Smith: Ihan kakaroita

Patti Smithin debyyttialbumi Horses julkaistiin vuonna 1975. Vuosikymmenten saatossa siitä on kasvanut yksi rockin historian olennaisimmista klassikoista, protopunkin lippulaiva, runollisen uhmakkuuden kiteytymä. Musiikillisen sisältönsä lisäksi sen kansikuva, jossa tuolloin 28-vuotias lauluntekijä poseeraa takki olallaan vaaleaa taustaa vasten, on saavuttanut kuolemattoman aseman. Kuvan on ottanut Robert Mapplethorpe, eroottisella aiheistollaan hätkähdyttänyt ja vuonna 1989 aidsiin kuollut valokuvataiteilija. Ihan kakaroita on tarina tuohon kuvaan päätymisestä, eli siitä kuinka Smithistä ja Mapplethorpesta kasvoi heidän poikkeuksellisen kumppanuutensa kautta kaksi omaäänistä taiteentekijää. Se on muistelmamuotoa käyttävä kuvaus rakkaudesta ja omistautumisesta. Samalla teos laajenee myös 1960-luvun lopun New Yorkin boheemin sisäpiiriläisen kulttuurihistorialliseksi puheenvuoroksi.

Suomalaisittain on ilahduttavaa huomata kuinka pikaisesti vasta aiemmin tänä vuonna ilmestynyt alkuteos Just Kids on saatu käännettyä täkäläisille markkinoille. Suomentaja Antti Nylén on tehnyt hienoa työtä ja kääntänyt Smithin tunnelmoivan muistelun taidesanastoineen ja hienovaraisine nyansseineen pitäen kiinni sekä sujuvuudesta että autenttisuudesta. Nidettä on myös rikastettu paikoin epämääräisesti asemoidulla kuvamateriaalilla. Luonnollisesti Mapplethorpen otokset nousevat ylitse muiden, etenkin hänen lukuisat Smith-potrettinsa kertovat omaa jännittävää tarinaansa.

Kronologisesti etenevän kerronnan kiinnostavimmat jaksot sijoittuvat hippiliikkeen loiston aikoihin 60-luvulle. Lapsuus ja pikkukaupungista Arthur Rimbaud -huumassa lähteminen käydään läpi ennen tätä hiukan ulkokultaisesti. Smith tulee etenkin teoksen alkupuolella rakentaneeksi epäuskottavan johdonmukaista ja elokuvakäsikirjoitusmaista kasvukertomusta. New Yorkiin päässyttä ja Mapplethorpen tavannutta itseään hän kuvaa toistelemalla pontevia fraaseja vapauden ihanuudesta.

Köyhät ja riutuneet taiteilijanalut päätyvät asumaan Hotelli Chelseaan. Käänne osoittautuu ratkaisevaksi kaksikon uran ja samalla näitä kulkuja avaavan muistelmateoksen kannalta. Smith kuvaa ainutlaatuista miljöötä syystäkin henkeään haukkoen. Äkkiä , William S. Burroughs, Janis Joplin, Jimi Hendrix ja kumppanit ovat Smithille tasavertaisia tekijöitä taiteessa, joskin hän myös muistaa olla kiitollinen etuoikeutetusta asemastaan. Chelseaan ja Andy Warholin tehtaan väkeen liittyvien anekdoottien tiputtelu hoituu Smithiltä viihdyttävästi ja paisuttelematta. On helppo harjoittaa coolia kerrontaa kun on viettänyt coolia aikaa coolien ihmisten ympäröimänä tietäen itsekin olevansa perhanan cool.

Mapplethorpen kannustamana Smith heittää ensimmäiset Lenny Kayen sähkökitaran tukemat runokeikkansa 70-luvun alussa. Tästä liu´utaan luontevasti CBGB:n kautta esikoissinglen Hey Joe / Piss Factory (1974) levytyksiin. Vaikka Smith vähitellen ohittaakin sielunkumppaninsa taiteellisessa menestyksessä, keskittyy hän teoksen kerronnassa jopa enemmän Mapplethorpeen kuin itseensä. Mapplethorpen uran varhaiskehitystä ja persoonaa tuntemattomille Smith tarjoaakin paljon uusia näkymiä. Rakkaan ystävän ennenaikaisen kuoleman kuvaamisessa olisi helppo yltyä pateettiseksi. Smith kuitenkin hoitaa homman tyylillä luonnostellen Mapplethorpen poismenon tunnelmista runollisen, hauraudessaan koskettavan ja koko teoksen kirjallista arvoa nostavan loppusoiton.

Heikoimmillaan Ihan kakaroita alentuu pinnalliseen argumentointiin ja pahimpien 60-luvun kliseiden nostalgiseen kierrätykseen. Parhaimmillaan Smithin muistelmat lähestyvät hänen onnistuneimpien laulujensa intensiteettiä, ja lukijan valtaa halu lähteä pyhiinvaellusmatkalle Hotelli Chelseaan. Patti-fanien lisäksi teosta voikin suositella amerikkalaisen populaarin taiteen lähihistoriasta kiinnostuneille.

Teksti: Antti Hurskainen