14.07.2010
Tampere
14. -15. 7. 2010 Manse
Mansesterin musiikkijuhlat ovat läpileikkaus suomalaisen musiikin syvimpiin tulkitsijoihin. Kun ennen vanhaan kyseinen lause kätki sisäänsä vain tangon ja iskelmän daamit ja herrat on ohjelmakartta nykyisin laajentunut sisältämään myös metallia, folkia, huumorimusiikkia, punkia, reggaeta, poprockia ja Kari Peitsamoa. Pirstaloituneena Spotify-aikakautena musiikkiriennot eivät ole enää “jokaiselle jotakin”, vaan kyseessä on enemmänkin “kaikille kaikkea”-mentaliteetti. Tietenkään ei voida olettaa että kaikki nappaisivat saman ohjelman itselleen, vaan suosikit poimitaan silti päältä. Tämän vuoden paletista huomasi myös suomalaisen lavaesiintymisen menneen eteenpäin. Parempaan vai huonompaan suuntaan – en tuomitse. Esityksistä näki, että kyllä suomalainen artisti antaa keikoilla kaikkensa ja vielä vähän enemmän.
Ensimmäisenä pysäkkinä itselläni oli edessä punk-yhtye Klamydia. Solisti Vesku Jokinen johdatteli tämän räkäkomppi- ja verkkaripunk-yhtyeensä isänmaallisin ottein ja porilaisten marssin voimin areenalle. Mies otti vankan johdon, jossa ei kaulavaltimon pullistelussa säästetty. Muut yhtyeen jäsenet tyytyivät statistin osaan, kun Jokinen iski kehiin oikeaa koukkua ja vihaista ilmettä. Vihaista sakkia poppoo ei kuitenkaan ole, sillä Tampereelle ei pahemmin v*ttuiltu. Eräskin herrasmies huusi yleisöstä että ”Tampere on perseestä” ikäänkuin heittääkseen vettä kiukaalle, mutta Jokinen tyytyi diplomatiaan. Yhtyeen irokeesit ja uhoaminen menisivät kyllä läpi Porvoon Macin autokaistalla, mutta Tampereella sanojen takaa puuttuivat teot.
Toisella puolella Tamperetta sitä vastoin lensi farkkutakkeja yhtyeen jäseneltä toiselle kun Epilän suomenkielinen pop lämmitteli Klubia. Railakkaaseen saatikka riehakkaaseen menoon ei yhtye irronnut, vaan homma pysytteli melko hyväntuulisena alusta loppuun, kun taas Pakkahuoneen puolella Olavi Uusivirta laittoi kaikkensa peliin vähäisestä yleisömäärästä huolimatta. Uusivirta tuntuu ainakin esiintymisinnon perusteella olevan vankka osa festareilla edustetun rockkukkoilun jatkumoa. Sen sijaan että miehellä olisi säkillinen opittuja eleitä, on hänen liikkeissään ja innostuksessaan jotain viattoman oloista ja aitoa paloa. Yleisökato ei miestä huolettanut vaan tulta pistettiin kamiinaan biisi biisiltä. Mies on hyvällä esiintymisen tiellä, mutta silti on paljon opittavaa ainakin seuraavilta herroilta.
Sadepilvien kerääntyessä taivaalla keskustorin teltassa tunteet kuumenivat ja kalja virtasi. Tampereen musiikillinen keskipiste oli valinnut keikkataltioinnilleen sen kotikaupungin keskipisteen. Niinpä Popedan keikalla pörräsivät niin kamerat kuin tuulikoneetkin. Mustajärven Pate otti varmalla otteella yleisön haltuun ja itsevarmuuden pystyi haistamaan aina teltan toisessa päässä. Rehvakkaasti lavalle astellut pirkanmaalainen komeetta oli pukeutunut käärmeennahkaliiveihin, kun kerta vähempään ei tyydytä. Basisti ja kitaristi noudattivat tuttua bändikaavaa ja tyytyivät tukemaan solistia, joka oli tässä tapauksessa kuin liiveistään ulos pursuava Mick Jagger. Mikkijalusta heilui ja jalka lepäsi vahvarin päällä. Kovat otteet kovassa showssa!
