Naamat-festivaalin perjantai

Kaikkiaan 11. kertaa Tuomiston tilalla Muuramessa järjestettävä Rockfestari Naamat on saavuttanut melkoisen kulttimaineen vuosien saatossa. Siitä viestinee parhaiten se että tapahtuman 800 lippua myytiin loppuun muutamassa tunnissa. Ja ennen kuin tietoa yhdestäkään esiintyjästä oli julkistettu. Viime vuonna kymmenvuotisjuhlissa tapahtumaan ihastunut Desibelin Valpasvuo oli aikeissa saapua Tuomistoon jopa kahden kollegan kanssa, mutta olosuhteiden pakosta miehitys kutistui pelkästään allekirjoittaneeseen. Onneksi meikällä sentään on massaa muidenkin edestä…

Naamat on sen verran sympaattinen tapahtuma että siellä jopa tekee mieli viettää telttameininkirellestystä. Tänä vuonna valitsin kuitenkin luksusta kun oli mahdollisuus ja yöpyminen Muuramen keskustassa saattoi ehkä viedä osan festivaalin kokonaisremuamisesta, mutta jaksamista se kyllä lisäsi runsain mitoin. Tuli sitä silti harrastettua saappaanheittopyllähdyksiä ja painituomarin hommia. Naamoilla kun iltabändien välissä on sen verran mukavasti taukoa että sitä ehtii hyvin telttapellollakin rötväämään. Yleisfiilis on muutenkin leppoisa, järjestyshäröt ovat minimissä minkä vuoksi myös järjestyshenkilökunta ja työväki ovat erittäin mukavia ja jopa hymyileviä. Mitä nyt luontevaan Naamat-henkeen pakkaavat hyväntahtoisesti vittuilemaan…

Säätila oli perjantaina mitä mainioin. Ihan niiden kuumimpien helteiden poisjääminen Muuramen viikonlopusta oli loppujen lopuksi ihan positiivinen asia, sillä on tässä ehtinyt auringonpistoksia ja palamisia saada ihan tarpeeksi muutenkin. Silti vettäkään ei tullut, vielä perjantaina. Festivaalin liveohjelman sai korkata ensimmäinen illan Suomen parhaista bändeistä, junnaavaa krautrockia akustismausteiseen blues-psykedeliaan sekoitteleva Plain Ride.

Janne Westerlundin toismaailmallisen laulukähinän kuorruttama soundi maustui kitaroiden ja lyömien ohella mahtavalla huuliharppuilulla, jota Tuomistolla kuultiin mukavan runsaasti. Kolmelta levyltä valituista paloista mieleen jäivät etenkin tuoreimman Road Music, yksi omista kaikkien aikojen kotimaisista suosikkibiiseistä, sekä Strange Lightin upeasti junnaava Guiding Light. Mahtava keikka kaikinpuolin ja yleisökin sai jumittavasta huojumistanssista kiinni samantein.

Enemmän tanssijalan puolelle kuitenkin päästiin seuraavan kaksikon tahdissa. Seisoaltaan rumpuarsenaaliaan paukuttavan Lew Sifferin ja pirullisen rouheasta laulusta ja rouhivasta kitarasta vastaavan J-Tanin muodostama thrashpunkblues-duo Black Magic Six pisti samantein tallan pohjaan ja siitä läpi ja rokkasi Tuomiston sekaisin. Tai sanotaanko nyt näin että vaikka mitään yleisössö surffaamista tai muuta vastaavaa ei vielä nähty, oli kaksikon tärinägarage sen verran viekoittelevaa että holtittomaan loikkimiseen innostui joku muukin kuin meikäläinen. Get Behind Me, J-Tan!

Minulle on muodostunut jostain syystä pääkaupunkilaisesta reggae/ska-yhtye The Capital Beatista kaiken sen pohjalta mitä olen hiukan keikalla nähnyt ja levyiltä kuullut sellainen pohjamaku että tässä rytmiyhtyeessä on jotain ärsyttävää tai ulkokultaista. Vaikka kolmimiehinen torvisektio on esimerkiksi aivan ensiluokkainen. Ehkäpä en vain pidä solisti Fredin persoonasta…

No, joka tapauksessa Naamoilla Beat oli ihan mahtavassa vedossa ja juuri hyvä valinta käynnistämään jengin tanssijalat viimeisen päälle. Letkeä reggae ja hiukan reippaampi ska-jumppa olivat sopivassa suhteessa. Perinteikäs hirsipihapiiri yhtyi yhtyeen kanssa leppoisaan musiikilliseen hymyyn sen verran innokkaasti että yhtye itsekin hehkutti keikkaa kesän parhaakseen. Tunnelma oli välitön, iloinen, tarttuva ja svengaava. Paljon enempää ei hyvältä reggaelta voi vaatia. En nyt ehkä fanipaitaa osta mutta ihan oikean kunnon peukun nostan pystyyn enkä mitään littipeukkua!

Ehdoton pääesiintyjä koko festivaaliin oli tänä vuonna perjantain viimeistellyt muka-pappojen viinanmakuinen humpparitarikunta Eläkeläiset. Kaikenmaailman hittejä lofi-humpaksi hyvin omintakeisella lyriikalla vääntävä sektio on oikeastaan aina enemmän kuin perinteinen keikka.

Vaikka ”papat” useampaan otteeseen yleisössä surffannutta kosketinsoittaja Onni Varista ja muidenkin hetkittäisiä pöydillenousuja lukuunottamatta istuivat aika stabiilisti puolikaaressa pöytien takana lavalla, oli meininki yleisössä samantein tottakai riehakas kuin säröisemmilläkin rokkihurmoksissa. Perinteinen humppamato eli letkajenkka saatiin samantein pystyyn eikä se siitä mihinkään kadonnut seuraavan puolentoista tunnin tai jotain aikana. Silti sekä biisivalintojen että välikohelluksen puolesta esitys on vähintään yhtä paljon standup-komiikkaa, jonka hengessä myös kysymys siitä miksei sähkökärpäsläktä tehoa Ismo Leikolan kiveksiin tipautti ainakin meikäläisen höröttämään melkein polvivaakaan…

Mummoa, Pöpiä, Humppaa tai kuole!-hittiä ja niin edelleen ja niin edelleen… Papat pistivät viimeisen päälle ja hurmos oli mahtava. Ensimmäisen kerran näin soundcheckin jälkeen koko bändin poukkoilevan yleisömassan takaa vasta siinä vaiheessa kun bändi pisti koko kansan istahtamaan syvempien asioiden äärelle. Kiitokset Humpasta!

Tästä suoraan lauantaihin.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo