Pienet II – Elokuu 2010
Barbe-Q-Barbies: Triple Teaser Promo
Sound Of Finland
Helsinkiläinen garagerock-kvintetti Barbe-Q-Barbies on tavallaan väärässä paikassa täällä demobändien joukossa, sillä Sound Of Finland on julkaisemassa lokakuussa yhtyeen pitkäsoittoalbumin. Mutta kuten nimikin lupaa, tämä on ennakkomakustelu ja pikkupromona päätyy Desibelissä tänne Pienten koosteeseen. Silti samalla viivalla kovinkaan monen aloittelevan yksikön kanssa nämä likat eivät muutenkaan ole, onhan takana jo kahdeksan vuotta rouheaa kitararockausta nahkassa ja farkuissa. Lämmittelyjä on tehty niin W.A.S.P.ille kuin New York Dollsille.
Mitä albumi sitten lupaa? Tiukkaa haaraa ja kerosiininkatkuista katukaahausta, jos näihin kolmeen raitaan on luottamista. My Salvationin jylhähkösti nytkyvä kulmikkuus vaihtuu komeaan särökaareen, New Direction sahaa pirteämmin ja svengaa rouheasti eikä All Over Youn tiukasta nakutuksesta puutu myöskään koukkua. Jos vauhdikas naislauluinen garage-paahto innostaa niin näiden näyttöjen perusteella kannattaa lokakuuksi säästää pitkäsoiton verran takataskuun tai tilille.
Ilkka Valpasvuo
Glassy Mood
Pieni vinkki: saatekirjeessä ei kannata kertoa kuinka yhtyeen musiikki on tällä kuulemallasi demolla vain tällaista, mutta jatkossa kaikki tulee olemaan niin paljon paremmin kosketinsoittajan, kunnianhimon tai vaikka uusien laulukamojen hankkimisen myötä. Sekä vaatimattomuus että uho tulevat näin kohdennetuksi väärin. Helsinkiläinen
Glassy Mood on tulevaisuutensa suhteen luottavainen, mutta esikoisdemon sisältö ei varsinaisesti lyö laudalta. Avauskappale
Disaster rymistellään läpi kipakan duuripunkin merkeissä. Yhteensoiton horjuvuus ja solistin rumankarhea ilmaisu toimivat reippaassa tempossa paljon paremmin kuin demon kahdessa hitaamassa kappaleessa, joiden apaattinen post grunge meets suomirockballadi -akseli ei kiitosta kirvoita. Soolokitaristille voisi suositella itsehillintää, koko yhtyeelle taas panostamista hiukan räiskyvämpään läsnäoloon. Tästä Disaster antaakin jo oivallisia viitteitä.
Antti Hurskainen
Gosh! Mr. Medor: The Good Ones
Metkalla
Gosh! Mr. Medor -nimellä siunattu pumppu räimii mutkatonta punkrockia, jossa rempseä meininki kompensoi puutteet taidollisella puolella. Oulusta kotoisin oleva viisikko on muutaman viime vuoden aikana julkaissut aktiivisesti omakustanteita ja demoja, joista edellinen käsiteltiin myös Desibelin sivuilla.
The Good Ones on lähes pitkäsoiton mittova hipova teos, joka olisi pienellä tiivistämisellä selvästi nostanut tasoaan. Sinänsä on kunnioitettavaa, että materiaalia tarjotaan avoimella kädellä, mutta nyt paras tekeminen olisi kannattanut niputtaa kolmeen-neljään timanttisimpaan vetoon. Esille nousee ennen muuta huutolaulua ja hoilotettavaa kertsiä maukkaasti yhdistelevä nimibiisi ja napakka avausraita
Slave. Näiden seuraksi olisi voinut poimia yhden tai kaksi keskitempoista näytettä. Nyt ylipitkästä kokonaisuudesta jää hieman puutunut olo.
