Nummirock 2010

24.–26.6.2010

Torstai: Kaljaa koneeseen

Suomen kesä pursuaa festivaaleja, mutta Nummirock on monessa mielessä oma lukunsa. Musiikin raskaimpaan päähän keskittyvää tapahtumaa isännöi niinkin epätodennäköinen taho kuin Nummijärven maatalousjärjestö ry. Linjan muututtua raskaammaksi on meininki vastoin ennakkoluuloja käynyt rennommaksi: järjestyshäiriöt loistavat harvinaisuudellaan ja asiat pyritään oikeasti selvittämään keskustelulla.

Paitsi järjestäjille, myös kävijöille meininki on maaseutumaisen lunkia. Valtaosalle väestä bändit vaikuttavat nimittäin lähinnä kivalta lisäkkeeltä muutenkin leppoisaan juhannuksenviettoon, vaikka toisaalta taas osa napisee bändivalinnoista vuodesta toiseen ilmeisen tosissaan. Tälläkin kertaa kökkäläiset onnistuivat haalimaan verrattain inhimillisiä lipunhintoja vastaan pari maailmanluokan tähteä ja hämmästyttävän monipuolisen valikoiman kotimaista tuotantoa. Ja ilahduttavaa kyllä, demobändeille oli tälläkin kertaa varattu kokonainen oma lavansa, jonka edustalla väkeä pyöri välillä enemmän kuin pääbändien keikoilla.

Alun pitäen festaripäiviä ovat olleet ainoastaan perjantai ja lauantai, mutta kädenojennukseksi jo viikkoa ennen saapuville innokkaimmille ovat kyläläiset alkaneet sijoittaa pari pienempää bändiä myös torstai-iltaan. Nyt kun esiintyjät alkavat kuitenkin olla astetta nimekkäämpiä, kaljateltta tuntuu ilmeisen väärältä paikalta. Paitsi että tila jää ahtaaksi, joutuvat alaikäiset kuikuilemaan vilausta siitä kaikkien aikojen lempibändiään aitojen ulkopuolelta.

Tällä kertaa epäkiitollisen tehtävän juhannusjuhlan avaajana sai kuortanelainen demobändi Trespassenger. Paljoa paremmin ei olisi voinut sujua. Yleisössä syntyi moshpit, ja bändi kutsuttiin soittamaan kuulemma historiansa ensimmäinen encore. Musiikillisesti melodinen mättö muodostui pitkälti rumpujen ja kiippareiden vuoropuheluksi, mutta muutoin shown varasti kitaristi Lasse Mäkelä. Välillä epäilytti, onko lavalla menossa sairaskohtaus, mutta nuoruuden intohan se siinä vain taisikin tyrskähdellä.

Kiukaalla on tapana saada live-esityksiinsä lämpöisempi tunnelma kuin levyilleen, ja niin nytkin. Hyvin teknisluonteinen musiikki jää studio-olosuhteissa herkästi itsetarkoitukseksi sorminäppäryyskikkailuksi, mikä keikoilla on vasta lähtökohta, osui ihan joka isku maaliinsa tai ei. Mutta päätellen rockpoliiseja koskevasta letkautuksesta, on palautetta tullut toiseenkin suuntaan. Vaikka kaikki powermetallin manööverit olivat tehokäytössä, yleisönkosiskelua katsoessa suorastaan harmitti, ettei poppoo ole lyönyt kunnolla itseään läpi.

Torstain lopettaneen Korpiklaanin oli tarkoitus vetää kotimaassa harvinainen täyspitkä setti, mutta finaalista tulikin yhtä surkeiden sattumusten sarjaa. Jo ennen keikan alkua lavan valtasi synnyinasussaan esiintyvä, miespuolinen tanssityttö, jonka rauhoittelemisessa järjestysmiehillä riitti töitä. Alkoholilla vaikutti olevan runsaasti osuutta tapaukseen. Metsäläiset puolestaan nousivat lauteille huomattavasti aikataulusta jäljessä, koska viulusta ei meinattu saada ääntä ilmoille lainkaan. Innokkaana odottanut yleisö sai lopulta nauttia orkesterin riehakkaasta tuulesta–hetken. Kuuden humpan jälkeen lavalta katkesivat sähköt. Uudemman odotuksen jälkeen pelimannit ehtivät vetäistä vain yhden kokonaisen biisin ennen saman toistumista. Yön tunteina vika saatiin lopulta paikallistettua lavasähkön jakorasiaan, jonka tuntemattomaksi jäänyt paikallaolija oli todennut kaipaavan olutryyppyä.

Ehkä siis sittenkin hyvä, että Beer Beeriä ei kuultukaan. Vielä jäi tilaa sille leirintäalueella odottavalle sahdille ja intoa tutustua epätoivoisesti nuotiota sytytteleviin naapureihin.

Perjantai: Ruoskinnasta kosintaan

Perjantaina käyttöön saatiin jo päälavakin. Sen korkannut Swallow the Sun tuntui kuitenkin olevan väärässä paikassa väärään aikaan. Hiljaisen epätoivon voisi kuvitella toimivan hämyisellä klubilla, mutta päivänvalo ja liian suuri lava eivät tehneet varsinaisesti oikeutta tälle deathin ja doomin yhdistelmälle. Jännitystä syntyi lähinnä odottaessa, saako lavan yletön savumäärä varpaitaan tuijottelevat soittajat lopullisesti pökertymään.

Aivan toista ääripäätä edusti suomihevin mittatikuksi hyvässä ja pahassa vakiintunut Tarot. Kiertelyn keväällä startannut klubikeikka Tampereella tahtoi vielä unettaa, mutta isolla lavalla yhtye tuntui pääsevän elementtiinsä. Ketään ei näyttänyt harmittavan edes Marco Hietalan vittuilu tai ruuan viskely yleisön päälle, koska onhan se niin kova äijä basistiksi. Erikoinen mutta ehkäpä sittenkin mielekäs ratkaisu oli koostaa setti kokonaan vain kolmen viimeisen levyn materiaaleista. Rajauksella keikasta muodostui komeiden lauluharmonioiden juhla, jossa kahta hyvin samantyyppistä äänitaiteilijaa olisi ollut miltei mahdoton erottaa toisistaan ilman suunliikkeiden tarkkailua.

Heti perässä seurasi festarin näyttävin esitys. 2 Times Terror lienee nimenä outo suurimmalle osalle yleisöä, sillä kyseessä oli vasta yhtyeen historian toinen julkinen esiintyminen. Jotain kertoi ennakkoon kuitenkin tieto, että tämän kuopiolaisparin toinen osapuoli tunnetaan Turmion kätilöistä nimellä MC Raaka Pee. Lavakokoonpanossa mukana oli hieman yllättäen kokonainen bändi ja toinen mieslaulaja. Kun settiä täydennettiin vieläpä kätilöiden tykityksillä, soppa oli valmis. Käytännössä identtisen musiikin lisäksi tuttua huttua olivat hurtti huumori ja lavashow, joka antoi kautta rantain ymmärtää, että enemmänkin mielellään näytettäisiin, elleivät moraalinvartijat uhkailisi raastuvalla. Yleisön jäsen sai selkänsä punaiseksi mikrofoninjohto-ruoskalla, mutta varsinainen huipennus oli jotain odottamatonta: kosinta ja sitä seurannut avioliittolupaus todistivat, että sadomasokistitkin ymmärtävät romantiikan päälle.

Melodisen deathmetallin pioneeri Dark Tranquility on suitsutuksesta huolimatta jäänyt itselleni vieraaksi. Joviaalien kansankodin kasvattien esiintyminen vakuutti aitoudellaan, vaikka itse kappaleisiin ei vielä tällä otannalla juuri ollut sisäänpääsyä. Yleisön pisteet veti kotiin laulaja Mikael Stanne, joka kertoi esiintymisen Nummirockissa olleen henkilökohtainen unelmansa siitä lähtien, kun hän tästä keskellä korpea vietettävästä metallijuhlasta oli kuullut.

Samalla tyylilajilla oli hyvä jatkaa kaljateltan puolelle. Demobändien ennakkoäänestyksen voittanut Kalmisto ei ole enää ihan mikään teinipoikien joukko. Soitto ja esiintyminen olikin paremmin hallussa kuin demobändeillä yleensä, ja trash-riffit toivat keitokseen pienoista omaperäisyyttä, jota tosin olisi mahtunut mukaan enemmänkin. Ihan koko keikkaa en jaksanut katsoa.

Lämpimämmät vaatteet ylläni ehdin parahultaisesti mukaan päivän parhaalle soittopaikalle, joka päinvastoin kuin useimmilla festareilla, ei Nummessa suinkaan ole päälavan viimeisenä. Rantalavalle auringonlasku taustakankaanaan remuamaan pääsi tällä kertaa Finntroll. Ja eikös vain peikkohevi kulkenut kuin juna hotelliin; myös yleensä puuhun nojailevat katsojat huomasivat jalkojensa vievän väkisin. Toistakymmentä vuotta omaa kieroa tietään kulkenut yhtye hyppelehtii edelleen outolintuna musiikkikentällä, vaikka parin viime levyn onkin moitittu muuttaneen otetta kohti perussynkistelyä. Tämä tietty kaksijakoisuus materialisoitui tavassa, jolla lavan eteen syntyi puolen yleisön mentävä moshpit, mutta reunamailla tanssahdeltiin humppaa.

Mikään ei enää voinut ylittää yhden pitkäaikaisista lempibändeistäni näkemistä livenä ensimmäistä kertaa, ja unenpuutedemonitkin vihloivat päässä, joten päätin palata leiriin. Valinta tosin harmitti hieman seuraavana päivänä, kun demolavalla vetäneen pingviiniyhtye Gravebornen musisointia kilvan ylisteltiin.

Lauantai: Isänmaallisiin tunnelmiin

Ensimmäisen yön univelat keräsivät toisena aamuna korkoa sen verran runsaasti, että ensimmäiset aktit ehtivät vilahtaa ohi. Koska Suudella pisti pillinsä säkkiin juuri paikalle saapuessani, käynnistyi päivä vasta iltapäiväteen aikoihin Sotajumalalla. Brutaali musiikki on tehnyt yhtyeen erityisen suosituksi moshpittaajien keskuudessa, ja keikan suurin show nähtiinkin yleisön puolella. Meininki vaikutti välillä suorastaan hurjalta, mutta paidattomat nuorukaiset nauttivat täysin rinnoin tilaisuudesta elämöidä ja nostivat kaatuneet rintamaveljet kiltisti pystyyn.

Demopuolella Carnalationin haistatti napaa taiteellisilla kokeiluilla. Bändi soitti juuri sellaista nopeaa ja äkäistä musiikkia, mistä itse nautti. Yhden kipaleen ajaksi erikoisvieraaksi lavalle liittyi toisen seinäjokelaisorkesteri Nicolen vokalisti.

Tämän jälkeen mittakaava vaihtuikin tyystin toiseen. Nummen kirkkaasti suurin tähti oli lentänyt paikalle Etelä-Amerikasta saakka. Monen mielestä Sepultura ei ole enää Sepultura ilman perustajaveljeksiä, mutta tämä ei estänyt 25-vuotisjuhlakiertueellaan olevaa yhtyettä arvuuttamasta Andreas Kisserin Kauhajoki-paidassa soittamia riffejä taipaleen varrelta. Kutsuipa nykyistä kokoonpanoa miksi kukin halusi, niin ei ainakaan huonoksi. Modernisoitua versiota Brasilian alkuperäismusiikista esittävällä poppoolla asuu selvästikin rytmi veressä. Cavalerat korvanneiden rumpali Jean Dolabellan ja käsirummuista karismaattisesti virnuillen vastanneen laulaja Derrick Greenin epäinhimillisen taidokas vuoropuhelu tuntui sujuvan pakottomasti kuin käveleminen. Viehätys kiteytyykin erinomaisesti yhtyeen luultavasti tunnetuimpaan kappaleeseen, encoren aikana kuultuun Roots Bloody Rootsiin, joka kannustaa pitämään häpeilemättä kiinni omista juurista ja kulttuuriperinnöstä.

Kahden kovan aktin väliin joutunut Thyrfing kärsi pienoisesta yleisökadosta. Ruotsalaiset mesoivat kyllä minkä ehtivät, mutta kokonaisuus ei tällä kertaa jaksanut innostaa. Ehkä odotetumpien folkmetallistien jälkeen viikinkimeininki tuntui vain turhan vieraalta.

Taas tuli todistettua moneen otteeseen, että livemusiikki on tyystin eri asia kuin levymusiikki. Kirkkaimmin ajatus konkretisoitui Venomin soittovuorolla. Blackmetallin sun muiden äärimmäiseksi miellettävien tyylilajien isomummoa kun kovinkaan moni ei nykypäivänä jaksaisi kuunnella kotona, vaan huomattavasti useampi halusi nähdä tämän tason klassikon elävänä kerran elämässä. Alkuperäiskokoonpanosta on jäljellä enää vokalisti-basisti Conrad Lant, mutta kokonaisuutena ammattitaito taitaa olla vasta nyt huipussaan. Brittiläisen vähäeleisen kolmikon ei tarvinnut todistella vakuuttavuuttaan ylettömällä tukanheilutuksella tai tekoverellä. Toivottavasti edes pari itseään äärimmäiseksi kuvittelevaa muusikkoa kävi paikalla hankkimassa ahaa-elämyksiä.

Enochian Crescent esiintyi hieman oudossa seurassa pikkulavalla. Yli kymmenen vuotta toiminut ja kolme kokopitkää julkaissut yhtye kun tuskin enää loksahtaa demobändien kategoriaan, minkä saattoi hoksata myös poikkeuksellisesta yleisötulvasta. Vaikka ryhmän ääntelyä kuvaillaan yleensä blackmetalliksi, tuntui yleisöä eniten innostavan melodisempi ja suomenkielinen osasto kuten pienimuotoiseksi hitiksi muodostunut Lyijysiipi. Androgyynisen laulaja Wrathin esiintyminen jo yksin olisi saanut esityksen häilymään katsojasta riippuen jossain dekadentin ja huvittavan välimaastossa, mutta lopullisesti kieli tukevoitettiin poskelle viimeisen biisin aikana, kun lavalle tupsahti lauma kauniita neitosia vilauttelemaan ja hieromaan toisiinsa ketsuppia. Vaan kenties tämäkin numero olisi toiminut eri tavalla ilman kaunista kesäpäivää ja kaljateltan valkoista kattoa.

Nummirock on bändeille muita suomalaisia areenoita karumpi paikka mitata kansansuosiotaan. Kävijät eivät takuulla raahaudu kotoisan nuotion ja mäyräkoiran ääreltä silkasta velvollisuudentunnosta. Jos perjantaina parhaan esityspaikan sai Finntroll, niin nyt rantalava, auringonlasku ja täysi yleisö siunaantuivat Mokomalle. Eittämättömän suosion selitti itse Marko Annala välispiikissään: kun he edellisenä päivänä Raumanmeren juhannuksessa olivat poppifestarin hevibändi, niin nyt osana oli olla hevifestarin popbändi. Raskasta soitantaa ja tarttuvia, mutta ah niin mollivoittoisia laulumelodioita yhdistelemällä syntyy suomalainen versio bluesista. Koira ei ehkä kuole, mutta suru pelastaa täydeltä yksinäisyydeltä. Ja mikäs siinä. Kovassa keikkakunnossa ollut yhtye selvästi ansaitsee ihailijansa.

Eikä tästä vauhti vielä hiipunut. Joinain vuosina illan viimeinen artisti on joutunut soittamaan autiolle lavanedustalle, mutta ei onneksi tällä kertaa. Ahkerasta keikkailustaan huolimatta Sonata Arctica keräsi loppuhuipennukseen festarin suurimman yleisömeren. Oli hyväntuulista jutustelua, oli eeppistä yhteislaulua, oli slovareiden tahdissa heilahtelevia sytkäreitä. Mitään varsinaisesti uutta yhtye ei tarjonnut aikaisempien esiintymistensä rinnalla–Maamme-laulatuskin taidettiin vetäistä jo rutiinilla–mutta miksipä korjata sellaista, mikä ei ole rikki. Festivaalin pääbändin tehtävähän on varmistaa loppuhuipennus luotettavasti. Yksi juhannus sujahti taas putkeen.

Teksti ja kuvat: Tiina Malinen