Monsters Of Pop - torstai

Kaikkiaan viides kerta tamperelaista indiemusiikkifestivaali Monsters Of Poppia valtasi jälleen syyskuun aluksi Telakan ja Klubin tienoon kolmen musiikintäytteisen illan ajaksi. Kuudesta aina yömyöhään jatkuneiden koti- ja ulkomaisten artistien keikkojen ohella tapahtuman kokonaisuuteen oli syntynyt lauantain uutuuksina Telakalla järjestetty lastenmusiikkitapahtuma Poppimonsterit sekä festivaalin kaukaisimman vieraan, uusiseelantilaisen The Ruby Sunsin legendaarisen levy-yhtiön Sub Popin musiikkivideokatselmus elokuvateatteri Niagarassa. Festivaalia on järjestänyt vuodesta 2006 voittoa tavoittelematon yhdistys Tampereen Rokkikasvot ry, mutta tänä vuonna kokonaisuutta oli vahvasti rakentamassa myös tamperelainen GAEA Booking & Records. Kaikkiaan kuuden ulkomaan ihmeen ohella 13 kotimaista indie-nimeä sekä tietysti laadukas DJ-kattaus.

Tämänvuotinen Monsters Of Pop pyöräytettiin Telakan osalta käyntiin Technique-trion toimesta. Ensi alkuun saattoi tuntua pelkästään loogiselta ajatella kyseessä olevan "taas yhden Ville Pirisen bändin", mutta lopputulos yllätti jossain määrin. Hieman Kraftwerkahtavasti junnaavat biisit perustuivat hyvin pitkälti loputtomiin rumpukone-looppeihin ja Alpo Nummelinin kosketinmaalailuihin, kielisoitin-osaston - siis Pirisen kitaroinnin ja Noora Federleyn bassoilun - keskittyessä lähinnä toimimaan rytmillisenä, ja toki osittain melodisenakin lisätukena, jotka taas mollikulkuisina nostivat mieleen new wave- ja synkistelypop-vaikutteita.

Bändin absurdit sanoitukset ja soittolaitteiston old school-uskottavuus toivat esityksen orastavaan tavanomaisuuteen veikeän sivujuonteen, ja sitä huomasi useammankin kerran nousevan hymyn nokareen kyynikonkin kasvoilla. Federleyn ja Pirisen luottaessa eleettömään cooliuteen toi Nummelinin jokseenkin riemastuttava tanssahtelu ja innokas ilmeily keikkaan metkan ripauksen lisäväriä - viimeistään siinä vaiheessa kun Nummelin vaihtoi biisin välissä toisen lerpun masiinaan, olivat sympatiapisteet Techniquen puolella. Vaikea uskoa, että tämä levyltä kuunneltuna tuntuisi kuriositeettia kummemmalta, mutta livenä muun muassa Coca Cola- ja discohattu-aiheiset jumittelut toimivat kyllä. Oivallinen avaus tarjonnaltaan monipuoliselle illalle.

Melkolailla tasan kahdeksalta Janne Laurilan komeassa haara-asennossa lavalle kuuluttama Murmansk tuntui oudosti sijoitetulta - angstisesti kenkiinsä tuijotteleva mölyrock-nelikko keskellä pienen taideravintolan valoisaa lavaa? Erikoinen ratkaisu, mutta toimi bändin taannoin levykaupan nurkassa vetämä akustinenkin keikka toisaalta ihan hienosti. Jännittyneen oloinen orkesteri oli viime vuoden kesän keikkoihin nähden kääntänyt settiään hitaammin aukeavaan suuntaan. Heti alkuun soineet Chinese Locks ja Sweet Trio olivat enemmänkin melankolinen ja pahaaenteilevä kuin räjähtävä aloitus, mutta toisaalta ne virittivät ainakin omistautuneen kuulijan hellästi tunnelmaan, ja alkoihan se bändikin hieman rentoutumaan.

Aavistuksen odotettua enemmän debyytin materiaaliin painottunut setti vei mennessään ja bändi rakentelee vähäeleisen notkumisen ja vimmaisen ruhjonnan välillä tasapainoillessaan yhtä kiehtovia kaaria kuin ennenkin - oivallisena esimerkkinä tästä vaikkapa Last Scenen utuisemman tunnelmoinnin nopea kääntyminen "väärinymmärretyn radiohitin", The Wishing Machinen koukuttavampaan menoon ja toisaalta taas päin Mothin angstista raivoa. Setin loppupuolella kuultu ilmeisen ihkauusi, kipakasti kääntyilevällä rumpukompillaan vähän Smashing Pumpkinsia muistuttanut biisi antoi varovaista esimakua tulevasta. Jos yhden biisin perusteella voi mitään sanoa, vaikuttaisi Murmansk jokatapauksessa jatkavan tulevalla kolmannella albumillaan tyylinsä jalostamista entistäkin pidemmälle ja aiempaa varmemmin ottein. Loppukaneettina kuultiin vielä jazzahtavalla rumpusoololla varustettu raivokas Dead Toys, jonka myötä bändi poistui lavalta soitettuaan melkolailla tasan 40 minuuttia. Pätevä veto, mahtava bändi, mutta väittäisin, että nelikon tunteisiin vetoava tyyli olisi iskenyt paremmin Klubin lavalta käsin, missä Murmanskin etäisestä, varjon ja valon sekä metelin ja haikeuden keskellä vellovasta olemuksesta on helpompi saada kaikki tehot irti - Telakalla jotain pientä jäi puuttumaan.

Telakan pääesiintyjä Pintandwefall aloitti aavistuksen verran myöhässä kun bändi ei ilmeisesti kerennyt varsinaista soundcheckia tekemään, mutta eipä tuo juuri haitannut. Yleisönkin liikekannalle saanut nelikko on yhä erinomainen esimerkki aktista, jonka tekninen taidokkuus - tai taidottomuus - jää yhdentekeväksi sivuseikaksi kun biisit potkivat ja esiintymisessä on energiaa riittämiin. Pinteistä tulee yhä mieleen The 5, 6, 7, 8´s vedettynä Ramones-filtterin läpi, ja siinähän piilee osa bändin viehätystäkin. Sinänsä naisellista ja melodia-voittoista, mutta yhtälailla alkukantaista ja raivokasta, yksinkertaisuudessaan tenhoavaa musiikkia. Hittiä räimittiin toisensa perään, kuka soitti ja lauloi missäkin biisissä mitäkin perus-rockbändisoittimista melodicaan, ukuleleen sekä bongoihin ja välispiikit koostuivat tuttuun tapaan "tyttömäisestä hölmöilystä", joka joko ärsyttää tai hymyilyttää.

Erikoisnumerona nähtiin Technique-Nummelinilla vahvistettu veto, joka oli ilmeisesti sovittu ja päätetty vain hetki ennen keikan alkua - hapuilevaa, mutta ilman muuta viihdyttävää, kuten akti kokonaisuudessaankin. Pintandwefallissa jääkin edelleen mietityttämään juuri viihdyttävyyden ja biisien välinen hienoinen ristiriita; kuinkahan moni olisi yhtä liekeissä orkesterista jos neitokaiset vain soittaisivat rallinsa ja häipyisivät? Jos bändi päättääkin hupsuiluun kyllästyttyään vakavoitua, onko keikoilla enää hauskaa? Samantekevää ja turhaa mietiskelyä, kun tästäkin keikasta kerran varsin hyvä mieli jäi!

Telakan startin jälkeen ohjelma jatkui Klubilla kahden ulkomaan vieraan ja jokavuotisen kotimaisen MOP-ikonin voimin. Ruotsalainen Ikons viritteli jo lavalla kun juontajakomistus Laurila kävi toivottamassa Göteborgin herrat tervetulleeksi. Hypnoottisen taustavideon värittämä seitsikko valleili ensimmäistä biisiään varmasti sen kahdeksan minuuttia eikä lavalla tai musiikissa tapahtunut oikeastaan mitään. Pientä epätoivoa alkoi jo hivuttautua selkäpiihin että tuleekos tästä nyt mitään, mutta tuli sentään. Seuraava biisi lähti entistä kipakammin kasvattamaan varpaisiin tuijottelusta reippaampaa jumitusta ja kun kitaristiherra vielä todisti että bändin konseptiin kuuluu myös laulua niin alettiin olla voiton puolella. Hetkittäin nousi mieleen lieviä viitteitä jopa Primal Screamin suuntaan. Mihinkään todelliseen raivoon ei ehkä noustu, mutta kaari kasvatettiin mukavan aggressiiviseksi ja väkeväksi – trippi vietiin toimivaan loppukliimaksiin. Tosin ei ihan siinä mittakaavassa kuin mitä illan päätösaktilla, mutta kaiken kaikkiaan näin livemuodossa nautittuna Ikonsista jäi lopulta hyvä maku suuhun. Tai korvien väliin.

Aucklandin iloisten poikien The Ruby Suns seesteinen mutta pirteä pop-psykedelia iski aktiivi-tanssijalkaiseen meikäläiseen vahvasti. Vaikka maailmanmusiikki-maailmaa luovasti kuulaaseen konemausteeseen ja indie-poppiin yhdistävä trio kieltämättä oli hiukan muovinen, niin kolmikon helppo pehmeys, tanssiaskeleen eloisuus ja parhaimmillaan kolmilla lyömillä paukutettu lyömä-hypnoosi paikkasivat. Uskalsivat vielä aloittaa keikkansa lainaamalla Princeä… Sympaattisen oloisesti soitetun setin jälkeen hiki oli päällä ja hymy huulilla. Psykedelian ei aina tarvitse olla mikään syvä kuilu tai hypnoosin vangita. Hattarakin houkuttaa.

Sitten Circleä hipstereille eli MOPin jokavuotinen vieras Rättö ja Lehtisalo, joka ei tällä kertaa lähtenyt valloittamaan kansaa visuaalisesti vaan luotti aika puhtaasti musiikin vetovoimaan. Vaikka Jussi Lehtisalon kitarointiin kuului tälläkin kertaa hevielkeinen poseeraaminen, ei matkassa ollut niittejä eikä Mika Rättö paljoa elehtinyt koskettimiensa ja laulumikkinsä äärellä.

Psykedeelinen mutta väreilevä krautpop hevikiihdytyksillä sai siis tilaa ja sillä viisikko onnistuikin vangitsemaan Klubin vielä hiukan vajaan salillisen kämmenelleen. Mutta todellisen innostuksen herätti vasta vahvasti strobon välkkeessä pauhattu loppukliimaksi, jossa popilla ei ollut enää mitään sijaa. Orgasmia venytettiin ja venytettiin sen verran pätevästi että lopputärinästä ei juuri mitään jäänyt kaipaamaan. Puolivälin jälkeen arvio olisi ollut aika vaisu ja jopa anti-kliimaksi, mutta lopussa kiitos seisoi. Ja sykki.

Sen pidemmittä puheitta hakemaan lisää eroottisväritteistä sanahelinää MOPin perjantailta.

Teksti: Aleksi Leskinen ja Ilkka Valpasvuo, kuvat: Valpasvuo ja Teemu Nordlund