Ilosaarirockin perjantai

Vuoden 2010 Ilosaari myytiin perinteikkäästi loppuun ennen tapahtumaa, tosin tänä vuonna vasta samalla viikolla kun tapahtuma starttasi. Nimekkäiden ulkomaanvieraiden Faith No Moren, Bad Religionin, DJ Shadowin ja kumppaneiden hinta ei liene halpa, joten onneksi jo totuttu täysi yleisömäärä saatiin. Juomapullopolitiikka iski mielenkiintoisesti silmille heti alkuklubeilla kun edes tyhjää muovista juomapulloa ei helteessä saaanut alueelle viedä, mutta toisessa paikassa taas sai. Muuten järjestelyt tuntuivat sujuvan tutulla rutiinilla, helteestäkin oli festivaalin toimesta etukäteen varoitettu.

Perjantain juhlinta käynnistyi aurinkoisessa helteessä ennakkoklubien voimin. Sulo tapahtui totutusti Ison teltan ja Rekkalavan vuorottelulla suomalaisvoimin. Desibeli.net osallistui klubiin kahden toimittajan voimin, päätoimittaja Valpasvuon keskittyessä Sulon avausaktin jälkeen Töminän punk-tarjontaan. Mutta ensin Sulo ja iskelmää.

Suloista

Mariska on tullut tutuksi monenlaisen musiikin parista. Punk-taustainen neito on toki tutuin hiphopin parista, mutta tuorein aluevaltaus on iskelmä, johon treenattu kaunokainen sukelsi kolmimiehisen Pahat Sudet-kokoonpanon kanssa. Swingiä, tangoa ja ihan puhdasta pop-iskelmää sekoittelevan bändin valoisin piirre oli se että kitara oli jätetty suosiolla sivuun ja svengaavan rumpalin ja tymäkän basson päälle korukuviot hoideltiin synalla.

Biisikynällisesti iskelmäinen Mariska ei kuitenkaan yllä räppärin uransa parhaisiin hetkiin asti. Jotenkin hiukan halpa ja tahallisen provokatiivinen sanakynä saattaa toki tuulettaa iskelmä-genren ummehtuneita kaappeja, mutta touhu maistuu paikoin hiukan väkinäiseltä hakemiselta. Toki parhaimmillaan homma vie mukanaan niin nuoret kuin vanhat musiikinystävät. Asennetta on tutusti, mutta sellainen fiilis tuli että jos nainen laulaa lavalla viettelevästi että Kokkaa mua ja lavalla pyörii samaan aikaan strippari, niin turha syyttää jos joku pitää seksiobjektina. Svengasi, mutta myös hieman hiersi.

Sulon ilta jatkui festivaaliolosuhteisiin nähden hiljaisissa tunnelmissa. Rekkalavalle asteli Sami Kukka, joka normaalista soololinjastaan poiketen oli haalinut tuekseen taustabändin. Ratkaisu oli ehdottomasti onnistunut. Pekko Käpin jouhikko surisi komeasti luoden Kukan hennolle ulosannille kiintoisan taustamaton. Rummut ja basso soivat hienostuneen rytmikkäästi tuoden yhtyeen kokonaissoundista mieleen Neil Youngin Harvest-ajan rentoilun. Kalastajanhattuun päänsä upottanut Kukka huokui levollista hyväntuulisuutta, vaikka festivaalin kaikista suurista lavoista pieninkin tuntui hänen omien sanojensa mukaan erityisen suurelta esiintyä. Joka tapauksessa kolmen musikantin tukemana miehen laulut soivat ennätyssävykkäästi, eikä letkeä hauskanpito millään tapaa syönyt materiaalin vakavia ulottuvuuksia. Kyllä samalle keikalle pitää mahtua kuoleman pohdintaa, M.A. Nummisen tyyppistä falsetti-irrottelua ja jouhikon johtamaa folkjunnausta.

Joensuulainen Eläin ei kotikenttäedustaan huolimatta onnistunut keräämään Rekkalavan edustalle kovinkaan suurta yleisöä. Yhtye elehti lavalla hiukan jännittyneen oloisesti, mutta itse soitto kulki saumattomasti. Erityistä kiitosta on annettava tyylillä vedetyistä laulustemmoista. Eläin yhdistelee musiikissaan punkahtavaa taiderockia hilpeisiin popmelodioihin, muttei vielä toistaiseksi ole onnistunut tavoittamaan konseptillaan riittävän timanttisia kulkuja. Etenkin kappalemateriaaliin ennakkoon tutustumattomalle keikka tahtoi tiukasta instrumentaatiosta huolimatta jäädä tasapaksuksi paahdoksi.

