Ilosaarirockin lauantai

Itse Ilosaarirock alkoi lauantaina pilvisissä merkeissä, joskin tuntui että toimittajasedän valitsemat kumisaappaat olivat silti hiukan ylireagoitu jalkinevalinta... Samaan aikaan kun Viikate niitti viljaa päälavalla, oli Rekkalavalla taatusti koko festivaalin eniten hälläväliä ja sinnepäin-orkesteri, joka ei varmaan jatkossakaan tule hirveästi keskittymään teknisiin hienouksiin. Mullets´n´Bulletsin humoristinen suomenkielinen skapunk on varmaankin se seuraava askel Eläkeläisistä, joka on jo suomen skan eli humpan jalostanut hymyilevän hersyväksi känniääliöinniksi. Toki ihan vastaavaa biisimateriaali ei Mulleteilla ollut tiskiin heittää, mutta rokkaava skapunkki oli kyllä kelpo aloitus Ilosaareen. Rekvisiittaan kuulunut, persuuksistaan savua sylkenyt nukke kertoo aika paljon huumorin tasosta. Kyllä niissä lauluissa tuntui yleisön reaktiosta päätellen paljon hauskaa sanottavaa olevan, mutta ei niistä kyllä mitään selvää saanut. Fart!

Ranta pakkautui sen verran ääriään myöten täyteen seuraavan aktin aikana että ei sieltä keikan jälkeen mihinkään nopeasti päässyt. Vaikka mainiot Radiopuhelimet ja Mokoma soittivat samaan aikaan Jukka Poika & The Sound Explosion Band, oli reggaeyhtye selkeästi odotetuimpia kotimaisia. Ja mikäs siinä, Jukka on tehnyt yhden parhaista levyistään ja viimein (jälleen)yhdistänyt voimat kotimaan parhaan reggaeryhmä Sound Explosionin kanssa.

Setti kattoi vahvasti Jukan tuotantoa mutta enemmän tuoreeseen oltiin luonnollisesti kallellaan. Kylmästä lämpimään aloitti ja Mielihyvää ja ilman Raappanaa vedetty Kiitollisuutta päättivät kestit, jossa täysi ranta tanssi ja hoilasi mukana. Jukka oli vedossa ja bändi iskussa. Oltiin Nättejä, Pläskejä, Tultiin viikko sitten ja haikeiltiin Elämäni Emäntää ja vanhaa Sandraa. Vaikka aurinko pysyi piilossa pilven takana, löi allekirjoittanut saappaat naulaan melko nopeasti ja pisti paljain jaloin ruohoa tampaten. Niinkuin muutkin teki, hiekasta ja sorasta puhumattakaan. Yksi Ilosaaren parhaita keikkoja.

Lauantain osalta Sue-lavan avannut Radiopuhelimet herätteli festivaaliyleisöä omaan vahvaan tyyliinsä. Lähemmäs puolitäyttä kuin -tyhjää kansoitettu teltta otti yhtyeen omakseen, vaikka melko kankeasti kansa hiljalleen rytmiin pääsikin. Pääosin tuoreimman levynsä materiaalia esittänyt orkesteri vangitsi hypnoottisella groovellaan ja laulaja J.A. Mäen maanisella lavatoiminnalla. Puhelimilta on epäilemättä nähty raivokkaampiakin vetoja ja suotuisempina kellonaikoina, mutta parempaa herätyskeinoa Ilosaaren lauantaipäivään on silti hankala keksiä. Keikan päättänyt Minä rakastan sinua puhukoon puolestaan - saksofonilla terästetty, hypnotisoiva ja hienolla tekstillään liikuttava veisu on esimerkillistä oululaista hulluutta.

Kotimaiset lauluntekijät

Puhelimien myötä päälavan vallannut Olavi Uusivirta on kiistatta varsin kiintoisa tuoreampi tuttavuus suomalaisen rockin saralla. Enemmän 80-lukulaisen, romanttisen goottipopin kuin kotimaisten konventioiden suuntaan kallellaan olevat koukukkaat laulut tempaavat helpolla mukaansa ja Uusivirran tekstien persoonallinen ote oivalluksineen kantavat kauas. Päälavalla Uusivirta bändeineen tuntui kuitenkin enemmän perinteiseltä viihdyttäjältä kuin karismallaan vangitsevalta lahjakkuudelta, mikä toi häiritsevän ristiriidan hyvien biisien ja löyhän intensiteetin välille. Liekö leudollä iltapäiväauringolla sitten tekemistä esityksen tunnelman suhteen, mutta kunnolla keikka tempaisi otteeseensa vasta loppupuolella soineella, miekkosen edellisen albumin riehakkaalla nimikkoraidalla Minä olen hullu. Lopulta esityksestä muotoutuikin ihan kelvollinen, ja kansan mieleen mies selvästikin on. Toivottavasti Uusivirran liveaktiin löytyy ajan myötä vielä lisää rohkeampaa, rujompaakin energiaa ja ilmettä - pitäisiköhän hänen tiirailla enemmänkin erään illemmalla samalla lavalla raivonneen "suomalaisen rockin suurmiehen" suuntaan?