Jari Jokirinne
Ground Frame: Collision Leftovers
Ground Frame on Vimpelistä kotoisin oleva bändi, joka saatteessaan kertoo soittavansa ”progressiivisvivahteista alternative/pop/rock/metallia”. Vaikka luonnehdintaa voikin pitää hivenen ympäripyöreänä kertoo se mielestäni olennaisen yhtyeestä. Soittotaidoiltaan Ground Frame pärjää vertailussa varsin hyvin, mutta persoonallisuuden kanssa on vielä niin ja näin.
Tool,
System Of A Down ja kumppanit ovat nostaneet genren riman sen verran korkealle että tutuilla tempuilla ei kovin korkealle ponnisteta. Myönnettävä toki on, että paikoitellen yhtye onnistuu tehtävässään hyvin, esimerkiksi eeppinen
Stillborn on varsin kekseliäs kappale. Ankaran mätön rinnalla seesteinen väliosa yllättävine piano-osuuksineen toimii hienosti.
Ground Frame on selvästi oikealla tiellä – erityisesti kun huomioon ottaa että bändi on perustettu niinkin vähän aikaa sitten kuin keväällä 2009. Pienellä seikkailunhalulla ja silkalla hulluudella yhtyeen visio voi kantaa vaikka kuin pitkälle tahansa.
Jari Jokirinne
Hauho
Tamperelaistrion nimen ei ole vaikea kuvitella viittaavaan
Juice Leskisen Slam-aikaiseen hittiin. Alkuvuodesta perustetun
Hauho:n esikoisdemo kumartaa kaikilla osa-alueillaan Juicen suuntaan, mutta myös esimerkiksi
Freud Marx Engels & Jungin ohut country on läsnä. Täkäläisittäin monumentaalisten esikuvien sarjan täydentää
Hector, jonka viimeisimpien vuosien tummempaa ja vähemmän mystistä sointia voi kuulla Hauhon solistin
Juha Savosen tulkinnasta. Vilpittömässä tavanomaisuudessaan demon kappalenelikko kykenee luomaan sympaattisia tunnelmia. Pelkistetty ja lämpimästi helisevä triosoundi muistuttaa etupäässä Juicen
Coitus Int- ja Slam -kokoonpanoja. Hauho ei kovistele tai suurentele vaan on enemmänkin vaatimaton. Sävelmistä parhaiten tämän moodin tavoittaa surullisesti muisteleva
Huijari kuvassa, mutta kovinkaan suuria eroja ei kappaleiden välille pääse syntymään. Vaikka Hauho onnistuukin lyhyellä ensitapaamisella kääntämään tasalaatuisuuden hyveeksi, tarvitaan jatkossa perinteet tiedostavan läsnäolon oheen myös jotain hiukan omaperäisempää.
Antti Hurskainen
Mona: Virta
Helsinkiläinen poprock-yhtye
Mona pistelee kepeästi mutta kirkkaalla naislaululla ja myös mukavan menevällä askelella. Reilun vuoden verran toimineen viisikon kolmen biisin sinkulla aloitellaan haikealla mollilla kiireettömästi. Nimibiisi
Virta maustuu elektromakuisilla iskuilla ja kuulaasti maalaavalla synalla.
Maija Kauhasen kirkas suomenkielinen laulu kantaa kelvosti ja soitto on tasapainossa.
Aivan liian kauan heleilee seesteisemmin, mutta nousee myös komeaan kaareen, kun taas päätösraita
Et kai aikonut yksin tanssia? esittelee kipakimman askeleen. Vauhdistaan huolimatta yhtye onnistuu pitämään sellaisen pienesti kauniin raikkauden tunteen yllä, joka eniten kumpuaa Kauhasen heleästä laulusta. Monan poppi on ihan lupaavaa mutta biisikynä ei vielä räjäytä pankkia. Pientä ja kivaa.
