18.07.2010
Waregem/Belgia
Festivaalin viimeinen päivä huipentui pääesiintyjä VNV Nationin sekä Faith and the Musen keikkoihin, mutta ennen pääateriaa oli tarjolla vaikka mitä ihmeellistä. Päivän avasi jo puoli yhdeltä belgialainen Erato, mutta kyseinen tapaus jäi allekirjoittaneelta tyystin väliin. Samoin kävi myös latvialaisen Vic Anselmon, jonka keikka olisi ollut varmasti hienoa todistaa päätellen niistä reaktioista joita näin aivan neidon setin lopulla. Toivotaan että ensi kerralla tuuri ja ajoitus osuvat paremmin kohdalle.
Alkulämmittelyä ruotsalais-belgialaiseen tapaan
Näin päivän avaajaksi nousi ruotsalainen The Exploding Boy, joka oli juuri sopiva piristysruiske viimeisen festivaalipäivän alkupuoleen. Energistä ja tarttuvaa kitarapoppia työstävä ryhmä oli kuin elävä yhdistelmä New Orderia ja My Bloody Valentinea, ryyditettynä omalla vahvalla soundilla. Kahden kitaristin, vokalistin sekä kiipparin kokoonpanolla ei kaivattu basistia tai rumpalia, sillä kaikki rytmiosaston ääni oli peräisin konehuoneesta. Vokalisti Johan nappasi myös käteensä akustisen kitaran niissä biiseissä joissa moiseen esiintyi tarvetta, joten kuusikielisistä ei ainakaan tullut pulaa.
Viime vuonna julkaistu Afterglow pitkäsoitto on pikkuhiljaa nostanut bändin osakkeita Keski-Euroopassa ja vahvasti kitaravetoiset kappaleet koukuttivat kuin oppi-isien biisit konsanaan. Etenkin sinkkuraidaksi valjastettu Heart of Glass ja hiukan melankolisesti melodiansa ympärillä pyörivä London osoittautuivat juuri sellaisiksi ässiksi, joilla bändi saattaa hyvinkin nousta seuraavalle suosion tasolle. Päätöksenä kuultu Desperados oli lähinnä piste iin päälle, jonka jälkeen nelikon oli helppo vetäytyä taustalle. Näistä desperadoista kuullaan vielä, joten kannattaa pistää nimi mieleen.
Belgialainen Star Industry löi kolme vuotta sitten tiskiin Last Crusades nimisen levyn, joka sai polvet lyömään loukkua. Kyseinen pitkäsoitto kuuluu allekirjoittaneen suosikeihin, joten totta kai vanhan liiton goottirockareiden keikka piti todistaa.
Vokalisti/kitaristi Peter Beckersin ei tarvinnut kuin ilmestyi lauteille ja yleisön mylvintä saavutti jo huiput, joten lämmittelyt saatiin unohtaa ja ryhmä siirtyi suoraan asiaan. Kitaristi Xavier "Pssyche" Vranken, basisti Stijn "Stign" Kuijpers ja Beckers pitivät etulinjan hallussa ja Out of My Head, Lost Generation sekä muut Sisters of Mercyn oppeja hyödyntävät raidat upposivat vastaanottavaan yleisöön kuin tyhjää vain. Tarttuvat kertosäkeet, mieleen jäävät melodiat, tunnelmalliset rakenteet – nämä kaikki osathan ovat jo ennestään tuttuja, mutta Star Industry osasi luoda niistä jälleen uuden kuuloisia biisejä. Joillain yhtyeillä vain on se lahja. Muusta materiaalista selvästi esiin loikannut City of Light oli kuin mystinen keidas keskellä settiä, kappaleen elektroninen suhina ja suorastaan ambientmainen tunnelmointi antoivat kaikille hetken hengähdystauon, minkä jälkeen voitiin taas jatkaa täyttä vauhtia kohti horisontissa siintävää loppua.
Lämpimänä käyvä yleisö innosti Beckersin vaatimaan yhä useammin käsiä ilmaan ja tilaisuudesta alkoi löytyä suorastaan hurmoshenkisiä elementtejä kun viimeisenä soinut Nineties vihdoin käynnistyi. Tästä ei Sisters of Mercyn hengessä soiva goottirock enää parane ja olikin ilahduttavaa huomata, että joku pystyy näinä päivinä sentään luomaan yhä a-luokan tavaraa, näitä viiden sentin pastisseja kun riittää välillä jo joka toiseen niemeen, notkoon sekä saarelmaan.
Festivaalin tyylikkäin berliinitär
80-luvun alussa Malaria! yhtyeen riveissä ensimmäisen musiikillisen menestyksensä saavuttanut Bettina Köster julkaisi toistaiseksi uusimman sooloalbuminsa loppuvuodesta 2009. Osuvan nimen kasteessa saanut Queen of the Noise on sukellus minimalistisen avantgarde-elektron syvään päähän, jonnekin sinne missä myös Kösterin entinen bänditoveri Gudrun Gut liikuskeli sooloalbumillaan I Put a Record On jokunen vuosi sitten.
Kunnioitusta herättävän berliinittären esiintymisessä oli riemastuttavaa ristiriitaa. Charmantisti ikääntynyt Köster näytti yhtenä hetkenä siistissä puvussaan arvokkaalta ladylta, kun taas hetkeä myöhemmin hän heilutti käsiään lapsimaisen energiaryöpyn kourissa ja loikki pitkin estradia villin vapaasti. Lavalla ei ollut Kösterin lisäksi kuin rumpupatteri sekä sen keskellä istuva naisrumpali Ines Perschy, jonka tehtäviin kuului myös koneiden hoito. Rummut, Kösterin dramaattisen käheä ääni, sekä koneäänet riittivät mainiosti luomaan mitä erilaisimpia äänirakennelmia lähestymistavan ollessa halki setin minimaalinen. Köster onnistui myös keräämään festivaalin suurimman keesikokoelman, sillä yleisön seassa tuntui olevan enemmän harjastukkia kuin koskaan ennen tätä tai tämän jälkeen.
Lumovoimaa edelleen tihkuva Köster pystyi luomaan The Beatlesin Helter Skelteristä hyppyyttävän tanssiraidan, jonka hädin tuskin tunnisti liverpoolilaisten tuotokseksi. Yhtä vahvasti pyrstöt sai pyörimään villisti keinuva Grab Be, eikä hauskasti vakavilla sanoillaan leikitellyt Stupid jäänyt juuri näistä jälkeen. Varsinainen napakymppi oli kuitenkin vasta “You can shake your fist / you can shake your head / you can even shake your booty!” –julistuksella käynnistynyt Via Pasolini. Nyt kun Malaria! bändin materiaalin uudelleenjulkaisu bonuksilla toteutuisi vielä, niin uusi vuosikymmen saisi kunnon alun.
Rabia Sordan hillitty raivo
Seuraavaksi ohjelmassa oli tanssit ja tilaisuuden juhlamestarina hääräsi Rabia Sorda eli Hocico -yhtyeen vokalisti Erk Aicrag. Herran sooloprojekti julkaisi viime vuonna toisen pitkäsoittonsa Noise Diaryn, jolla Aicrag siirtyi yhä kauemmas emobändinsä raa´asta aggrotechista kohti vähemmän väkivaltaista elektro-industrialia.
Livetilanteessa Aicragin vahvistuksina toimivat mustiksi maalatut rumpali Jeans, sekä kosketinsoitin & ohjelmointivastaava Grigory Feil. Taustasoittajat olivat kuitenkin kirjaimellisesti taustalla, sillä luonnollisesti Rabia Sorda henkilöityi voimakkaasti johtohahmoonsa, joka pisti itsensä jälleen peliin noin satakymmenen prosenttisesti.
Uudemman albumin ässäraidat Out of Control, Radio Paranoia sekä esikoislevy Métodes Del Caosilta mukaan napattu Walking on Nails pistivät väkeen kummasti liikettä, eikä Rabia Sordan osuudesta löytynyt huomauttamisen varaa. Pisteet Meksikolle.
Täydellisen goottirockin kaava löytyy
The Eden House on konkariluokan goottirockareiden yhteenliittymä, yhtye jossa riittää kokemusta vaikka muille jakaa. Stephen Careyn (ex-This Burning Effigy) ja Tony Pettittin (ex-Fields of the Nephilim, ex-Rubicon) johtama goottirock-kollektiivi esiintyy vaihtuvalla kokoonpanolla, jossa oli tällä kertaa Careyn ja Pettittin lisäksi mukana rumpali Simon Rippin, kitaristi Andy Jackson sekä vokalistit Amandine Ferrari, Valenteen ja
Anna-Christina. Laulajista kaksi viimeksi mainittua hoiti suurimman osan urakasta Ferrarin laulaessa näiden kanssa vain muutaman kappaleen. Faith and the Muse esiintyi muutama tunti myöhemmin samaisella estradilla, mutta Monica Richards ei liittynyt mukaan Eedenin taloon missään vaiheessa, vaikka moni moista varmaan ainakin puolitosissaan toivoi.
The Eden House on tähän mennessä julkaissut vain yhden omaa materiaaliaan sisältävän albumin (Smoke & Mirrors) sekä yhden cover-ep:n (The Looking glass), eikä Waregemin hämärtyvässä illassa kuultu ainuttakaan lainaraitaa, joten yhtye soitti melko tarkkaan debyyttinsä läpi.
Monta kertaa nämä ”superbändit” kaatuvat siihen, että yksilöiden kunnianhimo ajaa yhteisen edun ohitse, mutta The Eden Housen tapauksessa moista ei ole päässyt tapahtumaan, eikä mikään viitannut sisäisiin kitkoihin nytkään. Vokalistitrion äänet pelasivat upealla tavalla yhteen ja voimakaksikko Carey & Pettitt johti orkesteria valtiomiesten ottein taaempaa.
Keikan ehdottomia kohokohtia olivat nopeasti sykkivä To Believe in Something, jossa vokalistien yhteistyö oli saumatonta, sekä vielä tätäkin enemmän vahvaan lauluun nojaava All My Love. Muita maininnan arvoisiksi tulkinnoiksi nousseita kappaleita olivat jo alussa kuultu God´s Pride, sekä selvästi The Gatheringin jalanjäljissä kulkeva Iron in the Soul. Keikan ainoa todellinen ongelma oli sen lyhyys, sillä kolmen vartin mitta on näin vahvatunnelmaiselle esiintymiselle naurettavan lyhyt aika.
SPECTRA*paris ja lupa tappaa
italialaisen Elina Fossin perustama ja johtama elektro/glamrock yhtye SPECTRA*paris otti seuraavaksi pienen estradin haltuunsa. Kyseessä oli ilman pienintäkään epäselvyyttä festivaalin seksikkäin yhtye, jonka esitys oli odotettu tapaus. Italialaiset julkaisivat vastikään toisen albuminsa License to Killin, joka jatkaa miltei tasan tarkkaan siitä mihin bändi kolmen vuoden takaisella Dead Models Society (Young Ladies Homicide Club) debyytillään jäi. Aavistuksen verran kitaravetoisempi kiekko oli myös erityisesti parrasvalossa, ja koko keikka oli rakennettu albumin teemojen ympärille.
Tuoretta pitkäsoittoa edeltänyt sinkkubiisi Carrie Satan esitettiin tietenkin, mutta huomattavasti mielenkiintoisempia uusia ralleja olivat piratistimia vastaan suunnattu Death Records, sekä A Clockwork London ja 007 Gold. Jälkimmäiset kappaleet kertonevat jo nimillään paljon aihepiiristään, mitä vahvistettiin vielä taustakankaalle heijastetulla jatkuvalla kuvavirralla. SPECTRA*parisin tapauksessa valkokangas sai myös palvella tiedonvälittäjänä/ajankuluttajana, kun Fossi, kitaristi Marianna Alfieri ja synista sekä taustalaulusta vastaava Alessia Cavalieri piipahtivat setin puolessa välissä vaatteiden vaihdossa. Kolmikkoa täydensi myös neljäs tyttö, joka pysytteli kuitenkin visusti taka-alalla.
Keikan alkupuoli mentiin aika tarkkaan uuden albumin materiaalin varassa, mutta ei esikoistakaan ollut tyystin hylätty. Aina luotettava Tears for Fears -laina Mad World, sekä napakka Spectra Murder Show toivat keikan jälkimmäiselle puoliskolle oman väriläiskänsä ja myös valkokankaalla tapahtui kun Barbarella ja Carrie toivat omia merkityksiään tarinoihin. Kovasti elokuvamaailmasta innoitustaan hakenut keikka päättyi siihen, kun kaikki neljä tyttöä ampuivat yleisöä vesipyssyillä, kuinkas muutenkaan.
Hyvät naiset ja herrat…. illan friikkishow!
Goottirockin, deathrockin, industrialin, post-punkin sekä monien muiden ”naapuri genrejen” raja-alueet käyvät usein hämäriksi. Noissa välimaastoissa koko uransa viihtynyt Alien Sex Fiend sai reilun tunnin ajan seikkailla tummanpuhuvan musiikkinsa kanssa ei-kenenkään-mailla. Iso estradi tahtoi olla vähän turhan suuri Nik Fiendille, Mrs Fiendille, sekä heitä tukeneelle kitaristille ja kaikelle sille rekvisiitalle, jota yhtye oli tuonut muassaan. Tilaisuuteen oli ladattu paljon tunnetta, mutta jo hyvin varhaisessa vaiheessa keikkaa kävi selväksi, että sitä olisi ollut mukava seurata hiukan pienemmällä ja intiimimmällä lavalla. Tila on vain tiettyyn pisteeseen saakka etu ja nyt Fiendit tuntuivat olevan hiukan hukassa normaalia mittavamman estradinsa kanssa.
Keväällä julkaistu Death Trip pitkäsoitto avasi bändin 10-luvun energisissä tunnelmissa, mutta tuore kiekko ei saanut mitään erityisasemaa settilistassa. Särisevän postpunkin, vinksahtaneen goottirockin ja alkuperäisen deathrockin lähteistä elinvoimansa saava yhtye aloitti keikkansa trendikkäästi yli kymmenen minuuttia myöhässä (aina viisas veto festivaaleilla).
Pitkittyneen odottelun aikana lievästi leipiintynyt väki söi kuitenkin Fiendien kädestä jo toisen biisin kohdilla, näinhän se legendaaristen aktien kanssa aina menee. Savukoneesta vastaava henkilö pimahti nähtävästi näissä kohdin sen viimeisen kerran, sillä estradi oli paikoin läpitunkemattomassa savussa pitkiä aikoja. Tietysti pieni usva on takuuvarma tunnelman luoja, mutta nyt savustus tahtoi mennä jo naurettavaksi.
Vuodet eivät ole olleet helliä legendaariselle parille, mutta sarkansa kaksikko hallitsee yhä suvereenisti. Herra Fiendin vinksahtaneessa habituksessa, ruumismaisessa käytöksessä sekä kuivan mustassa huumorissa on jotain, joka uhma itse aikaa, eikä herra taida lopettaa näitä hommia ennen kuin on ns. kuuden jalan syvyydessä. Ja miksi toisaalta pitäisikään, sillä ainakin Waregemin keikan perusteella yhtye ei ole menettänyt tippaakaan siitä alkukantaisesta voimasta, joka nosti sen aikoinaan genrensä kärkeen.
Goottihovin kuninkaalliset – Faith and the Muse
Monica Richardsin ja William Faithin muodostama Faith and the Muse oli festivaalin viimeinen pienemmällä estradilla esiintynyt ryhmä, eikä kunniaa olisi voinut suoda juuri sopivammalle yhtyeelle. Viidellä livesoittajalla vahvistettu duo jatkoi siitä mihin se viimeisimmällä :ankoku butoh: pitkäsoitollaan jäi, eli meno oli äärimmäisen gootahtavaa ja samalla mystisen itämaista.
Keikan alussa keesipäiset kitaristi ja basisti takoivat japanilaisittain perinteisellä tavalla pukeutuneen nais-perkussionistin kanssa sangen itämaiselta näyttäviä rumpuja, pienen lyömäsoitinorkesterin johtajana toimi itseoikeutetusti niin ikään keesipäinen William Faith, joka itsekin osallistui rummutukseen. Nousevan auringon maan henkeä vahvisti myös naisviulisti, joka niin ikään oli pukeutunut perinteiseen, vaikkakin hieman normaalimpaan asuun.
Rumpunumeron jälkeen kitaristi ja basisti ottivat hoitaakseen viulun ja sellon, minkä myötä soi ensin täysin akustinen Kamimukae sekä sitä välittömästi seurannut Blessed, aivan kuten levylläkin. Tässä vaiheessa myös ylipapitarmaisesti pukeutunut Monica Richards liittyi yhtyeen vahvuuksiin ja astetta perinteisempi goottirock-keikka saattoi jatkua.
Tuoreen albumin terävintä päätä edustava Battle Hymn ja Faithin laulama Sovereign olivat liveversioina, jos mahdollista vieläkin iskevämpiä kuin levyllä. Hiukan yllättävä biisivalinta oli puolestaan Richardsin InrfaWarrior sooloalbumilta napattu Into My Own, joka kyllä istui tyylinsä puolesta mukaan, mutta toki bändin omastakin katalogista olisi löytynyt riittävästi kappaleita? Tunti kului kuin itsestään, ja vaikka olosuhteet lähentelivät näissä kohdin hyvin lämmitettyä saunaa, heitti Faith and the Muse esimerkillisen keikan. Jotain kovasta itsekurista kertoo myös se, että bändi ei kertaakaan valittanut lämmöstä vaan harmitteli ainoastaan keikan harmillista lyhyyttä.
Hienosti sujuneen festivaalin odotettu päätös – VNV Nation
VNV Nation julkaisi aivan festivaalikauden alla uunituoreen remixalbumin, jolla pääasiassa versioidaan vuoden takaisen Of Faith, Power and Glory kiekon kappaleita, mutta Waregemissa luotettiin tuttujen biisien luotettaviin perusversioihin. Kuten viimeisin albumi, myös itse keikka käynnistyi Pro Victoria nostatuksella, jota seurasi kuitenkin – ei suinkaan Sentinel - vaan Tomorrow Never Comes (Sentinel kuultiin kyllä myöhemmin). VNV Nation ei tosin tarvinnut edes introa kaapatakseen yleisön haltuunsa, itse asiassa suurin osa yleisöstä oli sulaa vahaa jo tunteja ennen keikan alkua, joten bändin ei tarvinnut muuta kuin vaivautua paikalle ja urakka oli jo puolittain hoidettu.
