16.07.2010
Waregem/Belgia
Viidettä kertaa järjestettävä Gothic Festival toi pienen Waregemin kaduille jälleen runsaasti tummempiin asuihin pukeutunutta väkeä. Piskuinen Länsi-Flandersin kaupunki jää usein akateemisen Gentin, kuvankauniin Bryggen sekä mammuttimaisen Lillen varjoon, mutta yhden viikonlopun ajan Waregemin Expo-halli oli kuuma industrialin ja gootti-rockin keskus.
Päivän mittaisesta konsertista kolmen päivän festivaaliksi kasvanut tapahtuma tarjosi joka päivä kaksitoista bändiä. Aikataulu oli rakennettu siten, että tahtoessaan jokaisen keikan pystyi näkemään, sillä aina kun soitto loppui toisella lavalla, se alkoi toisella varttia myöhemmin. Ohjelma käynnistyi joka päivä puoli yhdeltä päivällä ja päättyi yhdeltä yöllä. Festivaalin hengen mukaisia myyntikojuja oli paikalla myös runsaasti, samoin ruoka- ja juomapisteitä oli sen verran, että vartin soittovälit sai täytettyä mukavasti oheistoiminnalla.
Festivaalin ensimmäinen esiintyjä oli belgialainen Void of Sadness, jonka gootahtavassa rockissa oli mukana aimo annos metallin kirskuntaa. Yhtyeen aloittaessa osuutensa valtaisa Expo-halli kumisi vielä puolityhjänä, sillä suurin osa festivaalivieraista oli vasta matkalla paikan päälle, eikä bändikään saanut konettaan käymään kuumana.
Demoasteella olevan orkesterin pitäisi heittää itsensä rohkeammin tuleen, mutta laiskasti liikkuva belgialaisryhmä jätti haalean vaikutelman itsestään. Vokalisti Jona karjui kyllä vakuuttavasti, mutta miestä ei näyttänyt nappaavan vahvemman kontaktin luonti yleisöön. Silinteripäinen basisti Kris yritti sentään jonkin verran, mutta muuten reilun puolen tunnin pituinen avaus oli lähinnä odottelua.
Uudestisyntynyt Mildreda
Pienen estradin lailla myös ison lavan tarjonta korkattiin isäntämaan voimin, kun Mildreda aloitti osuutensa varttia yli yksi. Flaamilaisen pyhimyksen mukaan nimetty Mildreda oli alkujaan Jan Dewulfin yhden miehen yhtye, joka eli ja kuoli 90-luvun tyrskyissä. Vietettyään riittävästi aikaa manan mailla Mildreda palasi kuolleista marraskuussa 2009 ja nyt Dewulf on työstänyt jo uuttakin materiaalia yhtyeeksi kasvaneelle projektilleen.
Mildredan esiintymisessä oli havaittavissa selkeä kaari alun transsimaisesta manauksesta lopun rankkaan EBM-paahtoon. Keikka käynnistyi hitaasti kun konevastaava Gwenny ja perkussionisti Mika Goedrijk ilmestyivät estradille. Kaksikko lähti rakentamaan pienistä palasista äänivallia, joka kohosi lopulta katedraalien kattojen tuolle puolen. Tästä suunnattomasta massasta muovautui pikku hiljaa uunituore Erazor kappale, joka toi lavalle muassaan itse Dewulfin laulamaan kipaleen harvoja rivejä. Mildredan keikka oli kovin kaksijakoinen, sillä yhtyeeltä ei yksinkertaisesti löytynyt riittävästi a-luokan materiaalia täyttämään 40 minuutin settiä. Parhaimmillaan dynamiittista, mutta ikävä kyllä ei aina.
Tähän väliin on hyvä kertoa vähän Gothic Festivalin kylkeen kasvaneesta kauppasirkuksesta. Levy- ja vaatekauppoja piisasi laadun ja hintatason heilahdellessa laidasta toiseen. Kaikki juomatiskit ja iso osa ruokakojuista toimivat puolestaan siten, että itse rahaa niissä ei käsitelty lainkaan. Raha piti erikseen vaihtaa muovisiin poletteihin, joita sitten käytettiin maksettaessa – ei mikään helpoin systeemi, mutta hakkaa ainakin paperiset kupongit joita käytetään joissain tapahtumissa. Juomien annoskoot olivat kautta linjan kahden desin luokkaa, mikä oli oikein näppärää, sillä näin olut/siideri/limonadi ei päässyt koskaan väljähtämään.
Kuten sivistyneessä Euroopassa on tapana, koko festivaalialue oli yhtä suurta anniskelualuetta, eli juomien kanssa sai vaeltaa vapaasti minne halusi. Ruokahuoltokin pelasi ja tarjolla oli kaikenlaista lihalla, kalalla sekä kasviksilla ryyditettyä ruokaa hintatason lähennellessä kotimaista vastaavaa. Istumapaikkojakin löytyi mukavasti, joten jos tuli yllättävä tarve lepuuttaa koipiaan sekin onnistui aina.
Goth-Floyd
Kellon viisareiden osoittaessa viittä yli kolmea isolle estradille kapusi päivän ensimmäinen orkesteri, jonka keikkaa olin todella odottanut. Wienissä päämajaansa pitävä Whispers in the Shadow oli alkujaan L´ Äme Immortelle -kitaristi Ashley Dayourin sooloprojekti, josta kehkeytyi vuosien varrella ihka oikea bändi. H. P. Lovecraftin tarinasta The Whisperer in Darkness nimensä napannut yhtye on saanut lehdistön suussa myös lisänimen "Goth-Floyd", sillä monen mielestä bändin soundissa yhdistyvät perinteinen kitaravetoinen goottirock sekä 70-luvun Pink Floyd.
Helmikuussa kuudennen pitkäsoittonsa, The Eternal Arcanen, julkaisseen itävaltalaisryhmän kurssi on selkeässä nousussa, mikä näkyi täytenä salina, kuului suosionosoituksina ja heijastui bändin vahvana esityksenä. Keikan avasi parin vuoden takaiselta Into the Arms of Chaos pitkäsoitolta löytyvä The Arrival, ja tästä eteenpäin tilaisuus kulki vankasti Dayourin otteessa. Setti painottui tasaisesti kahdelle uusimmalle levylle aiemman materiaalin jäädessä selkeään paitsioon. Eipä sen puoleen, kun biisilista täyttyy raidoista kuten The Lost Souls, If Uriel Falls, Amenta Descending ja Damned Nation, niin mitä muuta enää jää edes kaipaamaan? Pienikokoinen Dayour myös tulkitsi kappaleensa tarvittavalla tunteen palolla, joka heijasteli niiden lyriikoissa käsiteltyjä asioita. Yhtyeen keikka olikin mukava lisä ensimmäisen päivän alkukiihdytykseen.
Varjojen kuiskausten haivuttua pääestradilla sai pikkulavalla esiintymisvuoron Christian Erdmannin keikkaperkussionistilla vahvistettu yhden miehen projekti, Triarii. Martial industrialin ja uusklassisen musiikin rajaseuduille sopiva soitto täytti pienen salin, mutta allekirjoittaneen makuun tällainen pompöösi pullistelu ei oikein sopinut. Tunnelma oli alkuun kuin kirkossa kun nälkävuoden pituinen intro/avausbiisi särisi ja puhisi pitkin hallia. Lisätään tähän vähän dramaattista lausuntaa, rinnan röyhistelyä sekä wagneriaanista paisutusta ja voilá, meillä on kasassa Triarii. Kiitos, mutta ei kiitos.
Saksan viimeinen goottirockbändi
Seuraavaksi oli tarjolla onneksi jotain huomattavasti vähemmän militanttia. Vaatii pokkaa että omaa bändiään kehtaa kutsua joukoksi goottirockin dinosauruksia, joiden keikkaa kannattaa saapua todistamaan ennen kuin nämä kuolevat pois. Saksan viimeiseksi oikeaksi goottirockbändiksi tituleerattu The House of Usher aloitti taipaleensa reilu kaksikymmentä vuotta sitten, joten kaiketi heillä on oikeus käyttää tällaista kieltä itsestään. Niin tai näin, bändi kapusi lauteille vokalisti Jörg Kleudgenin johdolla.
Tähän mennessä kaikki artistit olivat tyytyneet nauttimaan vain pullovettä, mutta goottirockveteraanit eivät luottaneet hookaksoohon vaan kiskoivat innolla olutta ja esiintyivät alusta lähtien suurella sydämellä. Yhtyeen viimeisin albumi Angst ilmestyi viime vuonna saaden aikaan hiukan liikettä, mutta ne suuret biisit joita kansan syvät rivit kollektiivisesti odottivat löytyvät kyllä huomattavasti varhaisemmilta kiekoilta. Etenkin viiden vuoden takainen Radio Cornwall, sekä sitä iäkkäämmät Crisis ja The Man With The Dead Eyes (And How He Saw The World) upposivat hitaasti lämpiävään yleisöön mallikkaasti. Vastikään bändiin liittynyt kitaristi Tom O´Connell näytti kotiutuneen ja toisen kitaran varresta löytyvä harmaapäinen Georg Berger oli suorastaan tulessa halki keikan.
The House of Usherin soundi oli erittäin täyteläinen ja suorastaan tihkui 90-luvun goottirockin kaikuja. Ikävä kyllä nyt on 10-luku, joten bändi kuulosti hiukan ajastaan hukkuneelta. Mutta mitä sitten on tämän ajan soundi? Tähän kimuranttiin kysymykseen saattoi löytyä vastaus pieneltä lavalta…
Saksan klubiskene tarjoaa: Faderhead & Umbra et Imago
Miltä kuulostaa jos Hulk ja Paris Hilton harrastaisivat intiimejä asioita? Faderheadin mielestä hänen musiikkinsa vastaa tavallaan tuosta toiminnasta syntyvää ääntä. Faderheadin kolme ensimmäistä albumia ovat saaneet kasteessa yksinkertaisesti nimet FH1, FH2 ja FH3, mutta tuleva neljäs pitkäsoitto rikkoo kaavaa, kuluvan vuoden lokakuussa julkaistava kiekko kun tottelee nimeä Black Friday.
Tulevan pitkäsoiton konsepti ja biisilista ovat jo yleisessä tietoisuudessa, joten ei ollut mikään ihme, että tuoretta materiaalia kuultiin myös Waregemissa. Faderhead käytti tilaisuutta hyväkseen ja pyysi suoraa palautetta Destroy Improve Rebuild siivusta, joka yleisöäänestyksen perusteella osoittautui melkoiseksi hitiksi. Jo julkaistua materiaalia edustivat puolestaan nykivästi käynnistynyt sekä täyteen räjähdykseen päättynyt ZigZag Machinery, ja maininnan arvoisia olivat myös muusta materiaalista raivollaan erottautuneet Hammer of the Gods, sekä ehdoton tanssipala Tanz Zwo Drei Vier. Faderheadin tanssijalkoja luokseen kutsuva powerelectropop nosti päivän energialuvut tyystin uudelle tasolle ja ilmassa saattoi aistia fiiliksen, että tästä ne kunnon bileet vasta käynnistyivät.
Tukholmalainen Ordo Rosarius Equilibrio katsoo, että ryhmän musiikki osuu genreen lounge-pop, tosin synkkään sellaiseen. Määritelmä on outo ja epäselvä, joten käytetään toista ja vähän osuvampaa sellaista; kuvitelkaa maailmanlopun aatto, täydellinen välinpitämättömyys tästä uhkaavasta lopusta ja lisätkää kuvaan roomalaiset orgiat. Nyt voitte luultavasti kuulla ORE:n musiikin soivan jossain taustalla.
Apokalyptisen folkin soidessa huomio keskittyi bändin perustajaan, sieluun ja moottoriin Tomas Petterssoniin, joka tummissa vaatteissaan ja kumihanskoissaan (!) johti maailman ehtoopuolen juhlallisuuksia. Livetilanteessa neljällä muulla soittajalla täydentynyt Petterssonin ja Rosa-Marie Larsenin duo kuulosti oudon kiehtovalla tavalla Dead Can Dancen ja Leonard Cohenin vahingossa syntyneeltä mutta sitäkin onnistuneemmalta yhdistelmältä. Ainoa napinan aihe löytyi liian tukevasta äänenpaineesta, joka tukahdutti osaa kappaleista. (Mercury Rising) Seduced by the Kisses of Cinnabar Sweet sekä Confessions of a Sinflower ovat mm. biisejä, joissa nimenomaan herkkyys on avainasemassa, eikä se päässyt nyt toteutumaan kun ääni puuroutui niissä kohdin kun sen olisi pitänyt kohota massiivisena korkeuksiin.
Surut pois ja kukka rintaan, sillä Mozart elää edelleen! En tosin puhu nyt Wolfgang Amadeuksesta, vaan Umbra et Imagon toisesta päähahmosta, joten cembalot kannattaa jättää ehkä vielä naftaliiniin.
Viime vuonna lopettamisellakin uhkaillut yhtye ei vaikuttanut nyt lainkaan hanskoja tiskiin paiskaavalta, lievätkö bändin vahvat herrat Amadeus & Lutz tulleet lopulta toisiin aatoksiin? Tiedä häntä, mutta ainakin Waregemin hämärtyvässä illassa bändi tarjosi rahoille täyden vastineen. Erittäin näyttävän näköinen vokalisti/tanssija Madeleine Le Roy sekä Amadeus olivat livetilanteessa selkeät keskipisteet, joiden ympärillä show pyöri metallin katkuisen goottirockin raikuessa maisemaan. Lutz ja silinteripäinen kitaristi Sascha tyytyivätkin tukemaan näytöstä sivulta, sama rooli oli varattu myös kannujensa taakse kätkeytyneelle Miggelle.
Keväällä julkaistu Opus Magnus pitkäsoitto oli luonnollisesti etusijalla ja mahtipontisuuteen taipuvaiset rallit näyttivät kelpaavan mainiosti isolle yleisölle. Ei ehkä ihan allekirjoittaneen kuppi absinttia, mutta viihdyttävää musiikkia joka tapauksessa. Toisaalta keikan viimemetreiltä vei ehkä tehoa alitajuinen hälytyskello, joka kehotti siirtymään jo kohti pienempää estradia. Miksi? No koska siellä tultaisiin hetken kuluttua todistamaan erään legendaarisen ryhmän keikkaa…
Andi Sexgang lapsineen
Britannian ensimmäiseen goottirockin aaltoon kuulunut Sex Gang Children on kolmen vuosikymmenen ajan henkilöitynyt voimakkaasti Andi Sexgangin ristiriitaiseen hahmoon. Lontoon Batcaven kautta maailman maineeseen sinkoutunut yhtye julkaisi ensimmäisen elämänsä aikana vain yhden albumin, mutta palattuaan kuolleista vuonna 1992 bändi on pysynyt liikkeellä ja pyöräyttänyt siinä samalla muutaman kiekollisen uutta musiikkia. Vuoden 2009 Salamun Child on ryhmän toistaiseksi viimeisin julkaisu ja kyseinen EP käänsi (jälleen kerran) soundia uuteen, ennalta arvaamattomaan suuntaan.
Tunnin mittainen setti olikin todellista tunteiden, tyylien ja tunnelmien vuoristorataa Andin pysyessä alati myrskyn silmässä ja tukevasti ruorissa. Yhtyeen toinen vanha sotaratsu, rumpali Kevin Matthews, soitti vakaan luotettavalla ja ilmeettömällä tyylillään, kun taas tuoreempaa voimaa edustava kitaristi Adrian Portas latasi kaiken akuista löytyvän esitykseen. Basisti Matthew Saw jäi näin porukan seinäruusuksi, mutta mitäpä tuosta sillä Waregemin illassa bändi soundasi väkevästi, kuin elonsa alussa oleva ryhmä konsanaan. Arms of Ciceron kevyt keinunta, Deichen kuumeinen rytmipyörre ja kohtalokkaan melodiansa ympärillä tanssiva Salamun Child jäsentyivät rikkoutumattomaksi virraksi, johon pystyi lisäämään jopa puolihullun Oh Funny Manin kaltaisia irtiottoja.
Kiireettä seuraavaa albumiaan valmisteleva Andi yhtyeineen vei lopulta päivän potin pikku estradilla, jolla oli nähty jo joitain todella tasokkaita esityksiä. Pokaali siis veteraaneille saavutuksesta joka osoitti jälleen kerran todeksi vanhan viisauden; nuoruus on ainoastaan mielentila.
Ruotsalaista tyylikkyyttä Covenantin malliin
Ensimmäisen festivaalipäivän sai päälavalla sulkea ruotsalainen Covenant, joka oli monelle vieraalle selvästi päivän odotetuin nimi. Niinpä ison estradin edusta täyttyi jo hyvissä ajoin, eikä laidoiltakaan löytynyt enää turhaa tilaa, kun ruotsalaiset nousivat puolen yön tietämillä lamppujen alle.
Keikka käynnistyi tulevan Modern Ruin albumin toistaiseksi nimeämättömällä raidalla, jonka pitkä intromainen rakenne kohotti fiilikset korkealle ulottuvien kattorakenteiden tietämille. Tyylikkäisiin pukuihin sonnustautunut kolmikko henkilöityi jälleen Eskil Simonssonin eleganttiin hahmoon, herran tulkitessa synapop-kappaleiden lyriikoita kuin korkeaa runoutta. Konehuoneen kaverit Daniel Myers ja Joakim Montelius pysyttelivät laitteidensa äärellä, mitä nyt Montelius karkasi pari kertaa muutaman metrin päähän asemistaan, kun herra selvästi tempautui mukaan kappaleiden fiiliksiin.
Settilista ei tarjonnut yllätyksiä, eikä uutta materiaalia kuultu enempää (ainakaan niin että olisin sitä itse huomannut). Toistaiseksi tuoreimman pitkäsoiton Skyshaperin takuuvarmat hitit The Men ja Happy Man aiheuttivat odotetunkaltaisia kroonisia tanssiliikkeitä yleisössä ja Northern Light albumin isot biisit Bullet ja We Stand Alone osuivat täsmäohjusten lailla kohteisiinsa. Vanhempi materiaali jäi tässä niukoilla välispiikeillä siunatussa ilotulituksessa sivurooliin, mutta toki Europa huomioitiin ja myös kymmenen vuoden takaisen United States of Mind albumin avausraita Like Tears in Rain toimii edelleen rahdun päivitetyin soundein.