Ilkka Valpasvuo
Stop The Reggae: Rep The Stogei EP
Nyt jäi hiukan epäselväksi että mikä tämän oululaisen
Stop The Reggae-yhtyeen viiden biisin EP oikeastaan on? Suppeassa saatteessa todetaan että äänitteellä soittaa yhtyeen haamuprojekti Rep The Stogei emoyhtyeensä vanhoja biisejä… Koska yhtyeen kotisivutkin tottelevat edelleen tuota vanhempaa mallia niin lähden siitä että Stop The Reggae, joskin tyhmä nimi bändille kuin mikä, on edelleen aktiivinen orkesteri jonka nimen alla tätä tuotosta voi ruotia? Onko tässä nyt sitten vaihtunut jengiä vai miten…?
Oli miten oli, vaikka rockin ohella sivuilla mainitaan sellaisia tyylikarsinoita kuin punk ja funk, niin p-alkuista touhussa on lähinnä rupinen toteutus ja f-alkuista en minä ainakaan varsinaisesti löydä. Kyseessä on mukavan rullaava, mutta säröstään huolimatta enemmän voimapoppia kuin kipakkaa rockia tarjoileva trio, jonka biisikynässä ei ole mitään mullistavaa. Toisaalta, biisit kulkevat ihan kelvollisesti, laulussa on mukavasti melodiaa ja kaarta vaikka tulkinta hiukan teknisesti haparoivaksi jääkin ja touhussa on ihan positiivinen tekemisen meininki.
Ilkka Valpasvuo
U.O.M.A.: Pelkkiä ääniä
Käsillä on jo
U.O.M.A. -yhtyeen (kyllä, jäsenten etunimien alkukirjaimista se tulee) toinen tallenne vuoden sisällä. Osittain tämä peräti 11 kappaleen mittainen omakustanne pitääkin sisällään samaa materiaalia kuin edellinen
promo. Pateettisen suomirockin ties monennenko aallon merkeissä liikuskellaan yhä.
Ulla Sepän voimakkaassa laulutyylissä on paljon
Kaija Koota, yhtyeen musisoinnissa taas
Kolmas nainen kohtaa
Maj Karman. Edelleen U.O.M.A. haluaa turvautua ankean ponnettomiin metallikitaroihin, mutta tarpeen tullen kurkotellaan myös junttipunkin suuntaan.
Soitto rullaa jo moitteitta, eikä yhtye musiikillisesti syyllistykään kuin sävellykselliseen keskinkertaisuuteen ja hiukan lepsuihin soundivalintoihin. Ratkaisevimmat ongelmat pakkautuvat tekstipuolelle. Sormea heristelevää moralisointia (johon samalla sisältyy kosolti ylpeyttä jostain hämärästä kansanluonteesta), korneja sanavalintoja ja haukotuttavaa maisemakuvausta harrastetaan sietämättömyyksiin saakka. Tätä peltoa U.O.M.A. kuitenkin haluaa kuokkia etsien keskiraskaan hitin aineksia. Vielä ei ole löytynyt.
Antti Hurskainen
Verne
Kokeellista popmusiikkia niin lofi-syna-maailman kuin särön kautta tarjoileva tamperelainen
Verne on tiivistänyt ydinmehuaan jälleen muutaman raidan verran kasaan. Rummuista, koskettimista ja laulusta vastaava
Tatu Henttonen sekä kitarassa ja laulussa kuultava
Markus Tapio onnistuvat toisaalta kuulostamaan useammankin tekijän kokoonpanolta mutta myös osaavat keskittyä olennaiseen. Minimalistinen elektro sekä hyvin pienieleinen ja popahtavalla kaavalla toteutettu psykedeelinen indierock saattavat olla niitä ääriä joiden välillä astellaan, mutta soundillisesti kyseessä on silti melko yhtenäinen kokonaisuus. Teknillisesti mistään loppuunhinkatusta patjasta ei ole kyse vaan vielä löytyy kimmoisuutta ja sopivasti rosoa. Biisikynän kohdalla on menty eteenpäin ja koukkuakin löytyy mutta todellisiin klassikoihin on vielä matkaa ja laulutulkintaan soisin vielä tätäkin enemmän varianssia ja vereslihaa. Vasta alkuvuodesta kuunnellulla
esikoisdemolla homma ei ollut vielä näin tiiviissä kaavussa mutta sama pohja-ajatus avautuu tästäkin. Pitääpä seurata myös jatkossa mitä herrat saavat aikaan.
