Pori Jazz 2010, perjantai

Perjantaina koettiin mielestäni Pori Jazz -tarjonnan kliimaksi, kun sekä Kirjuri että LP45! -jatkoteltta tarjosivat vaihtelevimman ja laadukkaimman ohjelmakokonaisuuden moneen vuoteen. Pieneksi miinuspuoleksi osoittautui kuitenkin se, että jotkut esiintyjät olivat hieman epäsopivassa paikassa. Eli hiukankin intiimimmät aktit eivät oikein sovi Kirjuriin, eivätkä välttämättä LP:henkään…

Ricky-Tick Big Bandin areenavetoa en ollut todistamassa, mutta Seun Kuti & Egypt 80:n tarjoamaan afrobeatiin ehtikin jo kunnolla messiin. Upeassa puvussa tyylikkäästi kiemurrellut Kuti kumppaneineen tarjosi lajissaan puhdasveristä materiaalia, jota haittasi jonkin verran esiintymispaikan puoluekokousmainen asetelma. Ei tällaista hutukonnien takaa-ajo -musaa, jossa piisit kestävät tusina minuuttia, tule kuunnella voimistelusalipenkeillä istuen. Homman pitäisi kulkea kunnon kyläpelimannimeiningillä, mieluummin vielä lehtiä pureskellen.

Afrobeatin legendaarisen isän Fela Kutin 28-vuotiaan pojan liidaama vastustamaton viidakkoinferno ei poikkipuolista sanaa ansaitse. Shown edessä joudunkin täten itse nostamaan kädet pystyyn. Kuulun nimittäin tiivistäjien ja karsijoiden koulukuntaan, joiden mielestä kolme minuuttia on ihanteellinen piisin mitta ja suurin piirtein kolme soitinta sopivan kokoinen kokoonpano. Näin ollen en ainakaan vielä ole saanut otetta afrobeat-ajatteluun. Varttitolkulla kestävissä kutituksissa niin ykkös-, kakkos-, kolmos- kuin nelosiskutkin oli tungettu aivan täyteen kaikenlaista kilkettä. Afrobeat on musiikillinen lelulaatikko, jota ei kannata tarkastella pelkkien funk-silmälasien läpi.

Taustalaulajatar-pantteriduo toki myös ansaitsee oman erityismainintansa. Onneksi perseidenkeikutus oli ihan vaan platonista, eikä onneksi onnistunut viemään musiikilta tilaa. Katso kuvat!

Seuraavaksi lavalle saapui Tori Amos. Tori in Pori. Lavalla vain Tori, flyygeli, keyboard ja kaksi mikrofonia. Saldona naisangstista (itselleni hieman pelottavaakin) kauneutta ja ihanaa intiimiyttä, josta surullisen suuri osa meni sioille Kirjurinluoto-olosuhteissa: paikalle alkoi nimittäin jo tipahdella seuraavaa esiintyjää katsomaan tulleita suurten kansankerrosten edustajia, joiden nousuhumala esiintoi merkillepantavia, ilmeisen kroonisia ja parantumattomia ongelmia pitää se turpa kiinni. Mitään taustabändiä ei Amos tarvinnut, sillä tämä singer-songwritereiden Aira Samulin yksinkertaisesti täytti lavan. Miksi toimiviin 90-luku-clayderman-arpeggio-kuvio -komppeihin olisikaan pitänyt lisätä mitään turhaa huttua, kun Amos sai jopa syntikkajouset kuulostamaan herkiltä, mikä on pirun paljon se: viimeksi moiseen on tainnut yltää Stevie Wonder…

Pohdin jälkeenpäin tovin jos toisenkin erään suht laajalevikkisen hopeasompa-julkaisun arvostelijan "haarat levällään" -irtohuomiota Tori Amoksen soittoasennosta. Mitä se osoittaa kirjoittajasta? Miksi musiikkiarvostelija tuijottaa kullanvärisiä housuja, kun sen sijaan pitäisi kuunnella taidokasta dynamiikkaa ja kokea esiintyjän karismaattinen, lähes hypnoottinen presenssi? Pervo se toki olen minäkin, mutta sentään oikein annostellusti, uskoakseni!

Pikaisesti ja kiireellä poistui neito stagelta seuraavalle keikalle, encoretta, ja hyvä niin, sillä tämä setti oli tunnelmoitava yhtäjaksoisesti, tauotta.

Kirjurinluodolle oli kokoontunut noin 15 000 ihmistä, ja kun katselin ympärilleni, en voinut muuta kuin todeta, että hitto, onpas maksukykyisen näköistä yleisöä! Heidät tyydytettiin siinä vaiheessa, kun estradille vihdoin pääsi pieru, jota ei pidättele mikään: legendaarinen John Fogerty.

Hei: emme me voi vaatia, että tuon 65-vuotiaan symppiksen ruutupaidan ääni olisi enää CCR-tasolla. Itse asiassa väittäisin, että miehellä meni vartti, ennen kuin ääni avautui edes jonkinlaiseen kuosiin. Voi olla, että miksauksessakin oli jotain hässäkkää. En myöskään ihmettelisi, jos jossain välissä mieheltä olisi leikattu kirkakyhmy jos toinenkin. Mutta ottaisin kernaasti tähän hieman erilaisen lähtökohdan. Mieltäisin nääs Fogertyn suurimmaksi yhä elossa olevaksi country-laulajaksi. Sen verran ammentavat hänen nerokkaat kolmensoinnun rallinsa etelän perinteestä, mistä oli nytkin osoituksena ajoittainen, täysin puhdasverinen kantrimeininki, jonka shownvarastajana toimi suvereeni nuori viulisti Jason Mowery.

Eihän Cashkaan ollut täysin puritanistinen country-tähti!

Fogerty vaihtoi lähes joka kappaleen välissä soitintaan, joten saatiin kitaranäyttely kaupan päälle. CCR-kavalkadit tietenkin upposivat porukkaan eniten, eikä kaikkia hittejä edes kuultu. Kun Fogertyn oma tuotanto sisältää niin paljon klassikkokamaa, hänellä olisi periaatteessa ollut varaa jättää mm. Pretty Woman- ja Summertime Blues -coverit väliin. Mutta nuokin lienivät osa konseptia, leppoisaa fiilistelysoittelua, jossa pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen.

Me emme elä ikuisesti. Oli liikuttavaa ehtiä nähdä erittäin hyväkuntoinen, elämää suurempi lauluntekijä laulamassa se monen mukarokkarin puhkikuluttama oma Proud Marynsa. Varmaan miljoonas esityskerta hänellä, mutta jollain puolimaagisella tavalla ilmassa ei ollut hiventäkään suuretikäluokat-mestaritareenalla-rööperiinrööperiin -hoilotusmeininkiä.

Olkoon tämä nyt sitten vaikka MAORia (Middle-Aged Oriented Rock), mutta tunnen suurta huojennusta tietäessäni, että kun John Fogerty jonain päivänä poistuu keskuudestamme, hän ei kuole.

LP45! –teltassa tarjolla oli kolme sangen erilaista esimerkkiä siitä, mitä kaikkea rytmimusiikki voi olla.

Lähinnä amerikanintialaisista koostuva Red Baraat oli PJ10:en parhautta, kertakaikkisen henkeäsalpaava kokemus, jonka musiikkia kuunnellessa alkoi hävetä, mikäli kädet eksyivät taskuun. Nerokkaan synteesin aineksina ovat saamieni ”virallisten” tietojen mukaan intialainen bhangra-musiikki, Bollywood-sävelmät, funk sekä puhallinsoitinpitoinen marssimusiikki. Itse kuulin seassa vielä ska:ta ja reggaeta, ilman muuta. 9-henkistä yhtyettä johti kaksikalvoista, roikotettavaa dhol-rumpua väsymättä paukuttanut Sunny Jain. Välillä puikot katkeilivat ja säleet lentelivät, mutta syke ei sammunut hiventäkään.

Rehellisesti on sanottava, että vaikka desibelejä oli varmaan 120, tällaista lattiantäyttökamaa en ole koskaan kuullut. Rytmisiin, äärimmäisen vetäviin (torvi)riffeihin perustuvat biitit saivat hykertelemään ilosta ja kiittämään Luojaa siitä, että saa elää tällaisella monimuotoisella planeetalla. Keikan aikana jo yrittivät saada häntä kiittämään porukalla, sillä kertaa nimellä "Krishna", mikä varmasti ei ollut läheskään kaikkien mieleen, mutta eivät nuo lyhyet uskonnolliset sivupolut onnistuneet ainakaan itseltäni pilaamaan niiden kaikkien järjettömän tymäköiden jytkeiden vetovoimaa.

Haastavinta Red Baraatin keikkaa arvioidessa taitaa olla se, miten ylistää tämä harvinainen herkku maasta taivaisiin ilman, että sortuu monikulttuuri-kusenpolttamuuksiin tai lauseeseen: "Musiikki on universaali kieli". Taidanpa tyytyä kyseenalaistamaan väitteen "Itä on itä ja länsi on länsi eivätkä ne koskaan kohtaa". Nyt on niin, että Red Baraat panee kompassit sekaisin. Munakkaimmasta mahdollisesta Intia-meiningistä kiinnostuneille erittäin lämmin suositus, ja tähtiä viisi + lehmämerkki! Ja Spotifyhyn/levykauppoihin tämä asap, hus!