Aurinko oli jo paistanut tässä vaiheessa kylliksi, joten uhkaavat pilvet alkoivat kallistella ämpäreitään Tampereen katujen yllä. Tiet virtasivat kuin joet ja ihmiset olivat haaksirikkoutuneet erinäisten myymälöiden katosten alle. Ilmassa oli muutosta. Rockkukkoilun aika oli ohitse. Sää enteili tunnelman vaihdosta kepeästä tumman synkeään, mutta klubilla itseäni odotti yllätys.
En ollut aikaisemmin tutustunut Samuli Putroa Zen Cafén jälkeiseen materiaaliin muutamaa kappaletta lukuunottamatta. Paksujen tummanpunaisten verhojen takaa kuului särinää ja mustaa mollia. Verhojen avauduttua ja ensimmäisen kappaleen alettua oli tunnelma toinen. Kepeästi mies piti innostunutta, mutta kunnioitettavan pidättäytynyttä yleisöä hyppysissään ja toivotti heidät avokäsin tervetulleeksi. Keikan ajan Putron ja yleisön välillä vallitsi melkein maaginen kemia ja vuorovaikutus. Sanoja, vitsejä ja eleitä palloteltiin kuvitteellisen tennisverkon puolelta toiselle. Ilmassa ei ollut minkäänlaista hierarkiaa, vaan tunnelma oli erittäin kotoisa. Putron ja kumppaneiden soittamaa orgaanista ja upeasti resonoivaa folkrockia oli erittäin nautinnollista kuunnella varsinkin tällaisissa olosuhteissa.
Tänä vuonna 50 vuotta täyttävä Ismo Alanko ei ole juuri vuosien varrella pysähtynyt miettimään pellon laitaan, että mitäköhän seuraavaksi. Alati liikkeessä olevan Alangon viimeisin Teholla-projekti kiertää tällä hetkellä Suomea myös Teho-osaston nimellä. Uusi variaatio, hybridi lisää miehen karttuvaan kokoonpanolistaan. Tällä kertaa koko kvintetti pisti esitykseen tulta ja tappuraa vaikkei Alangon dominointia kokonaisuudessa voi kiistää. Taustakankaalla kohosi vuori, mutta ”duon” toinen pääjäsen Teho Majamäki oli muurannut itsensä soitinvuoren taakse. Niinpä sheriffin-tähteä rinnassaan kantanut Alanko oli se joka liskomaisin liikkein ja levottomine jalkoineen johdatteli yhtyeen ja yleisön sopivasti hittejä ja uusia kappaleita vuorotellen. Kuten miehen mittava tuotanto, pysyi keikkakin alati liikkeessä.
Kari Peitsamolla on repussaan yli 50 julkaisua, joten miehen onkin varmasti helppo lähteä koko festivaalin ajaksi Klubin terassille hoitelemaan trubaduuri-residenssiä. Kello neljä torstai-iltapäivänä aurinko ei enää porottanut kuumana kaarena tuoppejaan kätelleiden kuulijoiden niskaan, vaan sää antoi armoa. Mukavan poutaisessa, mutta silti hiostavassa tunnelmassa kuultiin miestä ja kitaraa. Itselläni ei ole ollut tarkkaa kuvaa miehen tuotannosta, mutta yksi minuutti riitti tätä terassielämystä. Miehen suurimmasta hitistä vaihdos amerikkalaiscoveriin pienen vitsinheiton kautta ja samalla äänenpainolla – homma on sillä selvä. Enempää ei tarvitse nähdä ja voihan seuraavana päivänä aina ottaa revanssin.
Vuolteentorilla päivän aloitti Irina, joka on ehdottomasti yksi suomi-rockin vahvimmista naisesiintyjistä. Energialatausta ja rullaavan raskaita riffejä oli siis luvassa. Äitiysmekon tapaiseen kolttuun pukeutunut Irina tanssahteli kepeästi lavalle huolista huolimatta. Hänellä oli kuitenkin koko ajan kokonaiskuva mielessä, koska pienen tihkusateen aikana naisella oli kova huoli myös yleisöstä. Ensimmäiset kappaleet vedettiin kuitenkin rajulla tempolla ja rauhoittumista annettiin vasta neljännen kappaleen kohdalla. Irina väläytteli upean hiusverhonsa takaa tuimaa ja iloista ilmettä ja myös muutamassa otteessa nähtyä kieltä hampaiden välissä. Koko ajan liikkeessä ollut neitonen hurmasi huolettomuudellaan, mutta myös antautumisellaan.
Naisvoimainen duo PMMP ei myöskään pysähtynyt paikoilleen pohdiskelemaan. Sisälle pyörähdeltiin kärrynpyörien kera ja strobovalojen räiskeessä tuskin pystyi huomaamaan neitosten vaihtuvaa olinpaikkaa. Duon asustus rikkoi jo turvallista kaavaa. Mira Luoti oli pukeutunut levolliseen kesämekkoon kun taas Paula Vesala edusti yhtyeen punk-henkeä rikkinäisissä farkkushortseissaan. Näin yhtyeen riehakkaat ja rauhalliset puolet tulivat esiin jo esiintymisasuista. Lavaliikkeissä nähtiin railakasta vauhtia, mutta myös eteeristä tunnelmointia käsillä. Tunnelmasta ei siis ollut puutetta kun kuuma teltta raikui täynnä kesäkavereita.
Klubilla Herra Ylppö ei myöskään ollut ilman ystäviään. Jalkojanuoleviin farkkuihin ja mustaan pikkutakkiin sonnustautunut Ylppö nousi kokoonpanon ainoaksi esiintyjäksi. Koko lava oli miehen käytössä, kun mikkijalusta sai kyytiä. Tosin ei aiemmin mainitulla rockkukkoilutavalla, vaan ihan perusretuuttaen. Vahva läsnäolo paikkasi paljon esitettyjen biisien heikkoutta. Lavaversion tarkoitus onkin antaa kappaleille uusi elämä, mahdollisuus, ja sen muutama kappaleista saikin. Myöhemmin keikan aikana huomasin Ylpön lisäksi toisen valovoimaisen esiintyjän. Aivan lavan reunustoille oli asetettu mallinukkevartalon yläosa, joka ampui silmistään laser-säteitä. Valomelskettä oli myös luvassa viimeisen esiintyjän kohdalla.
Disco Ensemble vaihtoi taannoin promokuva-imagonsa tyylitellystä ja harkitusta pukeutumisesta resuiseen villatakkiestetiikkaan. Sama vaihdos ei kuitenkaan kuulu musiikissa. Kappaleet ja esiintyminen ovat edelleen räväkkää, iskevää ja kovaa. Mikrofonista huudetaan virtapiirit puhki ja soittimet saavat kyytiä niin kuin eilisestä ei olisi tietoakaan. Kovan luokan hyppely ja energiapurkaus ovat kyllä varsin kaukana miesten villatakeista. Miesten luotsaama hikitreeni sai Pakkahuoneen kosteaksi ja lihakset vetreiksi.
Näin tuli siis täyteen kaksi hikistä iltapäivää ja klubi-iltaa. Sadekin huuhtoi sopivasti kaikki pitsalaatikot muualle tai sitten niiden tulva on vasta tulossa. Jos näin on, aion ainakin minä alta pois.
Fiilistele tästä viime vuoden Tammerfest-raporttia tai katso lisää festarikuvia tästä.
Teksti ja kuvat: Otto Kylmälä