Ilkka Valpasvuo
Sekaannus / Abortti 13: Vapaa vai elossa?
Killer
Sekaannus- ja
Abortti 13 -punkyhtyeiden yhteinen split vuonna 2010 ei ole mikään ihme. Tai ihme sinänsä on se että molemmat yhtyeet ovat jälleen aktivoituneet. Perusasiat ja –arvojärjestykset lienevät suunnilleen samoilla linjoilla kuin pari vuosikymmentä takaperin, vaikka maailma onkin muuttunut melkoisesti.
Nykyisin Järvenpää-Tampere-akselilla toimiva Sekaannus pistelee kolme biisiä, jotka kulkevat enemmän tummasti junnaten ja kumartavat nykypäiväisen, yleensä möykkälaululla varustetun ja nopeusennätyksiä tavoittelevan, hardcore-maailman suuntaan lähinnä synkkyydellään ja kipakkuudellaan. Tosin synkän valleilevaa ja hidasta se soitto taisi olla alun perinkin. Mikä ei tarkoita löysyyttä vaan enemmän sellaista synkkää lanausta…
Tienvarsipommin ajankohtaisuus on yhtä lailla nykypäivän sissisotaa kuin menneiden vuosikymmentenkin, samoin
Saatanan lampaat on aika ajaton todellisuuskuva. Perushyvää systeeminvastustuspunkrähinää, ei sen enempää tai vähempää.
Turku-Pori-akselilta löytyvät Abortti-veikot pistävät puolestaan neljän biisin verran. Samanlaista rähinää ja vastustavaa kipakkuutta tarjoilee myös tämä yhtye, ei ehkä ihan yhtä ”lanaten” kuin Sekaannus vaan hiukan suoraviivaisemmin mutta yhtälaisella aggressiivisuudella. Ja samoin kuin Sekaannuksen puoliskolla, ei näistäkään biiseistä sen vahvempia mielikuvia jää, mutta ne myös toimivat asianmukaisesti. Periksi ei ole annettu vaan edelleen potkitaan yhtä lailla.
Ilkka Valpasvuo
Ill Omen / Get Stitches: Split 7
Poolside / Killing The Legacy
Pienten koosteen toinen punk-splitseiska jakautuu kahden turkulaisen hardcore-tulokkaan kesken. Päällekäyvän metallista hardcorea apinan raivolla mutta mukavan melodisesti (tuplabasareistaan huolimatta) tahkoava
Ill Omen kuulostaa sarjassaan aika perinteiseltä mutta vauhdistaan ja säröstään huolimatta onnistuu tuomaan laulunsanansa melkein ymmärrettävälle tasolle. Mikä on positiivinen poikkeus. Nuoreksi HC-bändiksi melko valmiin kuuloinen jo tällä seiskalla. Toki molempien bändien sinänsä järkevä bonussolistien käyttö saa miettimään miten homma mahtaa livenä kuulostaa? Vai pakataanko vahvistukset mukaan keikkapakuun?
Get Stitches! pistelee yhtä lailla kipakasti mutta ehkä hiukan bulkimmin kuin Omen kääntöpuolella. Vokaalipuoli toimii onneksi hyvin myös Tikeillä. Metallisuus on tässä lähempänä järkälemäistä hevimetallia kuin sulavampaa titaania. Kahden biisin kokonaisuus ei iske ihan yhtä vahvasti kuin Omen, mutta parivuotiaaksi yhtyeeksi myös Stitchesillä on ihan kelvosti pullat uunissa.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 5669