Monien mielestä Ilosaaren lauantain odotetuin tapaus oli Pariisin kevään historian ensimmäinen keikka. Arto Tuunelan projekteista pophenkisin on toki ollut jo kauan nosteessa, mutta ainakin allekirjoittaneelle YleX-telttaan ahtautuneen yleisön massiivisuus tuli silti yllätyksenä. Paikalle sulloutumisen lisäksi väki tuntui vielä osaavan ja haluavan laulaa liki jokaisessa biisissä sydämensä kyllyydestä. Etenkin Tämän kylän poikii, Meteoriitti ja Pikku Huopalahti kajahtivat ilmoille hurmoksellisina kollektiivisina purkauksina, joista kaikuja kuultiin varmasti Ilomantsissa ja Kiteellä saakka.

Tuunelan taakse koottu orkesteri edesauttoi tätä tuuttaamalla levyolosuhteissa ilmavahkot popkappaleet varsin koruttomaan ja jopa raskaaseen tyyliin. Nuhjaantuneen Sgt. Pepper -hahmon näköinen maestro kärsi keikan alkumetreillä hienoisista ääniongelmista, eikä tuttu falsetti oikein tahtonut irrota. Tunnelman yleisen innostuneisuuden myötä Tuunela nousi vähitellen tilanteen herraksi ja piti erityisen vastaanottavaista yleisöä hyppysissään. Teltassa vallinneesta fiiliksestä huolimatta on harmillista huomata, kuinka livemeiningin nimissä Pariisin kevään hienovaraisemmat ja herkemmät piirteet oli unohdettu liki kokonaan. Tilalla oli jyräystä, jolla toisaalta taidettiin käännyttää uusiakin kuulijoita parhaillaan erinomaisten studioalbumien pariin.

Punk ja rock

Kaiken aikaa tien päällä viihtyvä I Walk The Line esiintyi Sue-lavalla rutiinilla, mutta innostuneesti. Bändi oli kerennyt remuamaan jo parin biisin verran toimittajanplantun löytäessä tiensä telttaan, mutta jo tässä vaiheessa IWTL oli napannut yleisönsä tiukkaan otteeseen. Language of the Lost-levyn ympärillä pyörinyt setti oli muutenkin varsin puheliaan rumpali Jussi Kenttämaan välispiikin mukaan viimeinen mitä bändi tulee toistaiseksi soittamaan kosketinsoittajansa Annan kera, joten kenties siitäkin johtuen bändillä tuntui olevan tavallistakin enemmän lavaenergiaa jaettavanaan. Bändin komeasti rullaava, vaikutteita synapopista, bluesista ja tiesmistä ammentava punkrock mukanahoilattavine kertosäkeineen oli festareilla nautittuna varsin mainio tapaus. Eipä siinä paljoa Troubleseekeria enempää osannut jäädä kaipaamaan, hieno veto!

The Micragirls oli Rekkalavalla juuri sopivassa paikassa, ihme kyllä vaan samaan aikaan Päälavalla tahkoneen Melrosen kanssa. Voisi olla samoja faneja meinaan... Joka tapauksessa tytöt pistelivät helppoa mutta hurmaavaa garageaan tutusti kitaralla, urulla ja rummuilla. Lainaraitoja oli paljon, mutta Microilla ne helposti muokkaantuvat samaan kaavaan, joka vaihtelee seesteisemmästä tunnelmoinnista kiivaaseen twistiin. Funnel of Lovesta King Of The Cavemenin kautta My My Micraboyhin ja niin edelleen sai yleisön pistämään pystyyn vielä komian pitkän humppamadon, meiningin ollessa muutenkin mitä mainioin. Tytöt itsekin tuntuivat olevan ihan yllättyneen oloisia yleisön positiivisesta riehaantumisesta.

Juurevan rock´n´ rollin ystävien piti todellakin valita The Micragirlsin garagen ja Melrosen rockabilly-vetoisen työstön väliltä. Jälkimmäinen istui loppuiltapäivän soundtrackiksi varsin kelvollisesti, vaikka suurimmalle osalle meistä päälavan lähistölle kerääntyneistä ydinrockveteraanien kappalemateriaali ei ollutkaan ennalta tuttua. Jäyhän Tokelan luotsaama yhtye paiskoi kunnon groovea kuten varmasti tuhat kertaa aiemminkin. Kivenkovasta soitosta huolimatta Melrose ei pystynyt välttämään vaikutelmaa kellokorttinsa leimanneesta poppoosta. He tulivat paikalle, tekivät duuninsa ja poistuivat. Ei sen enempää, mutta sen enempää he tuskin hakivatkaan.

Myöhempien aikojen Irwin ja muuta häröilyä

Ville Leinoselle ei voi kuin nostaa hattua. Iskelmäprinssin ja runorockin parissa olisi helppo jatkaa Leinosen biisikynällä ja valovoimalla. Mutta ei - muusikko haluaa haastaa itseään ja yleisöään. Majakan soittokunta aloittelikin keikkansa jollain junnaavalla alkublues-onomatopoeettisella mölinällä, jossa Leinosen myöhempien aikojen Irwiniä viiksineen ja peililaseineen muistuttanut habitus sai vahvistusta kolmemiehisen bändin tarjoilemista melodikasta ja sähkökielistä. Jatkossa täydennettiin rummuilla, sellolla jne. Tuntui että melkoisella tripillä ollaan. Vielä kun taustavideot kulkivat jossain ihan omassa sfääreissä zombiesplätteristä Hollywoodiin, niin Leinosen miehistön matka ränttäilystä herkistelyn kautta elvislanteisiin jätti lähinnä hämmentyneen loppumaun.

Paikallinen erikoisuus Kumikameli toi rekkalavalle ilta-auringon lisäksi hämmentävän paljon järjestysmiehiä, mikä tuntui oudolta varsinkin siihen nähden, että yleisö riehui lavalta raikuneen absurdin huumorin ja täsmäriffittelyn tahtiin varsin maltillisesti. Farkkuhaalareihin ja klovni-maskeihin sonnustautunut orkesteri esiintyi hyväntuulisesti ja Onni Wariksena kaiketi tätä nykyä paremmin tunnettavan laulaja/kosketinsoittaja Toppo Koposen riehakas ja arvaamaton venkoilu oli riemastuttavaa seurattavaa. Suttuisten soundien siimeksessä tarjoiltiin sekä tuoreampaa sekoilua, että myös aavistuksen vanhempia herkkupaloja, kuten Lemmikki ja Kusiainen. Kumikamelin tasaisen laadukkaista epämääräisyyksistä olikin hyvä lähteä hiljalleen valmistautumaan päivän loppusuoralle.

Imogen Heap oli kattanut YleX:n ison teltan aika komeilla koristuksilla tähtivilkkuvine puineen. Metsän sammaleilla nukkuneelta keijukaiselta näyttänyt neito aloitti keikan humisevasti letkua pyöritellen ja jatkoi samoissa kauniisti kaartavissa mutta uneliaissa sfääreissä myös jatkossa. Orgaanisten jousien ja muiden rinnalla kulki sulassa sovussa koneita ja kaikennäköisiä mausteita. Päällimmäisenä mieleen jäi kuitenkin Heapin lauluääni, kaunis ja moniulotteinen. Biisikynästä taas ei jäänyt juuri mitään mielee tältä uuden ajan Björkiltä. Suhinaa, huminaa, kaaria... Hiukan liian artsua ehkä, mutta toki mielenkiintoinen.

Sue-teltan lavalle kivunneen Absoluuttisen nollapisteen soundi hivuttautuu vuosi vuodelta enemmän hard rockin suuntaan. Etenkin keikan alkupuoliskolla viisikko paiskoi menemään kuin mikäkin Deep Purple. Kitaristi Aki Lääkkölän napittamatta jääneen paidan lisäksi visuaalinen huomio kiinnittyi Tommi Liimatan muhkeisiin viiksiin. Nykyinen Nollapiste saattaa olla rehvakkain ja machoin koskaan, mitä en laskisi heidän edukseen. Toisaalta yhtye kykenee yhä myös yllätyksiin ja kärsivällisiin kasvatteluihin. Uudesta materiaalista vastustamattomasti svengannut Elämä ilman paristoja toimi parhaiten, vanhemmasta taas basisti Aake Otsalan yksin soittimensa kanssa vetämä balladi Portaat. Näiden ohella keikan kohokohdaksi nousi Liimatan ja Tomi Krutsinin duettona vetämä kuplettimainen encore.

Alangolla palvottiin saatanaa ENOn kanssa

Oli keikka sitten miten hyvä tahansa, on tunti Ismo Alangon seurassa todella lyhyt aika. Teholla-kaksikosta Teho-osastoksi laajentunut rock-bändi esitti tasaisesti olennaisuuksia Alangon mittavalta uralta tuoreimpinaan tietenkin Teholla-kaksikon keväällä ilmestyneen Onnellisuus-albumin tärpit, vanhin otos oli Hassisen Koneen Rumat sävelet-klassikon ainaisesti riipaiseva Tällä tiellä. Biisilistalta ei juuri yllätyksiä löytynyt, mutta ainakin kesän keikkoja varten kootun, kielisoitin-puolella Timo Kämäräisen ja Jarno Karjalaisen muodossa tuttujakin kasvoja esitelleen orkesterin sovitukset toivat tuttuihin lauluihin lisää pontta, parhaimpana esimerkkinä raivossaan miltei hardcoreksi kääntynyt Totuus vai tequila. Kyseinen rykäisy sai sekä toimittajanplantun että myös Alangon itsensä sijoiltaan - mies venkoili ympäri lavaa heiluen, loikkien ja täristen kohkaamisen tahtiin. Rumpuihin löytyneen Zarkus Poussan ja yhä Alangon kyljessä viihtyvän Teho Majamäen yhteistyötä oli myös ilo kuunnella, Poussan napakka komppi ja Majamäen laajakankaiset lyömäsoitinkuviot ovat ilman muuta toimiva yhdistelmä. Onnistuneisuudestaan huolimatta keikka jäi pintaraapaisuksi sekä Alangon laajaan materiaaliin että myös kokoonpanon potentiaaliin nähden. Tätä lisää ja laajemmin.

Ex-teinisatanistin pistivät Rekkalavalla erinomaisen keikan ja saivat Micratyttöjen malliin myös humppamadon liikkeelle. Hämäävän koukukas elektroninen surinapop kaartaa kipakasti ja nelikon vauhdikas rokkimeininki täydentää keitoksen. Siinä missä joku Jesus & The Mary Chain saattaa joillekin surista liikaakin ja Primal Scream on vaikeimmillaan aika kylmää, on I Was A Teenage Satan Worshipperin astetta karamellimpi soitto yllättävän helposti lähestyttävää eikä Pasi Viitasen biisikynässä ole missään vaiheessa ilmennyt turhaa laimentumista. Parhaimmillaan biisit toimivat kuin häkä.

UNKLEn live-setti oli ennakossa yksi mielenkiintoisempia, mutta joutui pettymään. Odotin toimivan groovaavaa ristisiitosta surinasärön ja tanssikengän puolivälistä, mutta nupit kaakossa valleillut yhtye tuntui karanneen ihan täysin sinne särömassiivisuuden ansakuoppaan. Näin ainakin keikan alussa, joka sai allekirjoittaneen skippaamaan loput. Muutenkin etenkin tänä vuonna tuntui että Isossa teltassa oli hiukan liiankin suosittuja artisteja. Pariisin kevät, Imogen Heap ja UNKLE olivat kaikki sen verran tukossa että alkoi ahdistaa. Samoin liikenne lavojen välillä oli välillä aivan ummessa. Joko Laulurinteellä on liikaa porukkaa?

Ja loput lanaukset

Viime vuonna ilmestyneellä Isolation Songsillaan melkoista suitsutusta osakseen saanut Ghost Brigade vetikin puoleensa Sue-lavalle reippaasti väkeä. Bändin sludge-ruhjontaa niin goottilaisiin kuin post-rockaavampiinkin sävyihin yhdistelevä, omassa genressään hyvin persoonallinen lanaus veti oudosti puoleensa ja vei mennessään sen kummemmin orkesterin materiaalia tuntemattomankin. Manne Ikosen likaisesta murinasta aina kauniin kuulaisiin puhtaisiin lauluihinkin yltävä ääni toimii bändin keskipisteenä täysillä, kielisoitinten ja vahvasti murjovien kannujen pitäessä tiukilla riffeillä ja kovalla keikkailulla lujittuneen yhteensoiton myötä junan kaiken aikaa liikkeellä. Rauhallisia tempoja suosivan rouhinnan myötä olo oli autuas ja päivä lähes pulkassa.

Sitten huipennus. Jenkkilän parhaisiin melodisen hardcoremman punkin tekijöihin edelleen kuuluva Bad Religion oli Ilosaaren Päälavalla aivan oikean festivaalin lauantain päätös. Sen verran vahva on festivaalin punk-painotus ja henki. Kipakka tykitys ja Greg Graffinin lakoninen huuto muodostavat ikitunnistettavan soundin eikä minkäänlaista laiskanpulskeutta tuntunut tulleen soittoon 30 vuodessa. Mistään nostalgia-aktista ei myöskään ole kyse, sillä uuttakin materiaalia soitettiin ja ihan paikkaansa puolusti myös tuoreempi vanhojen hittien joukossa. Kyllä silti 21st Century Digital Boy ja American Jesus räjäyttivät viimeistään meikän pään ja turvallisesti Punk Rock Songin jälkeen alkanut ilotulitus oli oikein toimiva kynttilä kakun kuorrutuksen päällä. Oli kova!

Jatka tästä sunnuntaihin tai palaa perjantaihin.

Teksti: Aleksi Leskinen, Antti Hurskainen ja Ilkka Valpasvuo, kuvat: Valpasvuo