Ilmiö!
24.07.2010
Uittamo / Turku
Tänä kesänä toista kertaa järjestetty Ilmiö! toi Turun uittamolle laajan kattauksen rytmejä, tuuttausta ja elektroa. Heinäkuiselle lauantaille oli luvattu ukkosta ja sadetta, mutta kävijöiden optimismi palkittiin. Keli pysyi koko illan festarikelpoisena ja tunnelma oli jo iltapäivällä varsin leppoisa.
Laineen Kasperin hopahteleva reggae-fiilistely veteli viimeisiään allekirjoittaneen saapuessa paikalle, joten ensimmäinen varsinainen täky oli päälavana toimineessa paviljongissa kolmelta aloitellut Liekki. Pidemmän aikaa hiljaiseloa vietellyt orkesteri on jälleen palaamassa aktiivisempaan toimintaan syksyllä ilmestyvän pitkäsoiton myötä - Ilmiön keikan perusteella paluu osoittautunee onnistuneeksi. Jo lukemattomia kertoja nykyklassikoksi nostetun Korpin nimikkoraidalla aloittanut yhtye vaikutti alkuun hieman haparoivalta, hermostuneeltakin, mutta oikeanlainen tunnelma alkoi hiljalleen rakentua. Päivänvalon valaisema paviljonki ei ollut Liekin haikean progepopin kannalta suotuisin mahdollinen estradi, mutta niin vain orkesteri vei mukaansa.
Sitten viime näkemän aikalailla solakoitunut laulaja/kitaristi Janne Kuusela on edelleen persoonallinen keulakuva lempeine lauluäänineen, vaikka mies tuntuikin lavalla hiukan eksyneeltä. Nelikon soittoa kantoi Liekille ominaisen keveä, mutta ajoittain raskaampikin ote, jonka kuuntelu jo itsessään teki keikasta seuraamisen arvoisen. Keikkasetti kattoi herkkuja aina bändin ensimmäisestä singlestä pariin tulevan albumin raitaan asti. Deep Purple-henkinen Lulu päätti varsinaisen setin komeasti, mutta encoressa koettiin asianmukaisesti keikan huipennus. Oletetun Pienokaisen tai Veljien sijaan bändi koetteli paatuneen hevimiehen kyynelkanavia Korpin aloituskappaleella Veit omasi lentoon. Eteerisesti tunnelmoiva, runsaiden melodioiden ja Kuuselan tulkinnan ympärille rakentuva biisi on erinomainen tiivistelmä Liekin luonteesta, progemaisen haahuilevaisesta, mutta kepeän popisti liikahtelevasta outolinnusta, joka kuitenkin taipuu railakkaan hevahtavaan poljentoon, kitarasooloihin ja ponnekkaisiin urkunostatuksiinkin menettämättä mitään viehätyksestään. Mainio avaus päivälle.
Liekin jättämään raukeaan fiilikseen ulkolavalla aloitelleen Kings Of Nipponin svengaava jazz-sekoilu ei oikein istunut, joten oli aika tutustua ympäristöön enemmänkin. Tarjolla oli sekä mahdollisuus tuunata oma festarihattu, tehdä rannan hienoin hiekkalinna tai uusia kuontalo, mutta kiintoisinta oli KOKOMYSin eli Kodinkonemusiikin Ystävien pikkupaviljonki. Käsillä oli mahdollisuus kokeilla millaista purputusta esimerkiksi polkupyörällä tai lähes millä hyvänsä satunnaisella roinalla on mahdollista saada aikaan. Valloittavinta olivat itse ystävät, jotka kiiluvin silmin esittelivät vempeleitä ihmettelevälle väelle niiden ominaisuuksia ja mahdollisuuksia. Myöhemmin illalla oli myös Kodinkonemetsän määrä herätä eloon, mutta sitä ennen oli vielä hyvä liuta keikkoja edessä.
Please welcome!
Päälavalla hieman myöhässä aloittanut Markscheider Kunst onnistui ennakkotiedoista huolimatta yllättämään kynäniekan. Venäläisten esittämä tanssittava tuuttaus tuntuu yhä ajatuksena vieraalta, mutta nopeasti ne vodkat ja kolhoosien kurjuus unohtuivat. Reippaasti riemuitsevan porukan tohina veti ihmisiä puoleensa ja oli hyväntuulisuudessaan todella innostavaa. Jos ei aurinko pilvien välistä juuri pilkottanutkaan, sinkoili paviljongin lavalta roimasti lämmittävää säteilyä. Orkesterin venäläisyyskin tuntui sekin lähinnä tuovan aktiin tavallista enemmän persoonaa - ehkä ilman erikoisia välispiikkejä ja omalaatuista tunnelmaa Markscheider Kunst olisikin tuntunut paljon tavanomaisemmalta reggae- ja ska-fiiliksissä viihtyvältä pumpulta, jotka tuppaavat genreen yleensä nihkeästi suhtautuvan reportterin korviin kuulostamaan lähinnä toisinnoilta toisistaan. Tämän näkisin mielelläni toistekin.
Markscheider Kunstin päätettyä huvinsa käskettiin väkeä kerääntymään paviljongin läheisyyteen, sillä paviljongin katolta käsin otettaisiin "luokkakuva" läsnäolijoista. Hiljalleen kameralinssin piiriin hakeutuikin kiitettävä määrä väkeä ja mukavan yhteisöllistä henkeä edustava kuva saatiin näpättyä.
Liki samantien kuvan jälkeen ulkolavalla aloitti helsinkiläinen Kap Kap. Huumaannuttavaa kraut-jumitusta tanssittaviin rytmeihin, melodiakoukkuihin ja psykedeelisiin käänteisiin dippaava bändi tuntuu paranevan askel kerrallaan. Biisien ote tuntuu aiempaa tiukemmalta, bändin livetoiminta kiinnostavammalta ja ylipäänsä esityksen imu aiempaa suuremmalta. Bändin ainoa varsinainen ongelma on edelleen materiaalin epätasaisuus. Oivallisesta jumituksesta popimpaan kamaan siirryttäessä tuntuu kuin osa orkesterin persoonasta unohtuisi edellisen biisin koukeroihin, joten tietynlaista luontevuutta ja määrätietoisempia liikkeitä herroilta jää vielä kaipaamaan. Kap Kapin konsepti on silti mainio ja kielipä yli-innokkaasti kuvia räpsineen allekirjoittaneen suuntaan osoitettu keskisormi asianmukaisen taiteellisesta asenteestakin. Orkesterin seuraavia liikkeitä odotellessa.
Syntikkajumputus, kaihoisat kaaret ja hurmaava kilkatus
Rantareissailun ja ruokatauon myötä seuraavaksi keikaksi valikoitui Jaakko Eino Kalevi Quartet. Jyväskyläläisen kvartetin syntikkapoppia ja elektrohumppaa yhdistelevästä tyylistä tuli jossain määrin mieleen The Alibies - sillä erotuksella, että Jaakko Eino Kalevilla ei ole kieli aivan yhtä poskella kuin ylivieskalaisilla. Kvartetin toiminta oli ajoittain hyvinkin minimaalista humistelua, mutta esimerkiksi pienimutoiseksi hitiksi muodostuneen Flexible Heartin kohdalla yleisön tanssihimojen herättely onnistui sekin käden käänteessä. Allekirjoittaneessa keikka ei kovin massiivisia fiiliksiä saanut aikaan, mutta kiintoisalta kattaus siltikin tuntui - jos Alibies on sukua Pet Shop Boysille, olisiko ihan väärin väittää Jaakko Eino Kalevin juurten suuntautuvan lähemmäs New Orderia?
Yhdeksän tienoilla jalat veivät jälleen päälavan suuntaan, Magyar Possen kun oli yhdeksältä määrä aloittaa. Syntikka- ja soundcheck-ongelmien parissa hermoja venytelleen orkesterin aloitusaika kuitenkin venyi parikymmentä minuuttia aiotusta. Ilmassa oli Spiñal Tapin tuntua viimeistään lavavalojen sytyttyä vasta kolmannen biisin jälkeen, mutta bändi osoitti amattimaisuutensa jättämällä pulmat taakseen ja vetämällä päivän kovimman vedon. Pääosin uuden materiaalin ja Random Avenger-albumin parissa pyörinyt setti tempaisi mukaansa, vaikka soundeja ei varsinaisesti hyviksi voinut missään vaiheessa kutsua.
