Pienet II – Syyskuu 2010
Backstabbing Bastard: Shipwrecked
Musiikkinsa monipuolisuudella ja tapahtumarikkaudella aiemmin huomiota herättänyt Backstabbing Bastard on päättänyt kääntää kelkkansa kuulijaystävällisempään suuntaan. Ripauksella thrashia maustettua melodista metallointia tarjoillaan hieman Bullet For My Valentinen tapaan huudon ja puhtaan laulun vuorotellessa tarkasti toisiaan kunnioittaen.
Tälle kaksibiisiselle promolleen yhtye on karsinut musiikistaan pois kaiken yllätyksellisyyden korvaten sen radiosta tutuilla rakenteilla ja laskelmallisuudella. Kolmiminuuttisesta nimibiisistä löytyy klassisen bridgenostatuksen takaa iso kertosäe, loppupuolella vastaan tulee lähinnä muodollinen väliosantynkä ja koko kakun kruunaa lopun modulaatio. Ei sillä, etteikö bändi saisi halutessaan muuttua kaupallisemmaksi, mutta silloin bändi tarvitsisi voimakseen todella vahvoja kertosäkeitä tai sitten jotain, joka erottaa yhtyeen muista. Nyt Backstabbing Bastard on vakuuttavilla soundeilla varustettua ja mukavan menevää, mutta loppupeleissä täysin vaaratonta, ihan-ok-kertosäkeillä varustettua radiometallia, joka tuskin jää tämän julkaisun myötä kovin monen mieleen.
Jarmo Panula
Bill Skins Fifth: Act One
Uhrilampaista itselleen nimen napannut salolainen
Bill Skins Fifth on saanut valmiiksi ensimmäisen pikkukiekkonsa. Neljän biisin mittainen näyte osoittaa, että rohkeus ryhmältä ei ainakaan käy vähiin. Act One pyrkii rohkeasti yhdistämään metallin eri puolia ja laulukielenäkin jokaisessa neljästä biisistä toimii sekä suomi että englanti.
Nopeat kappaleet puristetaan ilmoille kiivaina ryöppyinä, joissa avainsanoja ovat teknisyys, tempo ja riffit. Vokaaleista ja toisesta kitarasta vastaava
Henrik Hömppi sekä ykköskitaristi
Aamos Ylönen saavat selkeimmin piirrettyä raivonsa ilmoille, tosin rytmiryhmä ansaitsee työstään myös hatunnoston. Biisit kertaavat modernin metallin tuttuja kuvioita vähän turhankin tarkkaan, minkä takia bändin oma ääni jää vielä tällä ensimmäisellä yrityksellä taustalle. Lisää työtä, keikkoja sekä kokemusta, niin eiköhän se siitä lähde urkenemaan.
Mika Roth
Division XIX: Mobilization
Joensuulaiselle
Division XIX:lle on kertynyt jo päälle vuosikymmenen verran soittohistoriaa ja löytyypä yhtyeen diskografiasta jopa vuosituhannen alussa julkaistu kaksikielinen omakustannealbumi. Yhtyeen uusimmalla julkaisulla toiminta vaikuttaa reilusti menneitä uskottavammalta selkeää imagoa myöten, kun laulukieleksi on valikoitunut pelkkä englanti, levyn kansia koristaa sotilas ja palava horisontti, ja demon ensimmäinen biisikin starttaa (milläpäs muulla kuin) konekiväärin laukauksilla.
Musiikillisesti Division XIX sohii vähän joka suuntaan, mutta tekee sen varsin hallitusti. Deathiin pohjautuvaa paahdetta maustetaan paikoin palavan kirkon, paikoin ratsastavan ritarin mieleen tuovilla syna- ja kitarasoundeilla. Biiseissä tapahtuu valtavasti ja raivo, melodisuus, mielipuolisuus sekä omaperäisyys pyörittävä pientä piiriään kätösten pitäessä toisista tiukasti kiinni. Vaikka kaikki biisien suunnanmuutokset ja kompinkäännökset eivät ole tarpeellisia, monisyinen paketti pysyy ihailtavan hyvin kasassa ja biisien pituudetkin pysyvät aisoissa 3-4 minuutin välillä. Demon kolmesta kappaleesta ainoastaan
The Dead of the Night jää hieman mitäänsanomattomaksi. Kiinnostavaa, lupaavaa, piristävää.
Jarmo Panula
Efreet Sultan: Retribution (demo 2010)
Efreet Sultan nimeää esikuvikseen israelilaiset
Melechesh ja
Orphaned Land orkesterit, joista ensimmäinen on black ja jälkimmäinen taas death/doom metallia soittava yhtye. Esikuviensa tavoin Efreet Sultan käsittelee Lähi-Idän ongelmia ja on ottanut vaikutteita niin juutalaisesta kuin arabialaisestakin kulttuurista - mielenkiintoinen valinta keskisuomalaiselta bändiltä.
Itämaista henkeä on pyritty luomaan viskaamalla kitarariffien sekaan vähän buzukia ja omia polkujaan kulkevaa perkussiointia, eikä yritys ole suinkaan ponnetonta. Avausraita
Bazaar Yell ei käy ihan kaikilla sylintereillä, vaikka biisissä paljon hyvää onkin. Ärhäkämpi
Essence of Humanity puskee hiukan pidemmälle, tosin nopeiden rykäysten kohdalla pakka tahtoo levitä, eikä soolokaan istu ongelmitta paikalleen. Ideoita yhtyeellä piisaa mutta valmista ei tahdo syntyä, joten ehkä jalostustasoon kannattaisi vastaisuudessa kiinnittää lisää huomiota, jotta sinänsä mielenkiintoinen kaava voisi toimia tehokkaammin.
Mika Roth
Iloruiske: Promo 2010
Iloruiskeen kolmibiisisen promolevyn kappalelistaan nimien perään merkitty lisäsana ”demo” kuvaa äänitettä hyvin. Todella alkeellisista nauhoituksista on kyse, mutta
Tuomas Mäkelän riisuttuihin mies ja kitara -tulkintoihin äänitysmetodi suhinoineen kaikkineen sopii varsin hyvin. Mäkelän hento ja tuplattu laulu tuo ensimmäisenä mieleen edesmenneen
Elliott Smithin, ja kappaleista varsinkin päätösraita
Viimeinen yö heroiinisatamassa asettuu musiikillisestikin melko lähelle hissuttelijamestarin tuotantoa.
Jo mainittu päätöskappale sekä avaus
Kaikki on kaunista supernovana vihjaavat jo nimillään siihen, että lyyrisesti Mäkelä liikkuu hieman keskivertoa korkealentoisemmissa tunnelmissa. Pientä ylidramaattisuuden lemua on ilmassa, muttei liikaa. Sävellysten tasolla Iloruiske ei tarjoa mitään kovin omaperäistä, eikä promosta voi huikeita ylisanoja ladella, mutta homma toimii ihan hyvin. Ainakaan liiasta koristelusta ja kikkailusta Iloruisketta ei voi syyttää. Hauskana yksityiskohtana
Loppulaulun melodia tuo mieleen
Zen Cafén
Talo-kappaleen, vaikka tyylillisesti yhteyttä ei olekaan.
Tommi Saarikoski
Morse:
Morse
Helsinkiläinen
Morse on tuore tuttavuus, joka tekee itseään tykö neljän kappaleen äänitteellä. Vuoden 2009 lopulla perustetussa yhtyeessä soittaa entisiä
The Dancen,
Waterloon ja
Tirehtöörien jäseniä, joten ensi kertaa ei olla pappia kyydissä. Morsen melodinen pop on puettu keskitempoisen kitararockin vaatteisiin, ja onnistuu tässä tempussa varsin hyvin. Melodioita yhtye ei säästele. Morse on pohjimmiltaan selkeästi pop-yhtye, vaikka säröä ja vauhtiakin piisaa. Jotain perin 90-lukuista tässä indie-/alternative lite -vedossa on, ja referenssejä voisi luetella ison litanian.
Toni Liikasen herkän nörtähtävä laulu istuu säröisiin voimakertosäkeisiin kuin telecaster popparin kaulalle ja muutenkin homma toimii oikein hyvin. Kaikki biisit ovat omassa sarjassaan hyviä, soitto toimii, kokonaisuus on tasapainoinen eikä soundeissakaan ole valittamista. Seuraavaksi on aika heittää peliin vielä enemmän omaa jotta Morse myriadien kitarabändien seasta erottuisi. Ollaan kuulolla.
Tuomas Tiainen
S.D.D.: Slow Drowning
Raskaasti groovaavaa rockia jykevästi ja hevillä haara-asennolla soittava uusimaalainen voima-trio
S.D.D. heittää lehdellemme toisen lyhytäänitteensä. Kahden biisin Slow Drowning alkaa
Atheistin raa´alla säröllä ja vakavailmeisellä poljennolla. Biisi kuitenkin kääntyy jykevästä voimarockista akustiseen nuotiokitarointiin noin puolivälinsä paikkeilla. Mitään laahausta ei hommassa silti ole, samantein lähdetään maalaamaan uutta kaarta kipakalla hölkällä. Akustinen avaruus on joka tapauksessa mukava ja hieman yllättäväkin mutka matkaan – hetken luulin että eka biisi olikin tosi lyhyt ja toinen alkoi jo.
