25.08.2010
Klubi / Tampere
Kohti syksyä kääntyvän keskiviikkoillan taiderock-pläjäyksen sai luvan käynnistää allekirjoittaneen osalta aiemmin vähälle huomiolle jäänyt Foto. Jo päälle kymmenvuotias viisikko esitti oman osansa sävyjä tai käänteitä pihtaamatta, musiikkinsa muistuttaessa jonkinlaista välimuotoa YUP:n ja Ismo Alangon tekemisten väliltä. Bändin nimeä kantava pitkä laulaja sen sijaan toi olemuksellaan jossain määrin mieleen myös Kauko Röyhkän, mutta orkesterin vinoutunut musiikillinen näkemys suomalaisesta rockista ei ole anniltaan onneksi ihan silkkaa vaikutteiden bongailua. Kitaran ja koskettimien punomia melodioita ja koukukkaita sävelkulkuja riitti, stemmoja käytettiin ansiokkaasti hyväksi ja rytmiryhmän matala mölymuuri piti paketin koossa, muistuttaen samalla kyseessä olevan rock-keikan – silti bändiltä jäi nimenomaan rockia kaipaamaan enemmän. Keskitempoiset, enemmän koukkujen kuin meuhkaamisen ehdoilla kulkeneet rallit kadottivat jännitteensä keikan puolivälin tienoilla, joten kunnon rytke tai totaalinen kellahdus progressiivisuuden pataan olisivat tehneet bändille hyvää.
Rytkeestä tai taideövereistä ei loppuillan suhteen huolta ollutkaan. Syksyllä kolmannen albuminsa julkaiseva paikallinen Plain Fade on lähtenyt debyyttinsä post-rockailun ja edellisen albuminsa improvisaatio-keskeisen haahuilun myötä entistä syvemmille vesille: Anthropogonialla on mukana kolmekymmentä henkeä käsittävä kuoro. Klubin keikan perusteella lopputulos tulee olemaan vähintäänkin yksi vuoden kunnianhimoisimmista kotimaisista albumeista. Täysin pitelemätöntä rock-oopperointia, arvaamattomia proge-ryntäilyjä ja hissukseen totaaliseen meteliin kasvateltuja postrock-kuvioita vailla varsinaista kuoroakin seuraillessa unohti väkisinkin arvostelukykynsä eikä mahtanut muuta kuin imeytyä mukaan.
Niin paljon kuin viisikon tuorean materiaalin lennokkuus innostikin, nousi keikan huippukohdaksi ainut mukaan valittu vanhempi kappale, Cerebellum. Melankolisesta fiilistelystä reippaasti levyversiota räjähtävämpään kiihdyttelyyn noussut tulkinta toi keikkaan myös kosolti tarttumapintaa, mitä toisaalta olisi hölmöä vaatia ennestään tuntemattomalta materiaalilta ns. normaalimmissakaan mittasuhteissa. Toivon mukaan Plain Fade saa levyn julkaisun myötä vielä organisoitua lisää esityksiä itse kuoronkin kera - ilman fyysisiä apujoukkojakin kyseessä kun on melkoinen tapaus.
Jos Plain Faden jälkeen olo alkoi olla kohtalaisen tyhjä, tuntui Tuvalun myötä vaikealta enää saada sanaa suustaan. Keväällä kolmannen albuminsa julkaissut Helsinki-Tampere-akselilla elävä nelikko sekoittelee scifi-henkiseen ilmiasuunsa progea, punkia ja elektronisia elementtejä, jotka sekoittuvat keskenään ensi alkuun sekavalta tuntuvaksi mönjäksi. Tuosta mönjästä alkaa kuitenkin syntyä selkeitä muotoja, kuvioita, sanoja ja liikettä, joista jalostuu Tuvalun jäsenten ei-ihan-niin-selkeä käsitys musiikista. Ylilyönteihin taipuvaista, itsetarkoituksellisen mutkikasta, itsepäistä pelkkää meteliä, osaltaan kyllä, mutta myös rohkeaa, avarakatseista, vähintään hetkittäin mukaansatempaavaa, seesteisemmistä kuluista uhkaavammaksi pyörähtävää metelöintiä inhoaa ja ihailee samanaikaisesti.
Mikäli ensikosketus orkesteriin olisi tullut levyltä käsin, voisi tilanne olla toinen, mutta tavallaan herätti mielihyvää muodostaa ensivaikutelma yhtyeestä nimenomaan näin. Bändin kaavaa hämmästellessä voisi kuvitella aktin olevan livenä alleviivatun taiteellinen, virkamiesmäisen suppuhuulinen suorituskerho, mutta Tuvalun toiminnassa oli punk-vetoista raivoa, vilpitöntä soittamisen riemua ja aavistuksen verran kieltä poskellakin. Kokonaisuudessaan tyylikäs ja vakuuttava paketti, kuten melkolailla koko iltakin. Näiden karkeloiden myötä oli tummien tuntien paheiden kutsua paettava kylmään ja pimeään yöhön, näkemään hämäriä unia rock-oopperoista ja scifi-univormuista!
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund
