyylipuhtaan geneeristä, että nopeasti biisien sisältöä kiinnostavammaksi käy tempon vaihdosten ja rumpukomppien käänteiden kohdilla visailu – ja se ei ole kovin vaikea visa. Ex Inferi on pitkän linjan synkistelijöiltä kohtalainen perussuoritus, joka toimii pienissä annoksissa ihan kepeästi, mutta antoisaa kuuntelukokemusta siitä ei saa, mikäli tahtoo mustan metallinsa kunnianhimoisena ja tinkimättömänä. Omalla tavallaan Svartahrid toki omaa sekä kunnianhimoa että myös tinkimättömyyttä – kai niitä tarvitaan silloinkin kun tarkoituksena on pysytellä paikoillaan?
2/5
Withershin: The Hungering Void (EP)
Canonical Hours
Muutaman vuoden ikäinen ruotsalaiskokoonpano Withershin debytoi täyspitkällä kolmisen vuotta takaperin ja nyt on tullut aika antaa esimakua tulevasta. Kolmen biisin EP:llä on murhaavan tehokas tunnelma, josta on kiittäminen sekä modernin ponnekasta soundimaailmaa, että myös bändin välillä aivan totaaliseen kaaokseen repeävää soitantaa. Kokonaisuuden puoleensavetävyys varmistetaan vielä varsin tyylikkäillä kansilla, joten hyvältä vaikuttaa.
Withershin ei sekään ole mikään omaperäisyyden mallinäyte, tuoden mieleen maanmiehiään, kuten Mardukin tai Dark Funeralin, mutta liekö sillä merkitystä silloin kun homma toimii ja pitää otteessaan? Biiseihin on saatu juuri tarpeeksi tarttuvien melodioiden lisäksi reilusti sävyjä sekä vaihtelua, joten bändillä on seuraavan pitkäsoiton suhteen oivallinen tilanne, mikäli vain kykenevät pitämään palettinsa vähintään yhtä monipuolisena kuin tällä lyhärillä, mutta silti hallitsevat kokonaisuuden. Näin äkkiväärä ja kookas ilmaisu on kuitenkin nopeasti käännetty puuduttavaksi ja pulleaksi.
3/5
Vuohivasara: A Cult Revived
Iron Blood Death Corporation
Vuohivasaran (mikä nimi!!!) toinen levy on melkoinen paakku melodista blackia sieltä teatraalisemmalta laidalta. Toisaalta bändi uhkuu aggressiivisuutta, mutta viihtyy myös hitaissa ja ilmavissa melodioissa välillä varsin hyvin, biisien pituuksien venähtäessä vähän väliä seitsemän minuutin tuolle puolen. Yleistunnelmansa osalta levy toimii yllättävän hypnoottisena, skitsofrenisena reissuna verimyrskyjen ja leudon melankolian välimailla.
Alkuun kiintoisalta tuntuva reissu saa kuitenkin häiritsevän käänteen – ilmeisesti sittemmin kokoonpanosta poistuneen – laulaja I.V. Capricornin maneereiden vuoksi. Miehen raakkuna tuntuu viimeistellyn oloisesti aseteltuihin sanoituksiin nähden ärsyttävän sattumanvaraiselta ja sävyttömältä, eikä siinä vielä kaikki: lauluun on ilmeisesti haettu jonkinlaista aavemaisuutta tunkemalla sitä miksauksessa piiloon kaikujen suohon. Lopputulos on valitettavasti todella rasittava kuunneltava eikä palvele levyn sinänsä varsin kiintoisaa musiikillista antia oikein mitenkään. Toivon mukaan asia on kääntynyt parempaan suuntaan uuden laulajan myötä, sillä näillä eväillä Vuohivasaran potentiaali menee hukkaan.
2/5
Hell Militia: Last Station On The Road To Death
Debenur Morti
Kun Skandinavian tarjonta tuntuu ainakin näillä eväillä joko liian jämähtäneeltä tai keskiverrolta, saapuukin Ranskasta kiintoisa tapaus. Pariisilaisen, monissa kokoonpanoissa marinoiduista alan miehistä kootun Hell Militian toinen täyspitkä on otteiltaan edellä käsiteltyjä orkestereita rähjäisempi ja rujompi, mutta samalla myös kiehtovampi. Bändin tyylissä on kyllä esillä kaikki perinteiset bm-piirteet: sirkkelikitarat, tarttuvuuden ja kakofonian välillä risteilevät melodiat, tylyt vokaalisuoritukset, järjettömät tempot, alituinen tuplabasarivöyhötys, paheksuttavat laulunaiheet ja hankalasti seurattavat, polveilevat biisirakenteet, mutta seassa on myös se harvinainen pisara jäsenten ikiomaa verta – sekä punk-henkeä!
Kuoleman edessä merkityksettömäksi paljastuvan elämän riemukkaiden aihepiirien ympärillä pyörivän albumin tunnelma huokuu parhaimmillaan jotenkin hyvin kosketeltavaa epätoivoa eikä sanallinenkaan ilmaisu jää silkaksi uhitteluksi tai lakonisen rääkymisen perinteisiin. Vokalisti Meyhnach muistuttaa tyyliltään enemmän hardcore/sludge-osaston rähjääjiä, mikä sopii bändin maanläheiseen soundimaailmaan loistavasti. Muutenkin levy muistuttaa enemmän vaikka Convergen Jane Doeta kuin perinteistä vuono-osastoa; musiikilliset yhtäläisyydet ovat melko vähäisiä, mutta vastaavanlaista väkisin puoleensavetävää ahdistusta en muista näin vahvana kokeneeni kovinkaan monen muun levyn parissa. Ajoittain taakka tuntuu jo liiankin raskaalta, mutta yllätykselliset elementit pitävät levyn kuunteluarvon korkealla. The Pig That Became A God-raidalla bändi notkahtaa sludge-jumituksen suuntaan, punk-hengestä sen sijaan kielii parhaiten GG Allin-cover! Kaikesta huolimatta kyse on ehdasta blackmetal-kiekosta - ja ilman muuta yhdestä hienoimpia sellaisia hyvään toviin.
4/5
Teksti: Aleksi Leskinen
