Pori Jazz 2010, keskiviikko

Pori, Satakunnan Helmi?

Pori: kaupunki, joka ei nuku koskaan, paitsi 51 viikkoa vuodessa. Sitten koittaa heinäkuun herätys. Kuulapäät väistyvät hetkeksi Meri-Poriin ja Pormestarinluotoon, kun ysisointuihinsa masturbeeraava lukeneisto valloittaa kylän viikoksi. Vaalean bulkkilagerin, muovipullopunaviinin ja paellan kurssit nousevat huippuunsa jazzin nimeen. Tapahtuman puolipakollinen, massamainen luonne saa Hesarin Jukka Haurun paheksumaan, mutta se innovatiivinen, uraauurtava jazz kyllä löytyy, kun vain viitsii etsiä Miles Davisin kuolleista heräämisen odottamisen sijaan.

Vanha tehdasrakennus "Otava Factory" oli x-tuolein ja pöydin somistettu vuoden aikana jylhänkomeaksi, hämyisäksi konserttisaliksi, jossa porijazzkansaa viihdytti kaksi kotimaista "ei ole ainakaan soittotaidosta kiinni" -kokoonpanoa. Ensimmäinen niistä oli Valtteri Pöyhösen johtama Ricky-Tick Big Band. Viime vuosilta oli jäänyt aavistuksenomainen big band -pelko persiiseen: olisiko tämäkin niitä isoyhtyeitä, joiden satsi on yllätyksetöntä Mies ja alaston ase -saksofonimassaa, jossa kuullaan tasaisin välein Lisa Simpson –ähkysooloja?

Ei toki. RTBB:n materiaali on Pöyhösen tuotantoa, suurin osa viime vuonna Berliinissä viimeisteltyä. Ottiatuota-miksausjälki ei päässyt pilaamaan moitteetonta sävelkudosta, johon vuorotelleiset – toki mainiot – soolot tekivät tosin hieman "laatikkomaisen" vaikutelman. Koukkuja ja niiden myötä yllätyksellisyyttä, "luovaa hulluutta", olisin myös kaivannut enämpi. Huumori tai edes sen kaltainen pilke olisi myös ollut huomattava plussa, mutta toisaalta parempi näin kuin väkinäiset, kuluneet parin tahdin intermusikaaliset Donna Lee- ja Mustasukkaisuutta -viitteet.

Vaan oliko se Eero Heinäluoma? Woody Allen? Ei, vaan Antti Sarpila! Keikka sai mielestäni havahduttavan piristysruiskeen, kun swing-veteraani pääsi soittamaan omat soolo-osuutensa. Mitään jämähtänyttä allofme:tä en siis peräänkuuluta, mutta jotain Sarpilan soitossa oli sellaista kepeyttä, jota kokoonpano olisi kaivannut kautta linjan.

Mitä rakentavimmassa hengessä olen myös sitä mieltä, ettei Valtteri Pöyhösen kannattaisi selittää kappaleidensa syntyhistoriaa niin tarkalti kuin mitä hän nyt teki. Anna ihmeessä musiikkisi puhua!

Mitä! Humppaa Pori Jazzeilla!?! Asia ei ole niin yksinkertainen. Suomalaisen musiikkimaailman kovimpia juttuja vuonna 2010 oli se, kun laulaja Juha Hostikka osti vanhan kunnon Dallapé -nimen oikeudet, ja sen alle koottiin noin tusinan hengen huippukokoonpano. Alettiin pitkästä aikaa penkoa pieteetillä sitä upeaa aarrearkkua, josta kurmootuksen uhallakin käytän nimitystä "meidän juurimusiikkimme". Puristit pelkäsivät pahinta, mutta toukokuussa 2010 julkaistu levy osoitti, että kyseessä on mitä lämpimin kunnianosoitus vanhaa, laadukasta tanssimusiikkia kohtaan. Eikä kukaan voi väittää, etteikö tämä 2000-luvun Dallapé olisi teknisesti paras kyseisenniminen kokoonpano koskaan.

Levy kuulostaa mahtavalta, mutta miten toimii livenä? Nautittavasti, vaikkakin hiomista mielestäni vielä on. Keikkasetti oli pitkälti sama kuin levyn kappaleet, eivätkä kokoonpanomuutokset (harmonikka, xylofoni) häirinneet laisinkaan. Huomio kiinnittyikin luonnollisesti levyn ulkopuoliseen materiaaliin. Keikka vedettiin läpi joperuonansuumaisen seremoniamestarin Tuomas Uusitalon toimivalla, iltamamaisella johdolla. Tahiti-klassikosta kuultiin klassikoitunutta Velipuolikuu-versiotakin munaisampi otos, mutta vastaavasti pitkitetty Meksikon pikajuna sortui halpahintaisuuksiin ja myötähävettäviin elementteihin. Eiköhän nuo naisiksi pukeutuneet miehet voisi jo pikkuhiljaa kuopata komedian katakombeihin.

Uutta Dallapé:tä toivoisi mielellään kehiteltävän vielä ainakin 2-3 levyn verran. Mielestäni paketti ei ole vielä aivan koossa ja hallinnassa. Porukan kannattaisi luottaa pelkästään edustamansa ”brändin” vetovoimaan, satsata siihen loisteliaaseen takavuosien ohjelmistoon kuluneiden minniethemoochereiden asemesta. Valitettavasti ainakin tässä vaiheessa kaikki muu paitsi se aito ja alkuperäinen materiaali kuulostaa joko tylsältä tai tyylirikkoisalta.

Dallapé on kuitenkin myös tärkeä ilmiö 2000-luvun alun Suomessa. Meille on jo ehtinyt kasvaa ainakin yksi sukupolvi, joka ei yksinkertaisesti tiedä, miten wanhaa tanssimusiikkia soitetaan asianmukaisesti. Dallapé on oiva testi ihmisille: mikäli tämä 1900-luvun alun tekno ei nappaa, niin minkäs sille mahtaa: ei ole tyylilajin, eikä tässä tapauksessa etenkään soittajien, vika.

Pori Jazzin torstaitunnelmiin pääset tästä.

Teksti: Janne Kuusinen
Kuvat: Pori Jazzin kuvapankki