Seuraavaksi oli tarjolla alagenre-legenda vm. 2010, kun Gil Scott-Heron saapui lavalle. Miestä mainostettiin etukäteen mielestäni hieman kömpelösti rapparina. Tottahan toki hän puhuu tunnetuimman kappaleensa The Revolution Will Not Be Televised läpi, mutta enempi hän levyillään liikkuu soul/blues -akselilla. Scott-Heron on olennainen osa menneiden vuosien mustaa tietoisuutta, tinkimätön saarnaaja, minkä paikalla olleet lukuisat fanit tietenkin tiesivät. Mutta miestä tuntemattomalle tämä kovin puhepitoinen, parin-kolmen soinnun varassa olevista piiiitkistä kappaleista koostunut setti oli varmasti tappavan tylsä. Myöhemmin mukaan tullut komppiryhmä oli kevyesti conga-rumpujen varassa: jälleen kerran oli erinomainen Pori Jazz -artisti väärässä paikassa. Tai ajassa: ehkäpä hänen olisi kannattanut olla illan ensimmäinen esiintyjä?

Odotin tuolta leppoisalta murahtelijalta sittenkin hieman enemmän Herran Vuonna 2010. Kritisoitavaa olisi vaikka kuinka, mutta Scott-Heron tyytyi julistamaan enimmälti rauhan sanomaa, mikä sekin on toki todella kunnioitettavaa. En olettanut, että mies tulisi Poriin haukkumaan latteasti Obamaa ja republikaaneja. Olisin toivonut vain jollain tavalla monipuolisempaa, yksityiskohtaisemmin tämän päivän maailmaa – ei vain USA:ta – havainnoivaa piikittelyä.

Ja ehkä ne pari-kolme sointua lisää.

Harmittamaan jäi oman kuullun ymmärtämiseni vajavaisuus / Scott-Heronin puheen epäselvyys (tarpeeton yliviivataan). Pori Jazzien muuten erittäin toimivalle organisaatiolle kehitysterveisiä sen verran, että kun esiintyjän ohjelmistossa lyriikoilla ja spiikeillä on keskimääräistä olennaisempi osa, kannattaisi laulu-/puheäänen kuuluvuuteen ja taajuuksiin kiinnittää ihan erityistä erityishuomiota siellä miksuupöydän valtaistuimella.

Lie kornia käyttää määritelmää "2000-luvun Blues Brothers", mutta sellaiseen yö huipentui, kun Sharon Jones & The Dap-Kings veti parituntisen überhiotun soulin maratoninsa. Nuorten nykkiläisten funk-fanaatikoiden yhteentörmäys kokeneen Jonesin kanssa on tuottanut tyylikkään päivityksen BB-saundille ja -konseptille, ja ehkä on aikakin, sillä 30 vuotta on tätä saatu odottaa.

Paketti on oikeastaan lajissaan täydellinen. Soulin ja funkin työkaluja käytetään taiten, minkä myötä virtuoottiset rytmiikat ja torvisektioinnit uppoavat kappaleisiin luontevasti, eivätkä syö niiden kuunneltavuutta ja tarttuvuutta. Vanhan koulukunnan saundi on viilattu huippuunsa, muttei kuitenkaan niin kulmikkaasti, että pitäisi latistaa se termillä "retroilu", ehei.

Ja kirsikkana kakussa on tietenkin Sharon Jones, joka jakaa mielipiteet taatusti. Nainen on nimittäin moitteeton soul-rääkyjätär, jonka kohdalla puskevat mieleen paitsi Betty Davis, myös itse James Brown, mikä on aikamoinen saavutus! Yli-inhimillisen väsymätön Jones on myös nopeuden näkökulmasta ainutkertainen moottoriturpa: tiuhimmillaan eukko kuulostaa näkövammaisten käyttämien apuvälineiden puhesyntetisaattorilta. Enpä haluaisi joutua Sharon Jonesin tossun alle.

Vastaavasti Jonesin riuskuudella on riskinsä. Lavalla hän luo itsestään aavistuksen verran häiritsevän, rääväsuisen mustan naisen stereotyypin. Pari suvantokohtaa pelastaa kokonaiskuvaa paljon, mutta silti olisin toivonut lisää dynamiikkavaihtelua, myös bändiltä. Eikö musta mama ole tämän useammin herkkä? Joissain väleissä paitsi vähemmän olisi ollut enemmän, myös hiljempaa olisi ollut kovempaa!

Pori Jazzin lauantaitunnelmiin pääset tästä ja takaisin torstaihin tästä.

Teksti: Janne Kuusinen
Kuvat: Pori Jazzin kuvapankki