Samuli Putro houkutteli YleX-telttaan illan toistaiseksi suurimman yleisön. Alati tyylikäs knallipää oli sovittanut bändinsä kanssa ylistetyn Elämä on juhla -pitkäsoiton kappaleista hiukan menevämpiä ja nousuhumalaan sopivampia versioita. Kun mietteliään suuntaisesta folkista tehdään kansaa lipovaa bilerockia, ei tiettyjen sävyjen ja syvyyksien menetyksiltä voida välttyä. Putro halusi kuitenkin viihdyttää ja onnistui siinä yleisön reaktioista päätellen erinomaisesti. Mies oli esimerkiksi säveltänyt Ilosaarta varten uuden kappaleen, joka samantekevyydestään huolimatta otettiin vastaan raivokkain suosionosoituksin. Helismaa taas paisui pontevaksi yhteislauluksi, jonka aikana ei voinut kuin ihmetellä Putron kykyä jatkaa soolourallaankin Zen Cafén hiteillä pohjustettua kansansuosiota.

Tömistelyä

Töminä muutti tänä vuonna jäähallista festivaalialueelle, pienemmälle telttalavalle. Ja onneksi niin, sillä juontaja kertoi illan aikana että jäähallissa oli viikolla sattunut vielä ammoniakkivuoto joka olisi varmaan pakottanut joka tapauksessa muuttoon tai jopa koko häppeningin peruuntumiseen. Tamperelainen Aortaaorta oli ensimmäinen koettu akti ja hyvä maku jäi. Yhtyeen erittäin kiivaasti junnaava metelisoppa jostain hardcoren, metallin ja noisen välimaastoista toimi. Laulaja-kitaristin "tyylikäs" alushousu-lava-asu hymyilytti. Vaikka levymuodossa nelikko ei ole biiseillään onnistunut murtamaan jäätä, toimi kierosilmäisesti jumittava soundi livenä sen verran hyvin, että keikasta jäi oikein hyvä maku. Muutaman lyhytplätyn julkaissut Kyre & Duunarit pisteli suomenkielistä punkkia joskin mukavan tarttuvasti ja muutamilla oikeasti mainioilla biiseillä, niin esiintymisessä oli vielä pientä jäykkyyttä. Tosin yleisö tykkäsi näkemästään ja sehän riittää! Kissalan pojat ja haitarivahvistuksella vingutettu lainaraita Keke Rosberg jäivät eritoten mieleen.

Kieltolain jouduttua perumaan saatiin tilalle monen vuosikymmenen kokemuksella tiukkaa paahtoaan tahkoava Selfish. Raivokkaasti huohottavan rytmiryhmän päälle saatiin kitaralla jopa tilutusta eikä laulun ärhentelevyyskään tehnyt touhusta liian raskasta. Soiton polveilevuus oli ehdoton juttu ja Selfishin hikinen keikka nousikin tarjonnasta esiin. The Dwyersin raipakka punkrock ja Lighthouse Projectin metallinen hardcore jäivät hiukan sivurooliin, vaikka ihan kelpo keikat pistivätkin ja jälkimmäisellä oli mahtava liike lavalla. Silti Ruotsin konkarit Kvoteringen pistivät hardcore-nupit sen verran vahvasti kaakkoon ja tarttuvan meiningin soimaan että vanhakin vertyi riekkumaan. Mistään nuorista pojista ei tosiaan ole kysymys, mikä näkyi ehkä eniten soiton taitavuudessa, mutta minkäänlaista löysää tai väsynyttä touhussa ei kyllä ollut. Raivoa ja vauhtia oli senkin edestä, muttei niinkään metallisen hardcoren taajuuksilla vaan enemmän nopeasti ja koukukkaasti.

Wasted oli taatusti odotetuin. Suomen melodisen hardcoren kentässä ei montaa suositumpaa yhtyettä ole ja kun yhtyeellä on vahvasti juuret nimenomaan Töminässä eikä bändiä viime vuosina ole paljoa lauteilla nähty, oli selviö että teltassa alkoi olla miltei ahdasta. Nostalgiaa tuntui olevan yhtyeellä itselläänkin meiningissä, mutta mitenkään laiskaksi tai treenaamattomaksi nelikkoa ei voi syyttää. Vauhtiin päästyään yhtye puski kuin parhaina päivinään ja Ville Rönkkö innostui jopa yleisöön asti halimaan ja laulattamaan faneja. Oikein hyvä Töminä!

Jatka tästä lauantaihin.

Teksti: Antti Hurskainen ja Ilkka Valpasvuo, kuvat: Valpasvuo