Ankkarock 2010

14.-15. elokuuta 2010

Iskeydyin harmaan aamun auetessa Korsoon, tuohon pizzapaikkojen ja kulmapubien sijoituskotiin. Ottaessani eräässä autiossa ravintolassa aamukahvin, juttelin baariminnan kanssa kuinka varhaisteinien takia vessan ovet on lukittava etteivät he töhri paikkoja tunnistamattomiksi. Olen ollut paikassa vajaat seitsemän minuuttia ja olen heti saanut todistajalausunnon että Korsossa ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä. Harmaan arjen harmaassa kaupungissa kuitenkin rikkoo yhtenä harmaana viikonloppuna vuodessa muiden festarien uusinnalta tuntuva Ankkarock. Viikonlopun esiintyjälista ei sen kummempia esittelyjä kaipaa, koska jokainen heistä on esiintynyt noin joka kesä muutamalla eri festivaalilla. Kahden päivän paketti on rakennettu kuitenkin niin että se tyydyttäisi niin rauhallisen kuin raskaan musiikin ystäviä.

Ensimmäisenä katraasta tuli katsastettua kuitenkin joukon tuorein esiintyjä eli sisukas ja itsenäinen Chisu. Neidon melankolinen, mutta voimakas pop toimi ison lavan kontekstissa hyvin. Päivän aikainen ajankohta ja tihkusade valitettavasti verottivat yleisömäärän puoleen, vaikka naisen elegantti pukeutuminen, hento kähinä ja “miehistä viis”-asenne olisivat ansainneetkin kyllä enemmän huomiota. Myös kipeiden aiheiden käsittely keveydellä toimi erittäin kunnioitettavasti kuten kappaleessa Kerrasta poikki. Koko paketin kruunasi rumpalin ja basistin iloitteleva kaksintaistelu, joten show oli viimeistelty.

Voimaa ja kepeyttä kuultiin myös viereisellä lavalla All Time Lown ja suuren yleisömassan löytäessä toisensa. Yhtye heitti kovaan tahtiin vitsejä, jotka menivät yhtä nopealla temmolla luvattoman nuorelta yleisöltä ohi. Jokainen miesten lausuma repliikki kuitenkin sai kirkumista osakseen, joten en ole täysin varma korreloiko varsinainen katsojaluku musiikin ansioiden kanssa. Musiikkilliset ansiot sikseen, nuoret miehet esiintyivät erittäin hyvin ja vapautuneesti ja myös hieman rutiinilla. Laulaja muun muassa leperteli tyttösille lupauksia myöhäisestä tapaamisesta ja villistä bileillasta Korson yössä. Itseäni kävi vain sääliksi niitä muutamia tyttöjä jotka katsoivat tuota puhkikulutettua valetta suoraan silmiin ja uskoivat sen, päätyen lopulta keskellä yötä hytisemään Korson autioituneeseen keskustaan.

Ennen tutun ja turvallisen PMMP:n keikkaa meitä kuvaajia varoitettiin esityksessä käytettävästä pyrotekniikasta. Kovin lähelle lavaa ei siis kannattaisi mennä etteivät hiukset pala. Ensimmäisten nallipanosten paukahtaessa tulos oli enemmänkin hento pieru, jonka jälkimaku kuitenkin vei huomion itse esityksestä. Kaksikon ja taustakvartetin setti oli koko tuotannon läpileikkausta Viimeisestä valitusvirrestä Rusketusraitoihin. Homma toimii edelleen viihdyttävästi ja hyvin, mutta varsinkin ensi kesän keikoilla olisi jo mukava kuulla uutta materiaalia.

Viikonlopun toisena ruotsalaisvahvistuksena nähtiin malmöläinen The Ark. Yhtyeen kappaleet Glamour for Glamour ja One of Us is Gonna Die Young olivat kyllä takuuvarmoja tanssittajia, mutta parasta antia keikassa oli laulaja Ola Salon hämmentävät vitsit ja välispiikit. Puhuessaan filosofisesti kuinka kaikella on alkunsa ja loppunsa otti hän kuitenkin esimerkkinä poikkeuksesta suomalaisen reikäleivän, jolla ei ole alkua eikä loppua, vaan se on ääretön! Myös viime metreillä ratsastaessaan turvamiehen harteilla Salo kiusoitteli yleisöä, että heidän on laulettava mukana, koska muuten he eivät saisi koskettaa hänen polvia. Nämä hämmentävät vitsit ja sutkautukset rikkoivat The Arkin ennaltaharkittua glamrockkuvastoa, mutta eivät missään nimessä huonolla tavalla. Joraamisen välissä on aina hyvä muistuttaa reikäleivän äärettömyydestä että pysyy perusasiat kohdallaan.

Kappaleellaan An End Has A Start Editors jatkoi Salon esittämiä viisauksia, mutta ilman reikäleipää. Ruisrekvisiittoja ei kuitenkaan tarvittu kun Editors valloitti esiintymisellään, kappaleillaan ja aitoudellaan. Hiljalleen kappaleiden välissä tokaistut suomenkieliset kiitokset eivät olleet lähelläkään niitä imeliä fraaseja mitä monet artistit opettelevat keikkabusseissaan, vaan äänenpainossa oli vilpittömyyttä. Hiljalleen laskeutuva päivä antoi oman tunnelmansa esitykseen jossa Blood rokkasi ja Smokers Outside the Hospital Doors herkisti. Viilenevässä illassa oli mukava rauhoittua nurmikolla ja antaa musiikin pyyhkäistä ylitse.