Hangman Blues lisää nimensä mukaisesti bluesvinguttelua pakettiin, muttei tingi järkäleisestä askeleestaan. Onneksi yhtyeen soitossa on myös sen verran groovea, ettei kokonaisuus jää turhan kulmikkaaksi betonilanaukseksi. Silti mitään sen kummempaa maata mullistavaa yhtye ei ole kehittänyt – akustinen välipolkukaan ei lopulta jää kuin pieneksi mausteeksi. Toimii, muttei hurmaa.
Ilkka Valpasvuo
Siskot: Pyhähkö jysäys
Etelä-Pohjanmaalta keskisuomalaistunut kvartetti
Siskot pistää toisen Desibelille päätyneen äänitteen tarjolle. Kevyehkö psykedelia ja vinosta ilmeestä huolimatta huoleton kepeys leimaavat edelleen herrojen soittoa, mutta sähköisempi karjahtelukin irtoaa. Laulullaan yhtye kumartaa toki
Röyhkän suuntaan muttei ehkä ihan entiseen malliin. Kuuden biisin kokonaisuus alkaa vaaniskelevalla
Berliinillä, jonka ksylofoni-kilkkailusta noustaan välillä rutinaan asti ja huutokin irtoaa. Puolivälissä löytyvä svengaavuus on tärkeä, pelkkä äkkivääryys kävisi nopeasti ärsyttämään. Siinä missä sävellykset tekevät arvaamattomia mutta sulavia käännöksiä luistimillaan, niin myös sanoitukset yllättelevät. Ensin istutaan kahvipöytään joen rantaan, mutta sitten hypätäänkiin hyiseen veteen
Eläinlaulussa. Akustinen viekkaus vauhtuu Farfisa-mausteiseen särömeuhkaan
Karatella, mutta vinous säilyy.
Levyn pisin raita, neljä ja puoliminuuttinen
Piru kasvatellaan alavireisesti psykedeeliseen blues-jumitukseen nimensä mukaisessa hengessä. Kurkistetaan hiukan häröilynkin puolelle. Senpä takia akustisen pohdiskeleva ja mukavan melankolisesti soiva
Juon itseni pois tästä maailmasta maistuu sitäkin paremmalta. Hitin ainesta? Päätösraita
Kaislikko luo jo pelkällä artikulaatiollaan vahvan kaukoröyhkämäisen vaikutelman, vaikka se tuttu heleä vinous paistaa sieltäkin kortteitten lomasta.
Muurisen Antin sanoin, eteenpäin on menty ja potentiaali vilkkuu. Mutta on tässä vielä paljon semmoista tyhjäkäyntiäkin…
Ilkka Valpasvuo
Särkyneet: Särkyneet
Combat Rock Industry
Ilmavaa mutta reippaasti laukkaavaa suomenkielistä renttupoppista soittava
Särkyneet kumartaa
Karkkiautomaatin ja
The Nervesin kaltaisen haikean kauniin ja sielukkaan kevyen voimapopin suuntaan siinä määrin, että on ensimmäiselle kolmen biisin sinkuralleen versioinut jälkimmäisen kappaleen
When You Find Out nimellä
Kun tajuat sen. Särkyneillä kaartavaa sielukkuutta lisää entisestään naislaulaja
PrinseBa (luen tässä tuon ison B:n niin kuin saksankielen tuplaässä, liekö tarkoituskin?). Siihen että levy julkaistaan Combat Rockin kautta liittyy varmasti se että nelikon taustasta löytyy sellaisia punkin eturivin yhtyeitä kuin
I Walk The Line ja
The Heartburns. Ei siis olla ensi kertaa pappia kyydissä…
Avaran kaikuisa särökitara, hiukan tukahtunut kellarisoundi etenkin lyömissä ja komeasti kantava naisääni – toimii pakettina oikein hyvin. Suurin kysymys yhtyeen menestykselle onkin se kaikkein perinteisin ja keskeisin. Eli löytyykö biisikynästä tarpeeksi terää ja sävelistä koukkua, jotta sinänsä erinomaisen kuuloinen kaava nousee siivilleen? Mikä lupaa hyvää on se että biisit toimivat kerta kerralta paremmin. Silti se viimeinen kipinä vielä uupuu. On toki mainiota että tällaistakin svengaavaa poppia tehdään, kyllä ainakin meikäläiselle kelpaisi toinenkin annos.