Viiden hengen voimin esiintyneet porilaiset kasvattelivat kappale toisensa jälkeen minimalistisista ja surumielisistä kuvioistaan pitkiä kaaria aina korviavihlovaan meteliin asti. Kaavan toistumisesta ja alun ongelmista huolimatta yhtye piti yleisön otteessaan ja tunnelman eheänä silkalla musiikin laadulla. Riehakkaaksi päätökseksi encoressa yltyneen Intercontinental Hustlen myötä tunsi nykyisin harvinaiseksi käynyttä onnellisuutta siitä, että altisti kuulonsa totaalisen tuhoutumisen partaalle. Keikkasetin suhteen ei osannut kaivata muuta kuin edellämainitun Random Avengerin ja edeltäjänsä Kings Of Timen mahtavia päätösnumeroita - muuten on keikasta hankala löytää kitistävää, oli ongelmia eli ei. Intensiivinen, mukaansatempaava ja autuaaseen olotilaan jättänyt kokemus.
Samaan aikaan Magyar Possen kanssa elektrolavalla esiintynyt Op:l Bastards jäi lopulta välistä porilaisten keikan venähdettyä ja oli suomalaisen elektron kulttibändi vetänyt sen verran roiman annoksen väkeäkin puoleensa, että yritys mahtua mukaan oli melkoisen turha. Toisaalta oli myös aika kerätä energiaa omalta osaltani illan viimeistä aktia varten.
Yhdentoista kulmilla päälavan valtasi illan odotetuimpiin akteihin kuulunut Cleaning Women. Trio tuskin sen suuremmin esittelyjä kaipaa, naisellisen tyylikkäät univormut, rikkinäisistä hyötylaitteista ja kodinkoneista rakennetut scifi-henkiset soittimet sekä oivallisen tanssittava ja omaperäinen musiikki luovat yhtyeen luonteen, jolla on tapana näyttää parhaat puolensa nimenomaan livenä. Allekirjoittanut kuuluu niihin CW-faneihin, jotka eivät levyjä kuunneltuaankaan osaa nimetä bändiltä yhtäkään biisiä, mutta ovat keikoilla liki automaattisesti täysin bändin lumoissa.
Ilmiö!n keikka veti puoleensa rutkasti väkeä ja tunnelma oli hieno. Kilkatukset, purpatukset, sihinät ja kolinat muodostavat omalaatuisen rytmin ja melodian, jotka pistävät jalkoihin liikettä ja pään notkumaan, saattaen täten uhrinsa transsia muistuttavaan tilaan. Muistikuvat live-elämyksestä (paino jälkimmäiselle sanalle) keikan jälkeen jäivät vähiin, mutta kylmistä väreistä päätellen Cleaning Women on edelleen paljon enemmän kuin vain erikoinen kuriositeetti. Erityistä ihailua bändiä kohtaan herättää jäsentensä kyky pyörittää onnistuneesti kahta hienoa orkesteria, joilla ei musiikillisesti ole toistensa kanssa juuri mitään tekemistä. Jos seuraavaksi sitten näkisi taas Kometan...
Juhlat jatkuivat, mutta allekirjoittaneen paukut loppuivat - toisaalta päivän saldo oli tyydyttävä ja jättämänsä jälkimaku oikein hyvä. Järjestelyjensä puolesta Ilmiö! toimii hienosti ja jonottelua tai tungosta ei kertynyt ainakaan liikaa - mitä nyt miesten wc:n kokoon nähden huomattavasti alimitoitettu pisuaari hämmästytti, mutta sekään ei liene tapahtumanjärjestäjien ongelma - arkisin paviljongissa soi humppa.
Huolimatta sääennusteista ja kaiketi jonkinlaisesta kilpailusta Naamat-tapahtuman kanssa Ilmiö! pääsi kävijätavoitteeseensa ja likimain 1500 henkeä onkin juuri sopiva määrä. Tapahtuma profiloituu tietynlaiseen musiikkiin ja vetää puoleensakin tietynlaista väkeä - voi kuulostaa sisäsiittoiselta, mutta tässä on se hieno puoli, että hippeilyn ja elektron ystävät ottavat rennosti ja näin saavatkin aikaan tapahtuman miellyttävän ilmapiirin. Toivon mukaan tapahtuma pitää yllä nykyisen henkensä ja saa ensi kesänä osakseen aurinkoa pelkän lavan sijaan myös taivaalta.
Teksti ja kuvat: Aleksi Leskinen