Päivän painatti iltaan annos kevyttä ja raskasta. Kolme keikan paluukiertueella ollut Don Huonot antoi kaikkensa vartalomaalissaan kun taas Puistolavalla Apocalyptica loihti yöstä entistäkin tummemman. Sunnuntai aloitettiin kuitenkin melko rennoissa tunnelmissa.

Samuli Putro hurmasi allekirjoittaneen taannoisella Tampereen keikallaan sekä rehellisyydellä että tasapuolisella vittuilulla. Objektiivisen piruilun miehenä Putro solvasi myös Ankkarockin keikan alussa heti molempia sukupuolia tasapuolisesti. Ensiksi miehet saivat kolauksen egoonsa kappaleella Huono sängyssä, jonka jälkeen naisten korvia kirveli totuuden valuessa ulos Älä huuda mulle -kappaleen tahtiin. Nähtyäni miehen aikaisemmin maagisessa klubi-ilmapiirissä, oli ilo huomata että esitys kantoi myös rockfestareiden keskisuurella lavalla. Mies oli itsekin liikuttuneen kiitollinen saadessaan esittää Elämä on juhla -kappaletta nimenomaan rockfestareilla. Putron elämän iloja ja suruja käsittelevästä tarinatuokiosta siirtymä helvetin esikartanoon oli melkoinen kolaus.

Saksalainen Elvis-imitaattoreista koostuva The Baseballs aiheutti kuumottavana kesäpäivänä eräänlaisen Beatles-buumin. Kuumottavinta tapauksessa oli kuitenkin se hämmennys miten ihmiset korottivat hurmioitumisellaan yhtyeen täysin kyseenalaistamatta maailman suurimpien viihdyttäjien kärkikastiin. Itselleni esitystä ja yleisön reagointia seuratessa tuli tunne että rock ‘n’ rollistakin on nyt tullut jotain lapsiturvallista ja että setissä oli jotain pikkuoravat/smurffit -tapaista harmittoman kepeää hupailua, mutta mitä pidemmälle setti eteni ja ällöt lainaversiot huumasivat yleisön, itseäni alkoi enemmänkin säälittää rehdin rockin takapuoli. Luulisi että se kaiken tämän raiskauksen jälkeen pakenee jonnekin pimeään luolaan eikä ikinä palaa, vaan tuskinpa The Baseballs-fanit jäävät sitä kaipaamaan.

Toinen vanhan rockin (paino sanalla vanha) edustajista oli Michael Monroe, jonka esityksen tuomitsemiseen tarvittiin arvovaltaista ryppyraatia. Tuomio oli selkeä: esitysenergiaa riittää, mutta biisit uuvuttavat. Vähän aikaa sitten Japanissa karvapehko Slashin kyljessä heilunut Monroe oli murtanut muutamia kylkiluitaan. Se ei tietenkään Korsoon saapunutta Monroeta paljon haitannut, vaan heiluminen oli yhtä taattua kuin aina. Tuo Suomen David Lee Rothin, Iggy Popin ja Mick Jaggerin ikihybridi pisti piruetteja toisensa perään niin kuin murtuneista kylkiluista ei olisi ollut tietoakaan. Esiintyminen ja eleet olivat viihdyttäviä, mutta kappaleiden yksipuolisuus ei paljon pitänyt mielenkiintoa yllä, vaikka lavalla nähtiinkin Monroen lisäksi Hanoi Rocksin papat Sami Yaffa ja Nasty Suicide.

Brittiläinen post-hardcorea ja konemusaa yhdistelevä Enter Shikari onnistui livenä säväyttämään enemmän kuin levyllä. Yhtye pysyi tuskin paikallaan ja tunnin setti oli koko ajan kiivasta ja energistä. Jo toisen kappaleen aikana yhtyeen kitaristi hyppäsi yleisöön antaen kaikkensa. Liveantautumisen lisäksi musiikkikin tuntui toimivan paljon paremmin. Joko olin kuunnellut aikaisemmin vain vääriä kappaleita tai sitten nyt jokaisessa biisissä tuntui olevan sitä tarvittavaa kiimaa, mättöä ja hektistä energiaa mitä kyseiseen genreen kuuluu. Raskaan taonnan välissä miehet tarjoilivat hiukan myös jazz-hiphopia, jota ainakaan Korsossa ei kuultu liikaa.

Edellisillan kaavamainen pop- ja metallipäätös oli tällä kertaa ruotsalaisen The Soundsin perinteinen Suomen vierailu ja Children of Bodomin metallimättö. Tony the Beat oli saanut uudet vaatteet ja Laiho luotsasi katsojistaan brittiyleisön suohoon moshaajia. Luotettavia viimeistelijöitä, muttei kuitenkaan loppukesän kasvonkohottajia. Ja kuten edellisenä iltanakin, ohjelma loppui puoli yhdeltätoista ja festivaalialuetta ryhdyttiin tyhjentämään arkea varten kuin hyvin organisoidussa baarissa konsanaan. Kenties harmaassa arjessa on myös enemmän draamaa kuin sitä rikkovassa hulvattomassa kesäfestarissa.

Lisää kuvia festareilta löydät täältä.

Teksti ja kuvat: Otto Kylmälä