Ilkka Valpasvuo
The Firsts:
Chihuahua
Aiemmin kuluvana vuonna debytoinut helsinkiläinen indie-/brittipopyhtye
The Firsts eteni toiseen singleensä toukokuussa, joka löysi tiensä allekirjoittaneen käsiin ja soittimiin vasta kesän vaihduttua syksyksi. Mikä ei haittaa, sillä nimibiisi
Chihuahua ja etenkin B-puoli
The Next Day sopivat mainiosti kylmemmille ilmoille.
Chihuahua starttaa, rokkaa ja on ohi ennen kuin kaksi minuuttia on kulunut. On oikeastaan virkistävää, ettei kappaletta ole turhaan paisuteltu kolmeen, neljään minuuttiin, mutta ehkä jotain olisi voinut lisätä. Toisaalta, jäipähän nälkää kuunnella pätkä uudelleen. Biisi on perushyvää rockia ja kertsiä kuljetetaan lennokkaan disco-kompin tahdissa. Viisiminuuttinen kakkosbiisi The Next Day hitailee akustisine säkeistöineen mutta yltyy kerroissa varsin ripeäksi. Kappaleen toisen puoliskon The Firsts nostattaa eeppisempään suuntaan haikailevine melodioineen ja kitarameluineen. Kehityskelpoinen yhtye, joka on matkalla hyvään suuntaan. Chihuahua ei jätä pysyvää muistijälkeä, joten parannettavaakin vielä on.
Tuomas Tiainen
Venia: Victory by Surrender
Pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva
Venia julkaisi viisi vuotta sitten
In Our Weakness minin, jolla melodinen metalli ja kristilliset lyriikat julistivat yläkerran joukkojen väistämätöntä voittoa. Pikkukiekko sai jo puolitoista vuotta sitten albumillisen jatkoa, mutta levy-yhtiön kyvyttömyys promoamiseen johti siihen, että bändi vastaa nyt itse sanan sekä cdr-levyjen ja mustavalkoisten kopiokansien levittämisestä.
Musiikillisesti Venian maailmassa juuri mikään ei ole muuttunut. Melodinen metalli on samanaikaisesti modernia ja retroa, ja etenkin kultakautensa
Iron Maiden nousee helposti mieleen. Esiintymiskielenä on pääosin englanti, mutta mukana on myös kolme suomeksi laulettua kappaletta, mikä rikkoo pahasti kokonaisuutta. Yhdessätoista biisissä on myös jonkin verran toistoa ja tyhjäkäyntiä, sillä käytetyt ideat eivät yksinkertaisesti riitä koko matkalle.
Mika Roth
Yön miehet
”Mutkikasta suomi-rockia, jossa on kierolla huumorilla höystetyt lyriikat.” Näin seisoo teksti Desibelin biossa bändin nimeltään
Yön miehet kohdalla. Teksti on johdettu viisikon puolentoista vuoden takaisen musanäytteen perusteella, miten lie pitää paikkansa nykyhetken valossa?
No aika hyvin osuu edelleen, tosin jos lyriikoissa on kieroutta ollut, niin on sitä kierompaa svengiä laulun mutkikkuuden ohella myös hiukan sävelrakenteissa. Kolmen kappaleen lätyn aloittaa melankolinen
Mitä minä teen täällä, jonka haikeampi akustinen puoli kohtaa kohtuullisen sulavasti kipakammat rykäykset, jossa piilevän äkkivääryyden ohella paistaa myös selkeää mahtipontisuutta. Mikä taas helposti jämäyttää suomirockin mutkia betoniseen harmauteen. Yön miesten mutkikkuus pelastaa onneksi pahimmalta puutumiselta. Eikä sekään haittaa että joku vaihteeksi tekee tällaistakin settiä hiukan kevyemmällä kädellä eikä samantein rouhi kaikkea betonimyllyssä.
Irtonaisemmin svengaava
Nakkikoppi toimii menevyydellään avausraitaa paremmin, vaikka siinä monessa kohtaa onkin heikommat ideat käytössä. Kolmikon täydentävä
En saa edes nukkua pelkoja pois laahaa vakavahkosti, mutta löytää onneksi myös mutkia matkaansa ettei mene ihan ”biisittömäksi
Yöksi”. Nuotiokitarameininki ja
Mika Bymanin jylhään taipuva laulu eivät oikein kohtaa. Eli pitäkäähän se svengi ja mutkat mukana touhussa jatkossakin.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 7130
